Virkeä yläsavolainen viestintähanke

Kun tänään lähden

2010-03-05T11:11:00.002+02:00

Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittämishanke Mies yli laidan! päättyy ja niin myös tämän blogin kirjoittaminen.

Vastahan minä hapuilin pakkassumussa kohti Ylä-Savoa enkä tiennyt, mihin suuntaan lähdetään Sonkajärvelle!

Ennen tätä työtä olin ollut yksinäinen tutkija yli kaksi vuotta. Oli huimaa saada työyhteisö, johon kuulua - itseasiassa kuusi työyhteisöä. Huomasin taas, miten valtavasti energiaa saa siitä, että ympärillä on ammattitaitoisia, hauskoja ja empaattisia työkavereita.

Yhteinen nauru on pidentänyt ikää monenmonta vuotta. Erityisen lämpimästi muistan Vieremän ihania, räiskyviä naisia ja hetkiä heidän seurakuntatalonsa kauniissa kahvihuoneessa.

Olen saanut oppia valtavasti uutta, esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja muutosviestinnästä. Käytännön viestintätyön tunnen vuosien jälkeen niin ruohonjuuri- kuin päällikkönäkökulmasta ja tutkimuskin on tullut tutuksi mutta tämä työ antoi mahdollisuuden kehittyä kouluttajana. Se on ollut haasteellista. Yleisöni ovat olleet kärsivällisiä ja antaneet lempeästi anteeksi alun liian teoreettiset lähestymistavat.

Luulen, että olen kehittynyt. Kerran pelkäsin yhden strategiasession alla, kuunteleeko kukaan ja ymmärtääkö mitään. Kun sitten pitkään elänyt ja paljon nähnyt seurakuntamestari tuli sanomaan, että hän suorastaan innostui, olisin voinut hypätä hänen kaulaansa. Kiitos, Erkki!

Olen varjeltunut onnettomuuksilta ja siitä olen kiitollinen. Kilometrejä on tullut yli 30.000 vuodessa. Kerran mies kävi pelastamassa minut Siilinjärveltä, kerran Lapinlahdelta.

Tien päällä olen kokenut huikeita maisemaelämyksiä. Lempeät niityt ja järvet Kiuruvedellä. Kainuulainen erämaatunnelma Sonkajärvellä. Tuiskuiset tiet ja keskellä-ei-mitään-olo vähän siellä sun täällä. Autossa olen itkenyt ja rukoillut, kun asiat eivät ole edenneet toivotusti. Autossa olen kuunnellut Raamattua ja lukuisia äänikirjoja. Klassinen musiikki on useimmiten ollut liian vaisua väsyneelle. Keskittymistä vaativat laulelmat ja rapsakka gospel ovat toimineet paremmin.

Olen asioinut mielelläni Iisalmessa ja Kiuruvedellä. Suutarit, lounasravintolan pitäjät, kirjapainojen väki, vaatekauppiaat - kaikki ovat olleet erittäin palveluhenkisiä ja mukavia. Aivan erityisen mainioita ovat IPY:n (Iisalmen Puhelin) kännykkä- ja tietokonekauppiaat. Sopisi Kuopion nokkavien, hepreaa puhuvien datamyyjien käydä katsomassa, miten asiakkaita kohdellaan.

Kansanraamattuseuralais-helluntailaistaustalta on ollut äärettömän mielenkiintoista tutustua Ylä-Savossa vahvasti vaikuttavaan herännäisyyteen. Olen hullaantunut Siionin virsiin, niiden sanoituksiin erityisesti. Herättäjäjuhlissa on minulla vankka kiinnike Ylä-Savoon vielä ensi kesään asti. Vastaan Kiuruveden herättäjäjuhlien mediakeskuksen kirjoittajatiimistä 9.-11.7.2010.

Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että työni on jatkossa muualla kuin seurakunnissa. Surku. Tässä työssä on ollut niin syvä mieli ja merkitys, että sen vertaista on vaikea löytää.

Mutta ehkä olennaista ei olekaan se, tekeekö aina unelmiensa työtä, vaan se, että elämä on hyvä kokonaisuus.

Pekka Simojoen laulusta Laiva jatkaa kulkuaan:

Varmaan olen tottunut kulkemaan,
sieluun syöpyi sana "näkemiin".
Luulin, että kestäisin mitä vaan,
ettei mikään enää satu niin.
Mutta jälleen sydän pakahtuu
eikä sanojakaan löydä suu.

Huomasitko, kuinka niin yllättäin
tuli huomisesta eilinen?
Kuinka kellon kääntäisin taaksepäin,
hetkeksi vain pysäyttäisin sen?
Mutta aikamme on lainaa vain,
tämä hetki on se arvokkain.
　
Laiva jatkaa kulkuaan
ei voi jäädä satamaan,
vaikka ikävä on suunnaton.
Jossain meitä odottaa
jälleennäkemisen maa.
Pidä kiinni siitä, mitä on.

----

Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittämishankkeen loppuraportti löytyy Iisalmen rovastikunnan sivuilta.

Viestintähanke finaalissa

2010-03-02T19:27:00.000+02:00

Jos tuskastut pitkiin teksteihin, älä lue tätä. Mutta jos olet kiinnostunut viestinnän kehittämisestä, anna mennä. Sitäpaitsi: jos seurakunnan tehtävä on viestin vieminen, viestinnän oikeastaan pitäisi kiinnostaa seurakuntaihmisiä aika lailla!

Tässäpä siis Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittämishankkeen loppuraportin Ehdotuksia muillekin -osio. Lähtökohtana ovat pienet seurakunnat, joilla ei ole päätoimista tiedottajaa.

Työyhteisöviestintää kehittämään
Seurakunnissa on kokemuksemme mukaan suuri tarve oman, sisäisen työyhteisöviestinnän kehittämiseksi. Tähän tarpeeseen ei tule tukea Kirkon tiedotuskeskukselta eikä oikein mistään muualtakaan. Kuitenkin tiedetään, että sujuva työviestintä on yksi työhyvinvoinnin peruspilareista. Meidän Kirkko 2015 -strategian mukaan seurakunnista halutaan kehittää unelmien työpaikkoja. Näillä työpaikoilla viestintä on silta ihmisten välillä ja siksi erilaisten kohtaamisfoorumien ja sisäisen viestinnän käytäntöjen kehittäminen on todella keskeistä. Tämä korostuu erityisen paljon nyt, kun rakennemuutos yhdistää erilaisia seurakuntia ja työkulttuureita.

Huomio johtamiseen
Kirkkoherra vastaa seurakunnan viestinnästä. Asiantuntijayhteisön johtaminen edellyttää erityisen hyviä viestintätaitoja. Hankkeen aikana totesimme, että seurakuntien esimiehillä on suuri tarve keskustella viestinnän ja johtamisen kysymyksistä. Jos hiippakuntien ja seurakuntien välillä ei ole selkeää mentorointijärjestelmää, sellainen olisi syytä pikaisesti luoda. Esimiehet ovat avainasemassa arvojen viestimisessä, ilmapiirin luomisessa, motivoinnissa, nyt kovin ajankohtaisessa muutoksen johtamisessa ja strategian toiminnallistamisessa.

Viestinnän ja strategian välille yhteys
Kokemuksemme mukaan viestintäsuunnitelmaa ei oteta tosissaan, ellei sitä kytketä tiiviisti seurakunnan strategiaan. Myös viestinnän tavoitteet tulee johtaa seurakunnan strategiasta. Tavoitteet pitäisi määritellä niin, että ne ovat mitattavia. Viestintää tulee arvioida samoin kuin kaikkea muutakin seurakunnan toimintaa.
　
Viestintätiimi tueksi ja avuksi
Ylä-Savon kokemusten perusteella voi varauksetta suositella rovastikunnallista tai muuta alueellista viestintätiimiä. Ideana on, että seurakuntiin nimetyt viestintävastaavat ja kutsutut asiantuntijat kokoontuvat säännöllisesti jakamaan viestintäkokemuksiaan ja kehittämään viestintäosaamistaan.

Toiminta ja viestintä tasapainoon
Olemme havainneet Ylä-Savossa, että viestinnän kehittäminen johtaa väistämättä toiminnan kehittämiseen. On mietittävä, onko meillä mitään uutta ja kiinnostavaa, mistä kertoa. Uusien toimintatapojen luominen seurakunnan työssä on toki useimmiten hyväksi, mutta on muistettava, että silläkin on arvonsa, että seurakunta ylipäänsä on olemassa. Viestinnän on aina myös perustuttava todellisuuteen, kuilua viestinnän ja toiminnan välillä ei saa päästää syntymään. Tällä hetkellä kuilu on siinä, että viestintä on liian niukkaa tai vaatimatonta verrattuna toiminnan määrään ja laatuun.

Vuorovaikutteisuutta verkon kautta
On äärimmäisen tärkeää, että seurakunnat ottavat internetin tosissaan sekä viestinnän välineenä että toimintaympäristönä. Ajantasaiset ja hyvät kotisivut eivät yksin riitä vaan on kysyttävä, missä on vuorovaikutus. Sosiaalinen media tarjoaisikin seurakunnille halvan ja tehokkaan tavan tavoittaa tiettyjä kohderyhmiä, kuten esimerkiksi lapsiperheet, tai mahdollisuuden tehostaa seurakunnan sisäistä viestintää.

Välineosaaminen kuntoon!
Loppuraportissa otetaan vahvasti kantaa seurakuntien työntekijöitten tietoteknisten taitojen kehittämisen puolesta. Emme saa joutua tilanteisiin, jossa ammattitaitoiset ihmiset syrjäytyvät työyhteisöissä siksi, että heillä on niin suuria puutteita tietoteknisessä osaamisessa. Ilman oikaisutoimia olemme ikävä kyllä menossa tähän suuntaan.

Viestinnän taitokortti kehittämisen välineeksi
Mielestämme viestinnän osaaminen on niin tärkeä taito seurakuntien asiantuntijatyössä, että sitä varten voisi kehittää samantyyppisen taitokortin, kuten esim. tietokoneajokortit (www.tieke.fi). Hankkeen loppuraportin liitteenä on ehdotuksemme taidoiksi, joita jokaisen seurakunnan työntekijän tulisi hallita riippumatta siitä, onko seurakunnassa tiedottaja vai ei.

Taitokortin avulla pystyttäisiin kartoittamaan myös koulutustarpeet. Useamman seurakunnan yhteistyönä voitaisiin organisoida viestinnän koulutusta eri aiheista. Koulutuskokonaisuuteen voisivat kuulua esim. työyhteisöviestintä, asiakaspalvelutaidot, mediasuhteet, kirjoittaminen, puheitten pito ja esiintyminen, verkkoviestintä, kriisiviestintä ja johtamisviestintä.

Koko Mies yli laidan! -hankkeen loppuraportti löytyy Iisalmen rovastikunnan sivuilta.

Kuva: Eero Svärd.

Verkkotyö on muuta kuin kotisivut - mutta jostakin on aloitettava

2010-02-22T20:54:00.002+02:00

Mitä sinulle tarkoittaa seurakunnan verkkotyö? Seurakunnan kotisivuja?

Sain olla mukana ensimmäisessä ryhmässä, joka maassamme koulutettiin Hengellinen työ verkossa -kouluttajiksi. Nyt on takana ensimmäinen itse vedetty koulutus tästä aiheesta, viime viikolla olimme lapinlahtelaisen Surma-ahon Karin kanssa Paltamossa kainuulaisia opastamassa.

Pidin kovasti kurssilaisista. He olivat kaikki naisia ja useimmat diakoniatyöntekijöitä. Heillä oli runsaasti suoria kysymyksiä. Miksi? Minne? Kenen kanssa?

Kotimaa24-palvelussa on kirjoitettu kiinnostavasti internetin mahdollisuuksista. Meri-Anna Hintsala kertoo aiheesta "viran puolesta" eli verkkokeskustelijan näkökulmasta. Kiitos, Meri-Anna, olemme saaneet teksteistäsi hyvää koulutusaineistoa!

Satu Kreivi-Palosaari kirjoitti: "...sosiaalisessa mediassa on kyse postmodernille ajalle tyypillisestä jakamisesta, kokemisesta ja kohtaamisesta, joissa hierarkioilla ei ole mitään merkitystä. Se on ongelma kirkolle. Demokraattinen rinnallakulkeminen ei ole luontevin elämisen tapa instituutiolle, mutta hiljaa hyvä tulee..."

Paljon on meillä vielä opettelemista. Varsin usein olen huomannut, että edelleen aika monelle seurakunnan verkkotyö tarkoittaa seurakunnan kotisivuja. Työskentely verkossa on toki monin verroin enemmän, mutta jostainhan on aloitettava.

Riitta Bonny kirjoitti Kotimaa24:ssä seurakuntien kotisivuista ja niiden kuvaviesteistä: "Suomalaisten seurakuntien nettisivut hakkaavat englantilaiset monessa suhteessa. Englannissa seurakunnilla ei ole usein varoja suunnitteluun eikä ylläpitoon ja tuloksena on tasoltaan monenkirjavia tai amatöörimäisiä sivuja, jotka eivät aina anna hyvää kuvaa siitä, millainen seurakunta on tai mitä siellä tapahtuu."

Aika useinhan tilanne on meilläkin tämä. On se näppärä lukiolaispoika, joka tekaisee sivut - ja lähtee opiskelemaan eikä sivuja sen koommin huolla kukaan. Tämä on yksi asia, jossa rovastikuntayhteistyöllä voitaisiin saada tuloksia aikaan - hoidetaan yhdessä palveluntarjoajien kilpailutus, sivujen suunnittelu ja kehittäminen.

Iisalmen rovastikunnassa uusimme aika monen seurakunnan sivut yhdessä. Juuri saamani raportin mukaan seurakuntien kotisivujen käyttäjätutkimuksessa kaikki Ylä-Savon seurakuntien kotisivut sijoittuivat mainiosti. Lapinlahden seurakunnan sivuilla oli koko tutkimuksen tyytyväisimmät käyttäjät. Tutkimukseen osallistui useita seurakuntia ja seurakuntayhtymiä.

Totta kai tämä kertoo siitäkin, että isoissa kaupungeissa myös netin käyttäjät ovat kriittisempiä. Joissakin meidän seurakunnissamme myös vastaajamäärät jäivät melko pieniksi. Mutta kannattaa tästä silti olla hyvillään! Ja kuuluttaa yhteistyön voimaa!

Pienissä seurakunnissa verkkoviestintä voi onnistua vain, jos työkalut ovat niin yksinkertaisia, että jokainen työntekijä oppii niitä käyttämään. Lisäksi tarvitaan oivallus, että viestintä kuuluu jokaisen asiantuntijan työhön.

Seurakunnan omilla sivuilla voi tietysti tehdä myös hengellistä työtä verkossa. Meillä esimerkiksi Kiuruveden seurakunnan sivuilta löytyvät upeat Kuvia ja raamattua ja Kuvia ja virsiä -kuvagalleriat. Varpaisjärvellä on hartausblogi. Ja Vieremällä työntekijäblogi. Kurkistakaa!

Nipottava mamma penkkarikahveilla

2010-02-19T10:35:00.010+02:00

Sydänsavolainen pakkanen puri rapsakasti varpaita, sormia ja nenänpäätä, kun eilen olimme penkkariajelua katsomassa. Vielä kylmempää taisi olla rekkojen kyydissä, ellei sitten asu sallinut runsaita toppauksia.

Kymmenen uutisissa hehkutettiin, kuinka abit ajelivat ihannesäässä. Aina tämä Helsinki-näkökulma, aina! Paistoi meilläkin aurinko mutta yli 20 asteen pakkanen ei varsinaisesti ole penkkariajeluihin ihannesää.

Nuoremme erinomaisella koululla on mukava tapa kutsua palelevat perheet vanhempainyhdistyksen järjestämille penkkarikahveille ajelujen jälkeen. Samalla oli mahdollisuus tutustua päättöluokkien tekemiin valtaviin seinämaalauksiin, "freskoihin", missä abit ja opettajat esiintyvät kuvien ja puhekuplien kera.

Kahvi ja laskaispulla maistuivat, kyllä. Seinämaalaus oli aivan valtavan hieno, taideteoksena. Tekstejä lukiessa tuli kummallisen vaivautunut ja nolo olo. Osa niistä oli ihan OK eikä voi olettaa, että joku äiti ymmärtäisi sisäpiirihuumoria, mutta...

Mitä mieltä itse olisit, jos näkisit lapsesi - tai lapsenlapsesi - kuvan vieressä vaikka jonkun näistä väläyksistä:
- Miehillä on housuissa vulkaanista toimintaa.
- Siis mulla oli tosi hetero olo tänä aamuna.
- Pitäähän niihin perseisiin tutustua.

En minä vielä niin fossiili ole, etten ymmärtäisi, mitä nuorten mielessä liikkuu. Varmaan on ollut vitsikästä kirjailla kolmen vuoden aikana kerättyjä hölmöjä lausahduksia seinälle. Senkin tajuan, että penkkareihin liittyy irrottelu, 12 vuoden kouluputki takana sentään.

Silti tuli surullinen olo. Taas kerran elämän yksityisin osa, seksi, leviteltiin seinille. Sieltä se hyppi silmillemme ja aiheutti nolostuneita ilmeitä ainakin 45+ -ikäluokassa.

Koulun väestä tässä ei kai ollut mitään ihmeellistä. Miksi muuten perheet olisi kutsuttu freskoja katsomaan?

Kirkko ja brändi - ollako vai eikö olla?

2010-02-08T21:00:00.009+02:00

[Tämä teksti liittyy Kotimaa24-sivustolla aiheesta käytyyn keskusteluun.]

Jatkan Antti Kurkolan kiinnostavasta aiheesta: Mikä onkaan brändi ja onko kirkolla sellaista?

Brändi on ihminen, yhteisö, palvelu tai tuote, joka on enemmän kuin tavallinen – siis jotain erityistä, arvokasta, tavoiteltavaa. Brändi syntyy siitä, että kyseinen ihminen, yhteisö, palvelu tai tuote on tunnettu, sillä on uskollinen asiakaskunta, se täyttää tietyt laatuvaatimukset ja siihen liittyy myönteisiä mielikuvia.

Tästä näkökulmasta kirkolla on ilman muuta useitakin brändejä. Esimerkiksi diakoniatyö, jota suuresti arvostetaan. Rippikoulu. Kauneimmat joululaulut.

Kirkko instituutiona ei sensijaan ole mikään brändi. Asiakaskunta ei ole ollut kovin uskollista viime aikoina. Myönteisten mielikuvien kanssakin on vähän niin ja näin.

Mitä hyötyä brändistä sitten on?

Valintojaan puntaroivalle ihmiselle brändi yksinkertaistaa päätöksentekoa. Hänen ei tarvitse ottaa turhia riskejä, jos laatu on taattu. Hän voi brändivalintansa kautta liittyä hänelle tärkeisiin arvoihin.

Brändin omistajalle taas on brändistä usein taloudellista hyötyä. Jos kirkko itsessään olisi brändi, siitä pidettäisiin kiinni kynsin hampain eikä liuettaisi takavasemmalle vähin äänin eivätkä siis myöskään verotulot olisi laskussa. Jos kirkko olisi brändi, kilpailevien yhteisöjen olisi huomattavasti vaikeampi päästä samoille markkinoille.

En ole lukenut Antti Kurkolan mainitsemaa Cruxin juttua mutta niinkin voi ajatella, että kirkolla on ns. hajautettu brändi. Iso firma on taka-alalla mutta brändityö tehdään paikallisissa haarakonttoreissa, siis tässä tapauksessa seurakunnissa. Mielestäni kirkon brändi luodaan juuri paikallisseurakunnissa, jotka tarvitsisivat kaiken mahdollisen tuen siihen, että ne voivat hoitaa perustyönsä hyvin. Ilmeisesti Cruxin juttukin kertoo tästä.

Mitä brändin rakentamiseen tarvitaan?

Meillä on oltava tarjolla jotain, joka tuo lisäarvoa. Tarvitaan sitoutunut johto. Henkilöstöresursseja pitää olla, sekä tekijöitä että näkijöitä. Palvelujen pitää olla kunnossa. Viestintä on mietittävä ja tehtävä kunnollisesti, jotta se on linjakasta ja oikein kohdennettua. Asiakassuhteista on pidettävä hyvää huolta. Tarvitaan tahtoa olla alan ykkösosaaja ja luovuutta oikeitten ratkaisujen löytämiseen.

Olen Antti Kurkolan kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että sanomamme on ainutlaatuinen ja suurenmoinen. Olennaisempaa kuin kirkon brändi on se, miten evankeliumi etenee.

Mutta Antti, sanot, että meidän ei tulisi kirkossa olla kilpailuhenkisiä. Olen eri mieltä. Meidän tulisi tarjoilla sanomamme niin vastaansanomattoman kiinnostavasti, että ne muut tahot, jotka kilpailevat seurakuntalaisten ajasta ja huomiosta, jäävät toiseksi.

Se auttaa paljon, jos seurakunnassa voi kokea lämpöä ja huolenpitoa. Rakkaus avaa sydämiä. Aina.

Muutosyttyä

2010-02-03T19:25:00.005+02:00

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä.

Muutosytty tarkoittaa savolaisittain muutosta muutoksen vuoksi. Siis jotakin näön vuoksi tehtävää ja siksi melkoisen joutavaa.

Olen viime aikoina valmistellut esityksiä ja puhunut muutosviestinnästä. Siinä tullaan varsin lähelle muutosten johtamista. Seurakunnissakin helistään kaiken maailman muutosten kynsissä. Muutosyttyä on uuvuttavan paljon. Mielestäni terve kriittisyys on paikallaan: ennen kuin heittäydytään johonkin, usein liike-elämästä tuotuun muotiin mukaan, olisi viisasta miettiä, miten aiottu muutos palvelee seurakunnan perustehtävää.

Kävin eilen Karhulassa vetämässä tuuraajana yhden koulutuksen vapaapäivänäni. Aiheena oli, kuinka ollakaan, muutosviestintä. Olin erityisen ilahtunut siitä, miten aktiivisesti seurakuntien "ei-hengarit" eli muun kuin hengellisen työn tekijät osallistuivat keskusteluun. (Tämä jaottelu on muuten raivostuttava. Kuten työtoverini Lauri Jäntti sanoo: "Seurakunnassa ei ole muuta kuin hengellistä työtä. Tehtävät vain ovat erilaisia.")

Jari Stenvall ja Petri Virtanen luettelevat kirjassaan Muutosta johtamassa (2007, 46-47) asioita, joihin pitäisi kiinnittää huomiota, kun lähdetään toteuttamaan muutosta*:

1. Ovatko suunnitellut uudet käytännöt parempia kuin organisaation nykyinen toiminta?
2. Onko muutos vaivan arvoinen, kun otetaan huomioon sen edellyttämä aika, tuotetut häiriöt ja resurssien käyttö?
3. Onko hyödyllistä tehdä vain symbolinen muutos sen sijaan, että pyritään muuttamaan organisaation ydintä?
4. Onko muutos hyödyllinen yksittäisille henkilöille, mutta haitallinen koko organisaatiolle?
5. Onko muutosta eteenpäin vievillä tahoilla riittävästi valtaa toteuttaa hanke?
6. Onko henkilöstö kuormitettu liian suurella muutoshankkeiden määrällä?
7. Onko henkilöstö valmis ja kykenevä oppimaan ja päivittämään tietonsa siinä määrin, mitä muutos edellyttää?
8. Onko muutosta eteenpäin vievillä tahoilla valmiutta keskeyttää tai suuntautua uudelleen muutostilanteessa, mikäli se on välttämätöntä?

Yksi tomera rakennuspäällikkö tuli eilisen koulutuksen jälkeen kysymään, että miten tämä muutosjohtaminen muka eroaa kaikista muista johtamisopeista, mitä on matkan varrella tullut vastaan. Mietin hänen lausahdustaan hyvän tovin matkalla kotiin.

Loppujen lopuksi - mitä muuta on koko johtaminen, ellei muutoksen johtamista? Eikö kaiken johtamisen tavoitteena ole suunnata voimavaroja yhteisön tavoitteiden mukaisesti, siis saada ne liikkeelle haluttuun suuntaan?

Seurakuntien tapauksessa liikkeen johtaminen voisi tarkoittaa voimavarojen suuntaamista niin, että vuosituhansia vanha sanoma kohtaa nykykielen ja -elämän. Tai liikkeen pysäyttämistä niin, että pysyvyys ja turva oikeasti haastaisivat hektisen menon ja muutosytyn.

* Alkuperäinen lähde: Pfeffer, J. & Sutton, R.I. (2006). Hard Facts, Dangerous Half-Truths and Total Nonsense. Profiting from Evidence-Based Management. Harvard Business School.

Yhdelle näistä vähäisimmistä

2010-01-30T23:15:00.003+02:00

Iisalmen seurakuntatalolla on ollut vauhdikasta väkeä viime viikkoina. 300 neljäsluokkalaista astui kirkkolaivaan.

Kiersin yhden ryhmän mukana. Olin oikein ylpeä siitä, miten työtoverini viestivät näitten pienten ihmisten kanssa.

Lasten suoruus oli hämmentävää. Kun diakoniatyön rastilla juteltiin lapsen elämän vaikeista asioista, kuten perheen rahahuolista, isovanhemman kuolemasta ja vanhempien riidoista, yksi lapsista kertoi, että heillä isä ja äiti riitelevät, ja toinen, että kaverin äiti on kuollut. Lähetystyön rastilla he ihmettelivät, miten muutamat jyvät voivat olla jossakin päivän ruoka, ja kuulivat, miten iisalmelaiset auttavat lapsia, jotka joutuvat asumaan kadulla.

Katsoimme perjantai-illan ratoksi perheen kanssa Danny Boylen kahdeksan Oscarin elokuvan Slummien miljonääri (2008). Se oli oiva valinta - vauhtia ja vaarallisia tilanteita nuorisollemme, kurkistus erilaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, Intiaan, herkkä tarina rakkaudesta, rohkeudesta ja uskollisuudesta. Sekä lisäksi hyvä tilaisuus keskustella maailman kodittomista lapsista ja siitä, millaiset vaarat heitä vaanivat.

Suomen World Visionin yhteiskuntasuhteiden päällikkö Sami Lahdensuo kirjoitti Helsingin Sanomissa 29.1. lasten kärsimyksestä humanitaarisissa kriiseissä. Haitin maanjäristys vaikutti välittömästi kolmen miljoonan haitilaisen elämään ja heistä kolmasosa on lapsia. Se on mieletön määrä. World Vision on löytänyt yksinäisiä, apua etsiviä lapsia jopa 45 kilometrin päässä pääkaupungista Port-au-Princestä. "Hyväksikäyttö ja ihmiskauppa ovat aina läsnä siellä, missä kriisit tapahtuvat", Lahdensuo muistutti.

UNICEF kertoo löytävänsä, rekisteröivänsä ja vievänsä turvaan Haitissa noin 4000 lasta päivässä. Yhteisvastuukeräys ja Kirkon Ulkomaanapu ovat keränneet jo yli 1,9 miljoonaa euroa katastrofiapuun. Tarvitaan puhdasta vettä, toimiva jätehuolto, rokotteita, ruokaa, kouluja.

Sami Lahdensuon mielestä Suomella olisi valtiona runsaasti parantamisen varaa lasten auttamisessa humanitaarisissa kriiseissä. Kuitenkin näitten pienimpien ja turvattomimpien pitäisi olla ensimmäisiä suojelun kohteita silloin, kun maailma hajoaa ympäriltä.

He tarvitsevat meidän apuamme. Nyt heti ja monta vuotta eteenpäin.

Elävän kielen puolesta

2010-01-23T13:43:00.006+02:00

Kuopus kertoi kirjoittaneensa aineen nimeltä Murre ja minä. Ensin luulin, että kyse oli hänen enonsa koirasta mutta ei, murteista oli kysymys.

Legendaarinen äidinkielenopettajani Rauli Lehtivaara oli 1970-luvulla sitä mieltä, että kotiseutu saa ja sen pitää näkyä kielenkäytössä. Muutoinhan tuo oli sitä aikaa, kun kielikin pyrittiin tasapäistämään. Niinsanottu hyvä yleiskieli jyräsi rytinällä yli murteitten. Onneksi murteita arvostetaan taas.

Itselläni on karjalaiset sukujuuret mutta koulunkäynti Keski-Suomessa hävitti miet ja siet. Toisinaan on eduksi, jos löytää puheeseensa asuinseutunsa paikallisvärin. Sanovat, että käyn tarvittaessa jo savolaisesta. En tiedä, pitäisikö tuosta olla hyvillään.

Yläsavolainen kielenkäyttö on ollut työssäni yksi ehtymättömiä ilonaiheita. Se on uskomattoman eloisaa ja rikasta. Esimerkki: Yksi työtoverini näki pikkuisen ajokkini, Fiat Pandan, ensi kerran, ja kommentoi:
- Mistee sinä out tuollasen nysäaaton löytännä?
Nysäauto! Ei sitä voi sattuvammin sanoa.

Sitä minä joskus ihmettelen, miksi nämä meidän teologimme usein saarnoissaan kadottavat kaiken sen ilmaisun rehevyyden ja rikkauden, minkä he kyllä muussa kanssakäymisessä hallitsevat. En tarkoita, että pitäisi murteella saarnata. Tarkoitan puheen elävöittämistä paikallisilla ilmaisuilla.

On herkullista tutustua murteisiin, jotka ovat itselle outoja. Kaksi Heliä on pitänyt minua hereillä pitkillä ajomatkoillani. Heli Laaksonenhan on tämä kaiken kansan tuntema vakkasuomalainen murrerunoilija. Heli Karhumäki on pakinoinut eteläpohjalaisittain Radio Deillä ja nyt hänen juttunsa on julkaistu tupla-cd:llä.

Karhumäen Helin "kristilliset murretarinat" ovat lämpimiä, humoristisia ja pohjalaisen suoraselkäisiä. Hän ei arkaile sanoa mielipidettään vaikkapa uskomushoidoista tai vapaa-ajattelijoista. Körtti-Helin juttuja leimaa virkeä uteliaisuus - hän kertoo hauskasti tutustumisestaan Metallimessuun ja eri seurakuntien uskoviin. Monessa tarinassa on koskettava hengellinen ulottuvuus. Ystäväni suositteli Heli Karhumäen juttuja minulle ja suosittelen varauksetta eteenpäin.

Yhtä asiaa vain en ymmärrä. Se on se, että Helin hauska ja herkkä tarinakokoelma on saanut nimen Pihtaajatytön katumus. Onhan se toki yhden tarinan nimi ja sekin tarina on hyvä. Nimi antaa silti mielestäni hiukan harhaanjohtavan kuvan kokoelmasta. Liekö Heli ajatellut, entisenä iltapäivälehden toimittajana, että nimi myy.

Jos nämä riemastuttavat Helit ovat sinulle vielä tuntemattomia niin täällä heihin voi tutustua:

Heli Laaksonen

Heli Karhumäki

Rohkeutta viestintään!

2010-01-11T10:30:00.001+02:00

Kaksi vuotta olemme Ylä-Savon seurakuntien työntekijöitten kanssa opiskelleet viestinnän saloja. Olemme tutustuneet median toimintaan, kehittäneet tapoja viestiä kriiseissä, oppineet suunnittelemaan viestintää paremmin, ja paljon muuta. Nyt ollaan loppusuoralla, sillä Mies yli laidan! -hanke päättyy maaliskuussa.

En ole aikaisemmin ollut seurakunnassa töissä ja olen hämmästynyt ja hurmaantunut sekä seurakuntien tekemän työn laadusta että sen määrästä. Työntekijät ovat erittäin ammattitaitoisia ja sitoutuneita ja se näkyy työn laadussa. Myös toiminnan määrä on hurja. Yksi seurakuntien viestinnän haasteista on se, kerrotaanko kaikesta tasapuolisesti vai nostetaanko jotakin erityisesti esiin – ja jos nostetaan niin mitä ja miten.

Ylä-Savossa luetaan ahkerasti sanomalehtiä ja ne kertovat varsin paljon seurakuntien työstä. Seurakunnat ovat myös lehtien merkittäviä ilmoitusasiakkaita. Internet on viime aikoina rynninyt paperiviestimien rinnalle. Nämä välineet eivät korvaa vaan täydentävät toisiaan.

Seurakunnissa on oivallettu verkkoviestinnän merkitys ja meillä Ylä-Savossa kotisivut ovat jo hyvässä kunnossa. On syytäkin, sillä vaikkapa Iisalmen seurakunnan sivuilla käy päivittäin 200-300 ihmistä. Liikennettä on ympäri vuorokauden, jopa aamuyön tunteina. Kotisivujensa kautta seurakunnat voivat kertoa toiminnastaan ja tarjota hengellistä sisältöä sitä etsiville silloinkin, kun virastot ovat kiinni ja työntekijät nukkumassa.

Esimerkkejä hengellisestä sisällöstä ovat kirkkoherra Arno Toivasen Päivän sana Iisalmen seurakunnan sivuilla, herkät kuvagalleriat Kiuruveden sivuilla (Kuvia ja raamattua, Kuvia ja virsiä) sekä Hartausikkuna Varpaisjärven sivuilla.

Seurakunnissa puhutaan tällä hetkellä paljon, ei ainoastaan verkossa viestimisestä, vaan myös verkossa työskentelystä. Kolmasosa kirkon työntekijöistä aiotaan kouluttaa tekemään työtä verkkomaailmassa. Esimerkiksi Espoon traagisen ampumistapauksen jälkeen ihmiset ryntäsivät sankoin joukoin keskustelemaan tapahtuneesta erilaisilla nettipalstoilla ja muistoyhteisöissä. Seurakuntien työntekijöitä tarvittiin siellä, missä kaikki muutkin olivat.

Uskon, että viestinnän kehittämishankkeemme merkittävin anti on rohkaistumisessa. Työntekijät ovat alkaneet nähdä työnsä "viestintäsilmälasien" läpi. He ovat huomanneet, miten paljon sellaista hauskaa ja merkittävää heidän työssään on, joka voisi kiinnostaa muitakin.

Seurakunnan perustehtävä on viestin vieminen. Sitä ei voi tehdä ilman viestintätaitoja. Siksi niitä taitoja – puhumisen ja kirjoittamisen taitoja, mediataitoja, verkkotaitoja – ei tarvitse vain seurakunnan tiedottaja vaan jokainen asiantuntija.

Kuva: Isännöimme Lauri Jäntin kanssa 13.11.2009 Iisalmessa Soutajista surffaajiksi -viestintäseminaaria, jonka tavoitteena oli levittää yläsavolaisia viestintäkokemuksia koko Kuopion hiippakuntaan. Kuvan otti Erja Vaarala.

Teksti ilmestyy myös 16.1.2010 Iisalmen Kaupunkilehden seurakuntaliitteessä.

Ei mitään pyhää

2010-01-08T13:36:00.019+02:00

Mieleeni jäivät lähtemättömästi hiippakuntadekaani Ari Hukarin viisaat lausumat Muhammed-pilapiirroskohun aikaan. Hänen mukaansa emme voi mitenkään ymmärtää loukkausta, koska olemme länsimaissa kadottaneet pyhyyden tunnon. Islamissa Jumala on pyhä, Koraani on Jumalan ilmoitusta ja siten pyhä, ja profeetat, ilmoituksen välittäjät, ovat pyhiä.

Aika noloa. Meillä retostellaan vapaudella, tasa-arvolla ja yksilön oikeuksilla mutta mikään ei enää ole pyhää (paitsi se yksilön vapaus). Ei Jumala. Ei raamattu. Ei lepopäivä. Eivät pyhyyden kokemiseen johdattavat symbolit ja tilat.

Kaikkea saa pilkata ja kaiken saa jyrätä ilman, että juuri kukaan viitsii korvaansa lotkauttaa.

Ja sitten me ylpeilemme sillä, miten paljon sivistyneempiä me "kristityt" sentään olemme kuin nuo raakalaismaiset muslimit. Sopii vilkaista Sellon jälkeisiä nettikeskusteluja, sieltä löytyy tämä omahyväisyys ja uho.

Hävettää. Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella (virrestä 409).

Heikki Kotila sanoi jo, että pyhyyden kohtaamista pitää ja voi opetella. Kyllä!

Teksti on kirjoitettu Kotimaa24-sivuston teemablogipäivään, jonka aiheena oli 8.1.2010 pyhä.

Saako joulua inhota?

2009-12-30T21:14:00.000+02:00

Tiedän, otsikko on epäkorrekti. Varsinkin kirkon työntekijältä, hyvänen aika.

En kuitenkaan voi mitään sille, että nyt huokaisen: ihanaa, taas kokonainen vuosi seuraavaan jouluun. Enkä minä ole edes tehnyt jouluna töitä, kuten niin monet työtoverini.

En ole koskaan pitänyt kiiltokuvista. Kristus on arkea eikä mikään jouluseimi-idylli.

Opin jo varhain, että joulu on stressin aihe. Missä ollaan, kenen kanssa, kuka valmistaa ja mitä. Jouluun liittyy aina tunne siitä, että on väärään aikaan väärässä paikassa.

En muista lapsuuden jouluista paljoakaan. Kaitafilmeillä rusettipäinen tyttö lausuu samettimekossaan runoa kuusen katveessa. Perhe soittaa ja laulaa. Herroilla on valkoiset paidat ja rouvilla jakkupuvut. Sen muistan, että matkustelevan pankkivirkailijatädin lahjat peittosivat aina 1-0 mummon neuleet. Täti myhäili tyytyväisenä, mummo ei.

Myöhemmin äitipuoleni kestitsi jouluisin näitä edesmenneen äitini sukulaisia, vuosikausia. Siinä oli omat ristiriitansa. Kysynpä vain, moniko uusperheen äiti tänä päivänä ryhtyisi sellaiseen.

Minulle on täysin käsittämätöntä, että jotkut ystäväni lueskelevat kaikessa rauhassa kirjauutuuksia joulun alla. Ja nauttivat joulukonserteista. Miten ne ehtivät?

Osittain joulukammoni johtuu siitä, että olen kotitalousihminen vain olosuhteiden pakosta (= viisihenkinen perhe). Joulu on joka vuosi melkoinen ponnistus. En myöskään ole koristelija enkä askartelija ja lahjojakin keksin huonosti.

Luen joka joulu Tiina Steniuksen loistavan jutun Kotilieden joululehdestä vuodelta 1994. Sen nimi on Ensi joulu on oikea joulu? Siinä sanotaan mm. näin:

Jouluna ihminen mitataan ja punnitaan. Pitää luoda myyttinen joulu, josta mitään aineellista ei pidä puuttuman, kaikki käden käänteessä, henkisyyden ja vaatimattomuuden vaippaan puettuna.

Toden totta. Viis tutkinnoista, siinä se vasta nainen mitataan, miten puhtaan, kauniin, tunnelmallisen, maistuvan ja kaikki mahdolliset sukuhaarat huomioon ottavan joulun onnistuu loihtimaan.

Aina jossain klikkaa. Viimeistely puuttuu. Osa siivouksesta hoidetaan sulkemalla ovia, kun enempää ei jakseta. Joulutorttuja ei tehdä ollenkaan eikä niistä kukaan pitäisikään. Piparitaikina tehdään itse, ja muutama muu ehdoton juttu. Kaikesta rationalisoimisesta huolimatta tuntuu, että en riitä. Omassa päässänikö se mittari niin rajusti tikittää vai missä?

On toki hetkiä, jolloin koen joulusta onnea.

Rakastan joululauluja ja niiden laulamista. On ihanaa lueskella ystävien ja sukulaisten joulukirjeitä, Suomesta ja maailmalta. Kuusen tuoksu ja kynttilät - parhaimmillaan hiljaisessa talossa, toisten nukkuessa. Sekin on toki mukavaa, jos rakkaat ovat jouluun tyytyväisiä. Tai jos pääsee jonkun osaavan emännän kauniiseen joulupöytään.

Ehkä suurin jouluilo syntyi niinä vuosina, kun pojat olivat pieniä. Kävimme tonttulakkeinemme ja lyhtyinemme laulamassa lähinaapureillemme. Yksinäisen vanhan miehen karu tupa ja joulu kissan kanssa. Ankaran naapurin tädin vaivoin kätketty liikutus.

Siinäkö se oli se oikea joulu, toisten ilahduttamisessa? Ilo annettu jaettavaksi, valo vietäväksi eteenpäin...

Tulkaa minun tyköni kaikki

2009-12-26T23:03:00.003+02:00

Vieremän pieni soma kirkko pullisteli tänään. Oli syytäkin, kirkon 90-vuotisjuhlat sentään. Ja kirkkokuoron 50-vuotisjuhlat.

Ja miten upea kantaatti! Työtoverini Iisalmen seurakunnasta, kanttori Hannu Virpi (kuvassa urkujen takana), oli sen säveltänyt. Hannun sävellys Septettoni voitti muuten viime vuonna Chamber Music Seinäjoki -kilpailun yleisöäänestyksen.

Juhlakantaattia oli harjoiteltu Vieremällä jo yli vuoden ajan. Kuoro, solistit ja soittajat olivat pääosin vieremäläisiä. Huima ponnistus pieneltä, alle 4.000 asukkaan seurakunnalta. Kantaatin nimi Tulkaa minun tyköni kaikki löytyi kirkon pääoven yläpuolella olevasta tekstistä. Kantaatti pohjautuu muutenkin tähän Matteuksen evankeliumin kohtaan (11:25-30).

Kantaatti kävisi jumalanpalveluksesta. Ei tarvittaisi saarnaakaan, musiikin voima on mahtava. Kantaatissa vuorottelivat ihanalla tavalla kuoro, solistiset osuudet, ja soitinyhtye (sello, viulu, kanteleet ja urut). Erityisesti ihastelin kanteleita. Ne soittivat taivaallisiin tunnelmiin.

Kaikkiin vieremäläisiin koteihin jaettiin joulun alla kirkon historiikki. Siitä selviää, että tuomiokapituli olisi halunnut aikanaan Vieremälle Josef Stenbäckin paloturvallisen kivikirkon. Vieremäläiset pitivät kuitenkin päänsä ja saivat mieleisensä - huokeamman - puukirkon ja myös haluamansa arkkitehdin, Ilmari Launiksen. Näin perustelivat vieremäläiset:

Ennen kaikkea on rakennustoimikunta asiaa käsitellessään pitänyt ikään kuin johtolankana sitä, ettei kirkko ulkonaista komeutta ja muhkeutta tavoitellessaan tulisi kustannuksiensa vuoksi kansalle vastenmieliseksi painajaiseksi, vaan että jokainen mielihyvällä uhraisi roponsa kohtuullisen puukirkon rakentamiseksi. Näin ollen pysyisi kirkko kansalle rakkaana ja sen aineellinen tukeminen tuntuisi kevyeltä.

Voisiko edellisestä vetää analogian myös kirkkoon instituutiona?

Vieremän kirkkoa koettelivat erilaiset muutosmuodit mutta 1995-98 se palautettiin alkuperäiseen asuunsa. Kirjoitinkin jo aiemmin syksyllä Vieremän kirkkokaunokaisesta.

Kirkon vihkiäisjuhlaan v. 1919 oli kutsuttu myös kirjailija Juhani Aho, joka asui Kyrönniemen pappilassa 1876-83. Ahon isä Theodor Brofeldt toimi tuolloin Iisalmen emäseurakunnan kappalaisena Vieremällä.

Aho ei päässyt kirkon vihkiäisiin mutta kirjoitti kirjeen, jossa hän toivoi, että kirkosta, koulusta ja vanhasta pappilasta leviäisi valoa ympäristöön, ja että hänen isänsä esimerkki ja maailmankatsomus - ankara, totinen ja paljon vaativa, mutta samalla sovinnollinen - pysyisi seurakuntaelämän sisältönä ja suolana.

Räjähtävät kirkot

2009-12-21T11:07:00.005+02:00

Nyt tiedän aavistuksen siitä, mitä tuskaa kokevat ne papit, jotka valmistelevat pyhäaamun saarnojaan lauantai-iltaisin. Ja minun piti vain suunnitella kahden joululaulutilaisuuden juonnot Iisalmen Kustaa Aadolfin kirkkoon ja yksi pieni hartaus, ei sen kummempaa!

Miten monesti olenkaan istunut kriittisenä kuulijana kauneimmissa joululauluissa. Milloin yhteislaulua on ollut mielestäni liikaa, milloin liian vähän. Milloin puheet ovat olleet liian pitkiä, milloin kaanaankielisiä, milloin liian niukkoja tai pinnallisia.

No siitäpä sain. Pääsin itse miettimään, mitä haluaisin ihmisille sanoa. Kun joukossa on vakituisia kirkkovieraita ja niitä, joille kauneimmat joululaulut ovat vuoden ainoa kirkkoreissu. Kun penkissä istuu kaiken ikäistä väkeä, ainoana yhteisenä nimittäjänä halu laulaa tuttuja joululauluja.

Meneillään oleva sesonki on haasteellinen. Kirkot ovat kerrankin täynnät, räjähtävät suorastaan. Joulusaarnoja pohdiskelin vuosi sitten blogissani. Kirkkokansa on jouluna heterogeenisempaa kuin koskaan, joten puheitten valmistelukin on erilaista - tai ainakin sen pitäisi olla.

Heitä oli paljon. Varsinkin klo 19, kun luvassa oli myös tiernapoikaesitys. Iisalmen pastorien tämänvuotinen innovaatio on ollut "ekumeeniset tiernapojat". Ajatus tiernapojista syntyi yhteiskristillisen 090909-päivänavaustempauksen palautekokouksessa.

Tiernapojissa laulavat Herodeksena kirkkoherra Arno Toivanen luterilaisesta seurakunnasta ja Mänkkinä kirkkoherra Elias Huurinainen ortodoksisesta seurakunnasta. Knihtinä on saarnaaja Erkki Lahtinen ja Murjaanien kuninkaana pastori Charles Shaheen, molemmat helluntaiseurakunnasta. Nelikkoa on ohjannut ja puvustanut ruustinna Kaija Toivanen. Säestäjänä toimi kanttori Martti Rytkönen.

Pastorit eivät laulaisi yhdessä, elleivät he muutenkin tekisi hyvää ja hedelmällistä yhteistyötä. Siksi tämä tiernapoikaprojekti on merkittävä.

Yli 1200 henkeä on aikamoinen kirkkoväki. Mutta kyllä oli tunnelmakin korkealla, ja joululaulut soivat komeasti. Perheeni moitiskeli äänentoistoa, täytyy kuulostella, minkätasoinen ongelma se oli. Ainakin ihmiset löysivät oikeat laulut oikeaan aikaan.

Sen, mitä halusin sanoa, voi tiivistää Maaria Leinosen joulurunon osaan:

On se Sinullekin annettu
tehtävä
jouluna
ja joulun jälkeen:
iloksi sinutkin
on tarkoitettu
iloa viemään
valoa pimeään
hymyä
hyvää sanaa.

Kukaan ei niin köyhä
ettei jaettavaksi
ystävällisyyden lahjaa
kukaan ei niin rikas
ettei sitä tarvitsisi.

Ilo annettu jaettavaksi
valo vietäväksi eteenpäin.

Hyvää Joulua
ihmiset –

iloa
valoa
rauhaa

Lämmin kiitos lukijoilleni tästä vuodesta! Siunattua joulujuhlaa!

Kirsi Virtanen ampui kirkkoa - osuiko, upposiko?

2009-12-16T16:00:00.004+02:00

Toimittaja Kirsi Virtasen teräväsanaisen radioblogin aiheena oli tänään raha. Huomattava osa ohjelmasta kului kirkkoa röykyttäessä.

Kirkko oli taas rikas ja ahne riistäjä. Ylikapitalisoitunut suorastaan. Se kerää rahaa viekkaudella. Kirkko sumuttaa, hämää ja valehtelee samalla tavalla kuin horoskooppien laatijat.

Kirkko ryhdistäytyy kahdesti vuodessa puhuakseen pehmeästi auttamisesta ja lähimmäisenrakkaudesta mutta puheiden takana on vain rahanahneus. Erityisesti kirkko on kärppänä paikalla silloin, kun ihmisiä kuolee joukoittain. Mitä nuorempia, sen parempi kirkolle - näin uhoaa Kirsi Virtanen.

Papit tekevät työtään rahasta ja koska on mukavaa ryystää kahvia kekkereillä. Papit jopa hyväksyvät kirkkoon kuulumattomia (kuten Kirsi Virtasen) kummiksi ihan vain jotta itsellä palkka juoksisi. (Mikähän mekkala siitä olisi tullut, jos Virtasta ei olisi hyväksytty kummiksi!)

Kirsi Virtanen, tervetuloa Savoon katsomaan, miten rikkaasti täällä seurakunnat elelevät! Vaikka Kaasisen Riitta Pielavedeltä voi kertoa, miten ylenpalttista on!

Tervetuloa myös diakonin kierrokselle köyhistä köyhimpien luo. Luultavasti näkisit, että verorahoilla tehdään myös jotain hyödyllistä.

Jututa kuusi jouluhartautta päivässä pitävää kalpeaa pappia, joka on viimeksi nähnyt vapaapäivän monta viikkoa sitten, ja päätä, kannattaako häntä kadehtia.

Mielikuva rikkaasta kirkosta on niin luja, että edes omia seurakuntapäättäjiä ei tahdo saada vakuuttumaan siitä, että seurakunnalla voi olla tosi tiukkaa taloudellisesti. Saati sitten joitakin etelän toimittajia.

Huonosti on seurakuntien viestintä onnistunut, kun toimittaja ei keksi yhtään mitään hyvää kirkon tekemisistä.

Tai no, keksi kuitenkin. Virtanen kertoi liittyneensä kirkkoon pariksi viikoksi saadakseen perinteiset kirkkohäät. Tämä kuului olevan hyvin yleistä hänen tuttavapiirissään. Sekö ei sitten ole huijausta ja valehtelua?

Onneksi Kirsi Virtanen ei ole yhtäkuin kaikki Suomen toimittajat. Yleensä toimittajat nimittäin suhtautuvat arvostavasti ja yhteistyöhakuisesti kumppaneihinsa.

Alkuperäisen ohjelman voi kuunnella täällä. Kirkko esiintyy kohdasta 14:12 eteenpäin. Ei kannata kuunnella, jos olet kirkon työntekijä ja umpipuhki joulukiireistä, tulet vain surulliseksi!

Vuoropuhelun kirkkohallitus?

2009-12-11T18:25:00.005+02:00

Olen joitakin kertoja päässyt käymään kirkkohallituksessa.

Sanon päässyt, kahdesta syystä. Katajanokan jugend-talot ovat hurmaavia, en väsy niitä ihastelemaan. Kirkkohallituksen asiantuntijat ovat aina olleet osaavia, ystävällisiä ja yhteistyöhaluisia.

Siksi minusta on kummallista, että se kuva, minkä täällä paikallisseurakunnissa saa kirkkohallituksesta, on ihan toinen.

Kirkkohallitus määräilee. Kirkkohallitus tekee elämän vaikeaksi. Kirkkohallitus ei tiedä seurakuntien arjesta mitään. Kirkkohallitus senkun paisuttaa kasvotonta koneistoaan.

Kun mietin, mistä tämä johtuu, tulin siihen johtopäätökseen, että kirkkohallitus näyttäytyy seurakunnille useimmiten ainoastaan yleiskirjeittensä kautta.

Katsotaanpa yhtä sellaista, joka läheisesti koskettaa viestintää.

Olen kaksi vuotta paasannut seurakunnissa, että pois tyhjät kirkkosalit kotisivuilta ja esitteistä, tilalle oikeita ihmisiä ja elämää, seurakunta ei ole monumentteja vaan ihmisiä!

Vaan mitä ohjeistaa kirkkohallitus: Kirkoissa saa kuvata vain, jos kaikki kuvauksen kohteet antavat siihen suostumuksensa. Kas kun henkilötietolain mukaan "henkilön uskonnollista vakaumusta koskeva tieto on arkaluonteinen tieto, jonka käsittely on pääsääntöisesti kielletty". (Yleiskirje 42/2009, Kuvan ja äänen välittäminen kirkollisista tilaisuuksista.)

Ehkä jatkossa menemme kirkkoon naiset hunnutettuina, miehet irtoviiksiin ja vappuneniin naamioituneina, kuten kuopiolainen sanaseppo, pankinjohtaja Pentti Tuovinen ehdottaa Savon Sanomien yleisönosastokirjoituksessaan.

Kansalaisvaikuttamisen ja vuoropuhelun kanavia on etsitty eri organisaatioissa aktiivisesti viime aikoina. Yksi hyvä esimerkki on valtiovarainministeriö. Viranomaistehtävää voi hoitaa myös asiakaslähtöisesti ja palveluhenkisesti.

Hei kirkkohallitus! Kirkon strategia 2015 koskee myös teitä!

Sen mukaan sopisi siirtyä käskyttämisestä vuoropuheluun.

---

J.K. Kirkon tiedotuskeskuksen tiedote 15.12.2009:

Seurakuntien tulee ilmoittaa webkuvaamisesta kirkossa

Kirkoissa saa valokuvata sekä välittää kuvaa ja ääntä webkameroilla.

Seurakunnille tarkoitetussa Kirkkohallituksen 12.11.2009 julkaisemassa yleiskirjeessä 42/2009 ohjeistettiin seurakuntia ilmoittamaan selkeästi esimerkiksi kyltein, mikäli kirkossa on ns. web-kamerat. Erillistä suostumusta kuvaamiseen ei kirkollisiin tilaisuuksiin osallistuvilta tarvitse pyytää.

”Kirkkohallituksen yleiskirjeissä annettu ohjeistus on osoitettu nimenomaan seurakunnille ja koskee seurakuntien harjoittamaa toimintaa. Kirkkohallitus ei yleiskirjeellään pyri ohjeistamaan tavallisia kirkossa kävijöitä", sanoo hallintopäällikkö Mikko Salmela.

Taustalla on tietosuojavaltuutetun ohje, jonka mukaan tunnistettavien henkilöiden kuvaaminen web-kameralla ja tämän kuvan välittäminen internetissä liittyy henkilötietolain määräyksiin. Niiden mukaan uskonnollista vakaumusta koskeva tieto on arkaluonteinen henkilötieto. Näin henkilöt, jotka eivät halua itseään kuvattavan, voivat valita kirkosta esimerkiksi paikan, joka ei näy kamerakuvassa.

Hyvästi, marraskuu

2009-11-30T20:36:00.001+02:00

Tämän päivän paras puoli on, että se on marraskuun viimeinen päivä.

Siitä huolimatta, että on rakkaan veljeni nimipäivä ja ystäväni syntymäpäivä.

Marraskuu on vuosi vuodelta vaikeampi. En enää osaisi asua rannikolla, missä marras kestää koko talven. Pahoin pelkään, että niin on pian myös Savossa. Tekisivät viisaita päätöksiä Kööpenhaminassa!

Kun pimeys oikein riepoo, yritän muistaa, että kerran olin marraskuussa niin sairas, että sain olla kiitollinen, että olin hengissä. Kun mustuus hyökkää, muistelen heitä, jotka puolustivat ja pakenivat 70 vuotta sitten.

Tuohon verrattuna lämmin koti, siisti sisätyö ja huumorintajuinen perhe ovat luksusta.

Anna-Maija Raittila sanoi kerran, että marraskuu on kaikkein armollisin kuukausi. Siinä ei ole mitään turhaa. Saman on ehkä kokenut tämän runon kirjoittaja Helena Anhava:

Rauhan väri on harmaa,
ei ankea vaan ajaton,
ei alistunut vaan tyytyvä.

Otat maiseman vastaan
kuin astuisit tauluun,
sen avaruuteen
tyveneen oloon
kun murhe on vaiti,
lepoon asettunut.

Marraskuussa pitäisikin saada asettua lepoon ja olla ihan hiljaa. Ikävä kyllä siihen ei työelämässä ole oikein mahdollisuuksia vaan tehokas on oltava ympärivuotisesti.

Eikä yksin työelämässä. Joka tuutista tursuaa vaatimusta. Parisuhde on jämähtänyt ja vaatii kehittämistä! Joululahjat on paketoitava nyt, ettei tule viime tingan kiire! Kaikki joukkueen vanhemmat mukaan talkoisiin! Liikuntaa kolmesti viikossa tai hyvästi terveys! Jos perhe ei syö yhdessä, se ei myöskään pysy yhdessä! Löydä palvelupaikkasi seurakunnassa!

Olen miettinyt Kiuruveden kirkkoherran Risto Pentikäisen sanoja: "On arvokasta, että seurakunta ylipäänsä on."

Kuka kaipaa kirkollista puuhamaata? Marraskuussa? Jos vain saisi nuokkua kirkon nurkassa sellaisena kuin on ja muutaman tutun virren tai joululaulun laulaa.

Kirkkoherraksi kelpoinen

2009-11-23T08:49:00.001+02:00

Kirkkoherran virka on merkittävä. Johtaahan hän koko työyhteisöä ja on sen tärkein edustaja moneen suuntaan. Hän on myös seurakuntansa hengellinen johtaja.

Työurallani olen nähnyt monenlaisia esimiehiä. Latistajia. Innostajia. Lyhytjänteisiä lehahtelijoita. Sitkeitä puurtajia. Reiluja ja maanläheisiä. Puolueellisia, oman hovinsa ylläpitäjiä. Vastuuta pakenevia. Vastuuseen nääntyviä. Kuuntelevia. Puolikuuroja. Pilkunviilaajia. Visionäärejä. Kiireisiä mutta silti läsnäolevia. Kiireisiä ja etäisiä.

Olen nähnyt, miten empaattinen, innostava ja asiantuntijoihinsa luottava esimies saa työntekijät ylittämään kaikki rajansa. Ja senkin olen nähnyt, miten esimiehen kylmyys, kyynisyys ja kyräily tappavat innon ja ilon.

Kun olin valtion töissä, rekrytointi-ilmoituksia mietittiin todella tarkkaan. Kirjoitettiin selkeästi työpaikan perustehtävä ja noudatettiin yhtenäistä graafista ilmettä. Nämä ilmoitukset olivat merkittävä profiloinnin väline - tällainen organisaatio me olemme, tällaista työtä meillä tehdään. Ajateltiin myös, että työhön perehdyttäminen alkaa jo siitä, kun hakija lukee ilmoituksen.

Lisäksi pidettiin tärkeänä sitä, että kaikki, mitä hakijalta toivotaan, kerrotaan selvästi, ja että myös palkkauksen perusteet mainitaan - sekä turhien kyselyjen välttämiseksi että hakijan oikeusturvan varmistamiseksi. Niitä kriteerejä ei nimittäin sorvata enää siinä vaiheessa, kun nähdään, keitä on hakijoina.

Pitkät litaniat lisäävät toki kustannuksia - printtimediassa. Mutta nykyisinhän ilmoitellaan pääasiassa sähköisesti, joten millejä ei tarvitse laskea.

Katsotaanpa, millaisia kirkkoherran virkoja on tällä hetkellä haettavana (evl.fi, Kotimaa). Heinäveden, Iisalmen, Joutsan ja Valtimon seurakuntien kirkkoherroilta edellytetään suomen kielen erinomaista suullista ja kirjallista taitoa sekä ruotsin kielen tyydyttävää ymmärtämisen taitoa. Siinä kaikki!

Joutsa toki etsii "vankan hallintokokemuksen omaavaa, neuvottelutaitoista hengellistä johtajaa", ja Iisalmi "innovatiivista ja ihmissuhdetaitoista hengellistä johtajaa".

Helsingin Mikaelin seurakunnan kirkkoherranhakuilmoitus on lähes täydellinen. Työyhteisön kuvauksen lisäksi on kerrottu, mitä viran menestyksellinen hoitaminen edellyttää, kuten hengellistä johtajuutta, hyviä johtamisvalmiuksia ja yhteistyötaitoja, vahvaa hallinnollista osaamista, seurakuntatyön laaja-alaista tuntemusta, kykyä kehittämistyöhön.

Lisäksi on mainittu, että virkaa hakevan tulee olla pastoraalitutkinnon suorittanut pappi, ja että vaaditaan seurakuntatyön johtamisen tutkinto. Kielitaitovaatimuksetkin toki kerrotaan. Oikeastaan ainoa, mikä tästä puuttuu, on palkkauksen vaativuusryhmä ja peruspalkka euroina.

Mitähän tapahtuisi, jos hakisin vaikkapa Valtimon kirkkoherraksi? Täytän nimittäin epäilyksettä nuo kielitaitovaatimukset.

Jostain syystä arvelen, että en päätyisi vaalisijoille.

Oikeus turvaan

2009-11-20T15:20:00.000+02:00

Hyvää lapsen oikeuksien päivää!

Itse askarrellut viirit liehuivat tarmokkaasti ja banderollit somistivat kirkon alttarin. "Jeesus" nappasi syliin viisivuotiaan ja asetti malliksi muille. Näin lapsen oikeuksien päivän hartaushetkessä Lapinlahden kirkossa tänä aamuna.

Kaksikymmentä vuotta sitten YK:n yleiskokouksessa solmittu Lapsen oikeuksien yleissopimus sitoo myös Suomea. Mihin lapsella olikaan oikeus?

Lapsella on oikeus, tiivistetysti:
Erityiseen hoivaan ja suojeluun.
Riittävään osuuteen yhteiskunnan voimavaroista.
Osallistua ikänsä ja kehitystasonsa mukaan itseään koskevaan päätöksentekoon.

Lapsen oikeuksien sopimuksen yleisperiaatteita ovat:
Kaikki lapset ovat tasa-arvoisia.
Lapsen etu on ensisijainen kaikessa päätöksenteossa.
Lapsella on oikeus hyvään elämään.
Lapsen näkemykset on otettava huomioon.

Olen kuunnellut pitkillä ja pimeillä työmatkoilla Barack Obaman kirjaa Unelmia isältäni. Se on varsinainen oppitunti sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja siitä, miten ihonväri voi rajata elämän mahdollisuudet olemattomiin.

Usein näemme helpommin ne vääryydet, jotka ovat kaukana kuin ne, jotka ovat lähellä. Naapurin biletys ja ruuatta jäävät lapset tulevat liiaksi iholle. Silmiä ja korvia ei silti saa sulkea, jo lastensuojelulakikin velvoittaa puuttumaan.

Suomalainen koti on tehokkaasti eristetty yksityisalueeksi mutta pienten pahoinvointi pitää aikuisten nähdä. Ja reagoida siihen, nopsasti.

---

Tarkemmin lapsen oikeuksiin voi tutustua esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilla.

Tuokiokuvia työpaikalta

2009-11-11T11:11:00.009+02:00

Eräänä perjantaina olin lähdössä Kiuruvedeltä kotiin. Oli aika myöhä, hämärsi, työviikon ja matkan paino tuntuivat jo niskassa.

Tupsahti siihen lähetyssihteeri Maija-Leena, joka palveli hautajaisvieraita keittiössä. Lempeästi ja mutkattomasti hän kantoi minulle kahvikupposen ja lämmintä pullaa. Että jaksan kotiin.

Tällä viikolla soitin Iisalmen hautausmaalle, josko voisin viedä auton peräkärryn sinne säilöön pariksi päiväksi. Puutarhuri-Matti siellä odotteli kivikuormaa. Lupasin hypätä heti autoon ja ehtiä perille ennen sitä.
- Ei mitään kiirettä, sanoi Matti. - Aja rauhallisesti, nyt on tosi liukasta!

Miten iloiseksi tuleekaan mieli, kun kohtaa tällaista lempeää lämpöä ja huolenpitoa.

Seurakuntatyön parhaita puolia onkin juuri tämä: ihmiset todella välittävät toisistaan työyhteisöissä.

Jälkikirjoitus 12.11.

Nappasin tämän tekstin verkkoon eilen 11.11. lounasaikaan ja ajattelin, että vähän lyhyeksi jäi. Mutta millaisen jatkokertomuksen sainkaan sille illalla!

Koulutuksemme päättyi Lapinlahden Portaanpäässä klo 19. Kotiin lähdön hetkellä auton keskuslukitus ei auennut, ei sitten millään.

Onneksi olin Portaanpäässä, missä pääsin sisätiloihin odottelemaan ritariani saapuvaksi. Virittelin tietokoneen, ryhdyin hommiin, ja tietysti kirjoitin myös facebookiin tuntemuksiani tästä ankeasta hetkestä.

Mikä mainio viestiketju siitä kehkeytyikään - ystävät ja työtoverit Espoosta, Siilinjärveltä, Hankasalmelta, Lappeenrannasta, Kuopiosta, Savonlinnasta, Vantaalta ja Vuokatista antoivat hyviä neuvoja ja sympatiaa. Yksinäisyys ja kiukku helpottivat. Lopulta jo nauratti.

Tuli todistetuksi, että huolenpitoa voi välittää myös virtuaalimaailmassa.

90 % viestinnästä ei ole sanatonta!

2009-11-03T23:15:00.002+02:00

Intouduin kirjoittamaan oman tekstin, kun Erkki Porola aloitti hiljattain omansa Kotimaa24-sivustolla: "Muistini mukaan viestinnässä sanojen osuus on suuruusluokkaa 10 – 20 %. Suurin merkitys on siis eleillä, ilmeillä yms."

Tämä ei pidä paikkaansa! Kyseessä on virheellinen yleistys, joka on elänyt omaa elämäänsä jo 40 vuotta, kiitos erilaisen konsulttikirjallisuuden. En syytä suinkaan Porolaa, sillä tähän "tietoon" törmää jatkuvasti mitä kummallisimmissa yhteyksissä. Myös kirkon erittäin ansiokkailla Välitä viestiä -sivuilla lukee aina vain, että "90 % viestinnästä on sanatonta". Jos oikeasti uskoisimme tuon, kuka viitsisi enää saarnoja valmistella ja pitää?

Tuo sitkeä käsitys on lähtöisin sosiaalipsykologi Albert Mehrabianin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa tekemästä tutkimuksesta. Hän selvitti tuolloin laboratorio-olosuhteissa sitä, miten viestitään tunteita ja asenteita. Myönteinen ensivaikutelma syntyi näin: sanat 7 %, ääni 38 % ja kasvot 55 %. Sittemmin Mehrabianin prosentit on siirretty kaikkeen mahdolliseen viestintään ja kaikkin mahdollisiin viestintätilanteisiin.

Noiden prosenttien esittely on raivostuttavaa siksi, että siten on helppo mitätöidä sanojen merkitys. Sanojen tärkeydestä voisi puolestaan, tutkimuksen pohjalta, kertoa vaikka seuraavaa.

Julia T. Wood on tutkinut runsaasti parisuhdeviestintää. Hänen mukaansa

yhteinen kieli toimii läheisyyden ja koko parisuhteen määrittäjänä
kieltä käytetään asenteitten ja toiveitten jakamiseen, rakkauden ilmaisemiseen, ristiriitojen ratkaisemiseen, ärtymyksen käsittelyyn, valittamiseen ja anteeksiantamiseen
kielenkäyttö paljastaa suhteen läheisyyden asteen ja sen avulla myös kehitetään ja määritellään ihmissuhdetta.

Sanojen avulla ei siis vain saavuteta jotakin vaan luodaan ihmissuhde ja sen yhteinen historia. Ja se arkihöpötyskin on yllättävän tärkeää, sillä se pitää kanavan auki. Se pitää ajan tasalla siitä, mitä toinen ajattelee ja tuntee ja mitä hänelle tapahtuu. Kun lakataan puhumasta tavallisista arjen asioista, tyytymättömyys ja etäisyys alkavat kasvaa.

Eikö sanattomalla viestinnällä sitten ole mitään virkaa?

On toki. Jo Mehrabian sai selville esimerkiksi sen, että silloin, kun äänensävy ja ilmeet ovat ristiriidassa sanojen kanssa, ihmiset uskovat mieluummin sanattomia viestejä.

Mutta prosentit jääkööt siis omaan arvoonsa.

Strategiatyöstä voi innostua. Ihan totta!

2009-10-30T10:00:00.003+02:00

Minä, viestinnän asiantuntija, olen näköjään harhautunut myös seurakuntien strategioita laatimaan.

Strateginen ajattelu taitaa olla aika uutta useimmissa seurakunnissa. Niissä prosesseissa viestinnän merkitys on hyvin keskeinen: ketkä strategiaa laativat, miten sen syntyyn pääsee osallistumaan, miten siitä viestitään, kuinka se toiminnallistetaan. Pöytälaatikoissa lojuu aivan liikaa strategioita ja suunnitelmia, joilla ei ole minkään valtakunnan merkitystä arkityössä.

Lisäksi olen huomannut, että viestintäsuunnitelmien tekokin onnistuu paremmin, kun se kytketään Meidän Kirkko 2015 -strategiaan. Sehän on varsin vaatelias viestinnän kannalta: "Viemme viestiä" on yksi tärkeimmistä suuntaviivoista ja se tarkoittaa viestintäkoulutusta, mediakeskusteluihin osallistumista, uuden median parempaa haltuunottoa, sisäisen viestinnän kehittämistä, vuorovaikutuksen lisäämistä. Siis kaikkea tätä, mitä teemme myös vetämässäni hankkeessa.

Keskiviikkona oli Kiuruveden seurakunnassa strategiatyön käynnistysilta. Koolla oli kolmisenkymmentä luottamushenkilöä ja työntekijää. Meillä kaikilla oli jo työpäivän paino niskassa. Silti jäi iloinen mieli siitä illasta.

Kiurukkaat olivat tosi innokkaita. Hyvä, että malttoivat lopettaa rupatuksensa, kun ryhmissä kävimme läpi Meidän Kirkko -strategiaa ja mietimme sen soveltuvuutta Kiuruvedelle.

Kiuruvetisille on hyvin vieras se ajatus, että seurakuntalaiset olisivat kuin asiakkaita, joille työntekijät tuottavat palveluita. Sellainen tunne Meidän Kirkko -tekstistä vähän tulee. Kiuruvedellä seurakunta olemme me kaikki, ja seurakunnan tehtävä on auttaa elämään kristittynä arjessa.

Kuva: Tällä viikolla olen yöpynyt pari yötä Kiuruveden vanhan pappilan vinttikamarissa. Se on varmaankin takavuosina ollut piiankamari, sillä sinne on portaat näppärästi keittiön nurkasta. Seurakunnan edellinen kirkkoherra Osmo Korkalainen perheineen asui pappilassa monenmonta vuotta. Sittemmin pappila on kunnostettu seurakunnan nuorten käyttöön - varsinainen kulttuuriteko, sanoisin.

Katkera vai kiitollinen

2009-10-26T13:12:00.000+02:00

Nuorempana minun oli vaikea ymmärtää, kun sanottiin, että elämän tuiskuissa ihminen voi valita, kerääkö hän itseensä katkeruutta ja vihaa, vai elääkö eteenpäin kiitollisin ja valoisin mielin.

Miten niin voi valita? Jos tulee jatkuvasti väärin kohdelluksi ja ymmärretyksi, miten siinä voi katkeruuden välttää?

Tarvitaan ilmeisesti jonkin verran ikävuosia, elämänkokemusta - ja uskoakin - ennen kuin tämä asia vähän valkenee. Mistä ne katkeruuden tunteet useimmiten nousevat? Vaikeista ihmissuhteista. Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Pettymyksistä. Milloin syyllinen on yhteiskunta, milloin Jumala.

Millä katkeruuden voi välttää? Ehkäpä opettelemalla anteeksiantoa ja armahtavaista mieltä, niin toisia kuin itseään kohtaan. Ehkäpä näkemällä, missä ovat ne valinnan paikat: annanko tilaa pimeydelle vai valolle.

Voin olla katkera siitä, että menetin äitini hyvin varhain. Tai voin olla kiitollinen, koska olen siksi paremmin ymmärtänyt toisia saman kokeneita. Ja sain vielä äitipuoleni kautta koko joukon mukavia, uusia sukulaisia.

Voin olla katkera siitä, että jouduin seitsemän vuotta sitten jättämään virkani muuttaaksemme Kuopioon puolison työn takia. Tai kiitollinen kaikesta uudesta ja hauskasta, mitä pätkätyöt Savossa ovat elämääni tuoneet.

Voin olla katkera siitä, että sairastuin vakavasti ja pelätä sairauden uusiutumista lopun elämäni. Vai olisinko kiitollinen siitä, että juuri nyt taudista ei näy merkkiäkään?

Voin olla katkera siitä, että juuri ammattiin valmistunut esikoinen jäi työttömäksi. Tai olla kiitollinen siitä, että näin hänellä on aikaa tutustua pikku tyttäreensä.

Voin olla katkera siitä, että kuopus ei päässyt toiveittensa jalkapallojoukkueeseen. Tai kiitollinen siitä, että nyt perheellämme on paremmin aikaa yhteisiin asioihin, kun treenitahti hiukan kevenee.

Klaus Härön elokuva Postia pappi Jaakobille oli tämän vuoden paras pääsiäissaarna. Armahdettu elinkautisvanki Leila koki todellisen armahduksen vasta, kun sokean pappi Jaakobin lempeä rakkaus mursi hänen kovan ja katkeran kuorensa, herätti tunteet eloon, antoi tulevaisuuden ja toivon.

Luulen, että ei ole tarkoitus, että oppisimme antamaan anteeksi vain meitä vastaan rikkoneille. Luulen, että olisi tarkoitus välittää armahtavaa rakkautta niin laajalle kuin kykenemme.

Tämä teksti on kirjoitettu Kotimaa24-sivuston teemablogipäivään 26.10. Teemana oli anteeksianto.

Suomen kaunein kirkko

2009-10-20T12:40:00.007+03:00

Kun olin pieni, perheen lomamatkoilla käytiin myös kirkkoja katsomassa. Löysinkin eri puolilta Suomea toinen toistaan kauniimpia temppeleitä, joissa haaveilin meneväni naimisiin.

Muistan, että esimerkiksi Olavinlinnan kappeli oli aika vahvoilla tässä kisassa. Myöhemmin, köyhänä opiskelijana, oli hauska leikitellä ajatuksella saapumisesta hevosten vetämillä rattailla pitkin hulppeaa lehmuskujaa Vanhassa Vaasassa sijaitsevaan Mustasaaren kirkkoon (Carl Fredrik Adelcrantz 1786).

Lopulta minut vihittiin melkoisen tavallisessa Jyväskylän kaupunginkirkossa (L. I. Lindqvist 1880). Se oli kotikirkkoni, tärkeä ja tuttu. Siellä, tietyn pylvään vieressä, olin istunut 14-vuotiaasta asti nuorten torstaimessuissa.

Lapsuuteni kirkkovertailut ovat väkisin tulleet mieleen nykyisessä työssäni, olenhan saanut tutustua moniin savolaisiin kirkkoihin. Jos nyt valitsisin vihkikirkkoa, yksi nousisi ylitse muiden: Vieremän kirkko. (Ja Vieremähän taas sijaitsee aika lailla keskellä Suomea, Kokkolan korkeudella, 120 km Kuopiosta Ouluun päin.)

Vieremäläiset ovat kyllä jo ehdottaneet, että eivätkös nämä amerikkalaistyyliset liitonvahvistamisseremoniat ole rantautuneet meillekin, tänne vain "uusintavihkimiseen"!

Vieremän kirkko on pieni, joten tunnelma on aina läheinen. Se on kaunis kuin koru. Sen kuvaston symboliikka on äärimmäisen rikas. Siellä on siniset penkit.

Vieremän kirkon on suunnitellut arkkitehti Ilmari Launis ja se vihittiin käyttöön tapaninpäivänä v. 1919. Tulossa on siis kirkkokaunokaisen 90-vuotisjuhlat 26.12.2009.

Kotimaa-lehdessä oli taannoin juttu Suomen rumimmasta kirkosta. Ilmoitan täten Vieremän kirkon Suomen kaunein kirkko -kisaan!

Lue lisää Vieremän kirkosta.

Äänettömät ja näkymättömät

2009-10-14T20:27:00.001+03:00

Menetin ääneni.

Flunssa sen vei, muutamaksi päiväksi. Koulutuksia ei sentään tarvinnut perua. Vieremän Pirjo-pappi muistutti topakasti, että äänityöläisen pitää huolehtia äänestään, ole Helena hiljaa! Yritin.

Muutama päivä ilman ääntä - ja arjen viestintätilanteet olivat yllättäen ihan erilaisia. Erityisesti tämä tuntui kotona, missä olemme jokainen tottuneet sanomaan mielipiteemme - ääneen.

Toiset alkoivat kuiskailla. Toiset lakkasivat puhumasta kokonaan. Piti oikein muistuttaa, että onhan minulla kuulo tallella kuitenkin.

Oli vaikea olla puuttumatta, neuvomatta, kommentoimatta. Ja terveellistä. Niin paljon turhaa tulee arjessa sanotuksi.

Yllättävällä tavalla äänetön häviää, piiloutuu, mitätöityy. Lakkaa olemasta. Siitä huolimatta, että asiansa voi kirjoittaa tai muuten kommunikoida. Näinkö tapahtuu silloin, kun ihminen vammautuu? Pelottava ajatus.

Vaikka tiedän olevani hyvinvoiva skandinaavi ja vain tilapäisen flunssan kourissa, tunsin hiljaisuudessani läheiseksi Kirkon Ulkomaanavun Näkymättömät-kampanjan. Liikaa on heitä, joilla ei ole edes syntymätodistusta, ja jotka siksi jäävät vaille koulutusta, terveydenhoitoa ja toimeentuloa. Näkymättömiin.

Toisenlaisia näkymättömiä ovat sitten he, joita Suomessakin tapaa - ihmiset, jotka on muuten vain mitätöity. Tove Janssonin novelli Näkymätön lapsi kertoo yhden tarinan. Muumimamman lempeä rakkaus antoi laiminlyödylle pikku Ninnille ensin äänen. Lopulta hän tuli kokonaan näkyväksi ja uskalsi jopa kiukustua, ilman hylkäämisen pelkoa.

Eikö meidän tulisi topakasti pitää näkymättömien ja äänettömien puolta?

Kysyn jälleen kerran: Onhan sinun seurakuntasi ottanut ensi vuoden toimintasuunnitelmissa huomioon sen, että tässä maassa on taantuma? Miten sinun seurakuntasi ajaa köyhien, näkymättömien ja äänettömien asiaa?

Arkkipiispa Jukka Paarman saarna valtioneuvoston 200-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa 2.10. ei ollut vain juhlasanahelinää.

Nouse taisteluun totuuden ja oikeuden puolesta, aja köyhän asiaa. Ps. 45:5

Internetpöhelöt ja ruohonjuuri

2009-10-08T19:48:00.001+03:00

Kierrän parhaillaan viestintähankkeemme seurakuntia antamassa henkilökohtaista "vierihoitoa" työntekijöille erilaisissa viestinnän kysymyksissä.

Ikävän usein asioitten eteneminen tuntuu kilpistyvän välineongelmiin. Koneita ja ohjelmia ei ole, ne ovat vanhentuneita tai niitä ei osata tai haluta käyttää.

Samaan aikaan työkumppanilta tulee linkki keskusteluun, jota on käyty Tampereen MindTrek-konferenssissa viikko sitten. Siellä digitaalisen median ammattilaiset jakoivat ja kuuntelivat alan visioita. Oli puhuttu verkkoidentiteeteistä, henkilöbrändeistä, kommunikaatioteknologioiden demokratisoitumisesta. Jos jonkun puhujan esitys ei ollut mieleen, asiaa oli kommentoitu jo luennon aikana, Twitterissä tietenkin.

Konferenssista kirjoittaneet luonnehtivat MindTrekiä leikkisästi "internetpöhelöiden kokoontumisajoiksi".

Ja minä opetan sähköpostin käyttöä. Kontrasti ei voisi olla suurempi.

Kuulen, miten lukija vetää henkeä: Haa! Taas yksi todiste siitä, että kirkossa ollaan ajasta jäljessä!

Höpsis. Ihmiset voivat olla huippupäteviä työssään, vaikka he eivät olisi ikinä kuulleet sosiaalisesta mediasta.

Heistä on huoli. Miten vältetään eriarvoistuminen? Tämä ei ole ikäkysymys. Uusien viestintävälineiden ja -tapojen nopeita omaksujia on kaikissa ikäluokissa, samoin niiden vieroksujia.

Alkaa tuntua siltä, että kirkko tarvitsisi melkoisen massiivisen Tietotekniikkataidot ajan tasalle -koulutusohjelman. Kuka sellaisesta huolehtii? Vai kuvitellaanko, että aika hoitaa? Toisaalta - ei ole itsestäänselvää, että joku nuori nettipeliekspertti osaisi käyttää Exceliä.

Aiemmissa työpaikoissani tietotekniikan perustaitoja on pidetty välttämättöminä ja niiden hankkimiseen on kannustettu tai jopa lievästi painostettu, ellei muu ole tehonnut. Siten on myös varmistettu, että ihmiset eivät ainakaan puutteellisten atk-taitojen takia turhaudu ja väsy työssään.

Kirkko rakas! Anna meille meidän tarpeellinen atk-oppimme, ennen kuin pakotat alistumaan sähköiseen laskutukseen ja vastaaviin hirveyksiin!

Ja varjele meidät internetpöhelöiltä!

Miten karkotan vapaaehtoisen. Opas seurakunnan työntekijälle

2009-10-02T17:30:00.001+03:00

Kun seurakuntalainen ehdottaa jotain tehtävää, jonka hän voisi hoitaa, kerro hänelle, että työntekijöitä on kyllä riittävästi siihenkin hommaan. Ehtoollista jakamaan nyt ei ainakaan voi ketään päästää, eiväthän ne edes opi, milloin niiden pitää tulla alttarille.

Järjestä vapaaehtoisille koulutusta sielunhoitoon / pyhäkoulun pitoon / lehden tekoon mutta jätä heidät sitten oman onnensa ojaan. Unohda verkoston huolto, ylläpito, laajentaminen ja jatkokoulutus. Se on aivan liian vaivalloista.

Älä lähetä kerran-vuodessa-kiitoksia ja pikku tervehdyksiä, kuten Päivän sanoja. Eivät ne niitä lue kuitenkaan ja kalliiksi tulisi. Kauden aloitus- ja päätöstilaisuudet ovat myös silkkaa ajan hukkaa.

Kun huomaat, että vapaaehtoisesi jännittää puhumista yleisön edessä, älä missään tapauksessa rohkaise häntä mutta muista korjata puheessa ilmenneet opilliset epätarkkuudet. Yleisöhän voisi muuten luulla, että hän edustaa seurakunnan kantaa.

Jos vapaaehtoisesi on jonkun erityisalan asiantuntija, kuten atk-insinööri, älä vahingossakaan ota hänen taitojansa käyttöön. Kuka nyt haluaisi vapaa-aikana tehdä sellaista, mitä tekee työkseen! Tarjoa mieluummin vaikka sählykerhon vetämistä. Tai kahvinkeittoa.

Mikäli olet tyytymätön vapaaehtoisen panokseen, älä vain sano sitä hänelle suoraan. Senkun siirrät vaivihkaa hänen vastuualueensa jollekulle toiselle. Mainitse tästä siirrosta ohimennen, älä hukkaa kallista aikaasi perusteluihin.

Älä ikinä päästä vapaaehtoisia huseeraamaan seurakunnan nettisivuille. He ovat tietoturvariski! Blogit ovat erityisen vaarallisia. Niissä voi esittää vaikka mitä outoja mielipiteitä. Kirjoittakoot niitä siis vain kirkkoherrat.

Anna joku seurakunnan iso tapahtuma joka vuosi saman porukan hoidettavaksi, "kun te teitte sen niin hyvin viimeksi". Jonain vuonna se porukka päättää, että nyt riitti ja ehkä sen tapahtumankin voi unohtaa, jo se järjestettiinkin kymmenen kertaa.

Jos lupaat seurakunnan tiloja tai muita resursseja vapaaehtoisryhmän käyttöön, unohda kertoa siitä muille työntekijöille. Niin kyseinen ryhmä saa kärsiä toisten työntekijöitten ihmettelystä. Kyllä se aktiivisuus siitä sitten hiipuu.

Unohda kutsua vapaaehtoiset palavereihin, joissa heidän vastuualuettaan käsitellään. Hoidatte kokouksen paljon nopeammin ja tehokkaammin työntekijöitten kesken eikä tarvitse tuhlata ilta-aikaa.

Jos olet mies, välttele naisia, jotka ovat sinua paremmin koulutettuja. He saattavat erityisen vaarallisesti kyseenalaistaa perinteiset toimintatapanne. Ja siitä nyt ei seuraa kuin hankaluuksia.

Näillä opeilla pääset jo varsin pitkälle ja voitte taas jatkaa kokoustamista ja kahvinjuontia työntekijöitten kesken ilman hankalia ja ymmärtämättömiä maallikoita.

Ja huokailla, miten raskasta on, kun aina pitää kaikki tehdä yksin.

Kirkkoherra korkojen kera

2009-09-27T20:55:00.009+03:00

Pyhäjärven seurakunnan kirkkoherran vaali ratkesi juuri.

Onnittelen sydämestäni uutta kirkkoherraa, Mirva Jaakonahoa. Vaalitulos ei jättänyt spekulaatioille sijaa: Mirva Jaakonaho 710 ääntä, Mika Niskanen 384 ja Merja Jyrkkä 54 ääntä.

Tämän vaalin aikana minulle valkeni paimenvaalien pimeä puoli. Jos jossain on vastaava prosessi menossa niin kannattaa vilkaista, mitä aiheesta keskustellaan suomi24:n palstoilla. Nimimerkkien takaa on niin helppo tykittää. Julmastikin.

Keskusteluissa ovat paljastuneet myös melkoisen perinteiset asetelmat.

Oletteko koskaan nähneet mietittävän, ehtiikö miespappi huolehtia kolmesta lapsestaan, jos hänet valitaan kirkkoherraksi? Koska arvostellaan miespapin housumuotia tai kenkien mallia? Milloin on miespappia pidetty "liian miehekkäänä"?

Vaikka en kovin monta pyhäjärvistä tunnekaan, olen iloinen siitä, että Pyhäjärvi valitsi, niin kuin valitsi. Oman, jämerän ja kokeneen papin, joka on hyväksi havaittu niin seurakuntalaisten kohtaamisessa kuin talouden ja hallinnon ymmärtäjänä.

Ja joka lisäksi tohtii olla oma itsensä, naisellinen nainen.

Katso myös: Korot kopisevat verkossa

Pieni, hento ääni

2009-09-25T20:38:00.001+03:00

Kolmivuotiaan ääni oli kroonisen käheä. Lastenkodissa oli vaikea saada huomiota muuten kuin huutamalla.

Kun hänet sijoitettiin perheeseen, huuto jatkui. Painajaiset valvottivat monta kuukautta. Uudet vanhemmat pitivät tiukasti sylissä. Turvattomuus haihtui hiukan. Ei koskaan kokonaan.

Pimeän kammo jäi. Ja hylkäämisen pelko. Rakastatteko, vaikka olisin kuinka kauhea, hän kysyi murrosiässä.

Koulu ei sujunut. Mistä pudokkaalle uusi koulu kesken syksyn? Löytyi silta yli kuohujen. Nyt perheen äiti kuuntelee kauhuissaan kuntien supistustoimia. Ei kymppiluokkia. Ei työpajoja. Ei psykologeja. Ei mielenterveyspalveluja.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Matti Rimpelä sanoi juuri, että puhetta on paljon, rahaa ei lainkaan. Hänen mielestään nuorten syrjäytymisen estossa on menty vain huonompaan suuntaan.

Miksi lasten elämän alku on niin epäreilun erilainen? Miksi toiset saavat syntyä ja elää odotettuina ja rakastettuina? Miksi toiset jätetään yksin huutamaan pimeään?

Ja miksi niin myöhään löytyvät ne aikuiset, jotka huudon kuulevat?

Kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle. (Matt. 25:45)

Missä ajassa elät, kirkko!

2009-09-23T20:24:00.001+03:00

Kuuntelin kotimatkalla taidokkaan radioiltahartauden.

Alkuun maalailtiin eloisasti kuvaa syksyisestä metsästä. Ei paljastettu heti, mitä siellä puuhailtiin. Vangittiin mielenkiinto esimerkillisesti. Kuin suoraan Lisa Enckellin toimittamasta kirjasta Kuunteleeko kukaan puhettasi, jota lämpimästi suosittelen kaikille hartauspuhujille ja -kirjoittajille.

Vaan sittenpä kävi ilmi, että ei tässä oltu millään luontopiknikillä vaan hirvimetsällä. Yksi laukaus, ja hirven laukka katkesi ennenkuin alkoikaan. Rehevin sanakääntein hartauden pitäjä kuvasi, miten iloinen ja onnellinen hirviporukka kokoontui ensimmäistä kaatoa juhlimaan. Hänestä siinä oli jotain samaa kuin jouluaatossa, kun saunapuhtaana saa käydä joulupöytään.

Tänään on syyskuun 23. päivä, sanoi puhuja.

No nyt se tulee, ajattelin. Linkki siihen, mitä tapahtui vuosi sitten.

Ei tullut. Vain kehotus nauttia kauniista syyspäivistä niin kauan kuin niitä riittää.

Vuosi sitten kymmenen nuoren ja heidän opettajansa laukka katkesi pahasti kesken. Vuosi sitten laukaukset tappoivat Kauhajoella yksitoista ihmistä. Tällä viikolla piti käydä oikeutta siitä, olisiko poliisin pitänyt evätä surmaajalta aseenkantolupa.

Tänä iltana Kauhajoella ja Ilmajoella ovat kirkot täyttyneet muistelijoista.

Missä ajassa elää kirkko, joka tällaisen tragedian vuosipäivänä ylistää ampumaharrastuksen auvoa?

Rakas kulttuurisesti postuloitu supranormaali olento

2009-09-17T22:48:00.010+03:00

Tiedänhän minä, että sinulla on monta nimeä. Yleensä puhuttelen sinua ihan vain Jumalaksi. Se Taivaan Isäkin on vähän kyseenalainen, kun sinulla ei nykyisin saisi olla sukupuolta.

Tänään täällä Kirkon viestintäpäivillä opin ihan uuden nimityksen. Uskontotieteilijälle olet "kulttuurisesti postuloitu supranormaali olento". Miltäs kuulostaa tällainen titteli? Täytyy tunnustaa, että hiukan kankeasti se minun suussani kääntyy.

Kiitän sinua näistä viestintäpäivistä. Täällä on tosi paljon tomeria ja osaavia viestintäammattilaisia. Hauskaa on heidän kanssaan jakaa kokemuksia. Erityisesti minua kiinnostaa nyt seurakuntaliitosten ja -yhtymien viestintä. Sinä yksin tiedät, miten meidän Ylä-Savossa käy. Mennäänkö yhteen vai ei. Kiuruvesi jo esitti, että ei mennä. Lapinlahti, Sonkajärvi, Varpaisjärvi ja Iisalmi voivat olla toista mieltä.

Kiitän sinua myös siitä, että tänään sain kuulla taas pitkästä aikaa tutkijoitten puhuvan. Uskontotieteilijä Matti Kamppinen kertoi hirmu kiinnostavasti uskontojen tulevaisuudesta. Hänen mukaansa uskontoja rapauttaa tämä kolmiyhteys: hyvinvointi, kulutusyhteiskunta ja tiede.

Sinun korkea-arvoinen palvelijasi, piispa Kari Mäkinen hahmotteli kirkon, julkisuuden ja vallan suhteita. Häntä täydensi säpäkästi mediatutkija Johanna Sumiala.

Mutta kuule Jumala. Sitä minä jäin miettimään, että mihin sinä olet näitten kirkon ihmisten puheista hävinnyt. Piispakin vain puhui, että kirkko sitä ja kirkko tätä. Kenen kirkko ja miksi? Illan messun saarnassa sinua ei mainittu sanallakaan. Ihan vain oli sellaista yleistä löpinää onnellisuuden lähteistä. Ei sitä kuullakseen tarvitse kirkkoon mennä. Riittää, jos naistenlehden avaa.

Mediatutkija Sumiala sen sanoi: Eikö meidän tehtävämme ole viestiä sinusta, Jumala?

P.S. Minulle muuten selvisi vasta kotona, että mainitsemani saarnan pitäjä ei ollut pappi vaan kirjailija. Se tietysti selittää jotakin. Asiaa tämä ei silti muuta: kirkkoon mennään hengellistä evästä saamaan ja sitä soisi löytyvän myös saarnasta.

Ekumeniaa laulaen

2009-09-11T22:45:00.000+03:00

Ne tekivät sen taas.

Missä näet kansanlähetysläiset, körtit, helluntailaiset, ortodoksit, lestadiolaiset, raamattuopistolaiset, niin ja tietysti ihan perusluterilaiset, samassa kirkonpenkissä?

Lapinlahdella, tietenkin. Kuudennet yhteyspäivät alkoivat siellä 9.9.

Ei Lapinlahdellakaan yhteys ole syntynyt kivutta. Näkyä ja työtä on tarvittu, pitkään ja paljon. Ja vastuunkantajia, joitten mielestä se, mikä yhdistää, on tärkeämpää kuin se, mikä erottaa.

Olin mukana eilen illalla helluntaiseurakunnassa. Tupa oli täynnä. Illan juonsi helluntailainen. Opetuksen piti ortodoksi. Muut puhujat olivat Raamattuopistosta ja Uusheräyksestä.

Tämän vuoden loisto-oivallus oli tutustua eri herätysliikkeitten ja seurakuntien lauluperinteeseen. Yhteyspäiville on koottu lauluvihko, mistä löytyvät mm. Ihmeinen risti, Oi Herra suuri ja Vain yksin Jeesus. Körttiosioon on kelpuutettu myös uudempaa tuotantoa, kuten Jaakko Löytyn Kahden maan kansalainen.

Eilen illalla Iisalmen ortodoksisen seurakunnan kuoro toimi Kirsi-Marja Hartikaisen (kuva) johdolla esilaulajana kirkkoveisuille ja Vaeltajan lauluille.

Laulaminen oli hirveän hauskaa! Luen nuotteja jossain määrin mutta eivät silti oikein iikossien sävelkulut osuneet kohdilleen. Mutta mitä väliä - laulaminen virkisti, rakensi, yhdisti. Tohkeissamme me eri taustaiset kristityt opettelimme Akatistoshymniä Suloisimmalle Jeesukselle.

Melkein näin, miten Jumala hymyili.

Lapinlahden kuudensien yhteyspäivien ohjelma löytyy seurakunnan sivuilta. Viimeiset seurat alkavat maanantai-iltana 14.9. klo 19 seurakuntatalolla.

Audi-pomon uho ja tuho

2009-09-03T14:45:00.009+03:00

Voi tätä internet-aikaa!

Ei siitä ole niin kauan, kun myyntijohtaja olisi saanut esitellä 1940-lukulaisia käsityksiään naisen asemasta aivan rauhassa. Me naiset olisimme nousseet barrikadeille vasta viikkojen viiveellä ja hyvä veli -verkostot olisivat läiskytelleet myyntijohtajaa selkään.

Helsingin Sanomat referoi Audin myyntijohtajan sanomisia 1.9. Vuorokaudessa Hesarin verkkosivuille kertyi lähes 500 kommenttia - siis yksin Hesarin sivuille. Toinen vuorokausi ja myyntijohtaja oli tehnyt johtopäätöksensä ja irtisanoutunut.

Ai et tiedä, mistä oli kysymys? Myyntijohtajan mukaan auton kaikki käyttöominaisuudet löytyvät naisesta. Nainen on tarkoitettu olemaan haluttava silmänilo (alle seitsemän sentin koroissa muoto häviää) ja paitojen silittäjä (suhde vetelee viimeisiään, jos nainen ei silitä ja siivoa), ja ihannenaisen iän voi laskea jakamalla miehen iän kahdella ja lisäämällä siihen seitsemän. Nainen pärjää huonommin johtajana, koska käyttää tunteita väärissä tilanteissa.

Tapaus on viestinnällisesti äärimmäisen mielenkiintoinen.

Ensinnäkin kyseessä on aivan ilmeisesti alansa osaava ammattilainen, joka teki rankan virhearvion. Sääli. Ehkä hän ei ollut saanut mediakoulutusta?

Toiseksi on turha kuvitella, että joku erikoislehti jäisi vain pienen piirin tietoon. Nykyaikana kaikki leviää kaikkialle. Ja nopeasti sittenkin. Ripeästä toiminnasta plussaa VV-Auton johdolle - sieltä pahoiteltiin myyntijohtajan sanomisia jo heti 1.9.

Kolmanneksi suomalaiset naiset ovat maailman itsenäisimpiä ja koulutetuimpia. Meillä on myös runsaasti sananvaltaa autohankinnoissa. Veikkaan, että Audin hintaluokassa erityisesti. Saattaapa moni (tunteellinen!) naisjohtajakin ajaa Audilla. Siksi tällainen avainasiakkaiden aliarvioiminen on käsittämätöntä.

Neljänneksi - pahoin pelkään, että on väkeä, joka ei ollenkaan ymmärrä, mikä myyntijohtajan sanomisissa on pielessä. He eivät siis näe sitä esineellistämistä, mikä on korko- ja silityspuheiden takana. Jos yksi myyntijohtaja menettikin työnsä ja maineensa niin miten paljon samaa asennetta muhiikaan pinnan alla piilossa. Myös seurakunnissa.

Audin brändi kuuluu saaneen kohusta kolhun.

Mielestäni myyntijohtajan machoilu on hyvin linjassa sen kanssa, mitä maanteillä näkee. Tästä kirjoitin jo aiemmin: Jos joku roikkuu takapuskurissa kiinni ja koukkii jonossa - vaikka sataisi räntälämpäreitä ja vastassa olisi jatkuva liikennevirta - hän on poikkeuksetta audi- tai mersumies.

Kuka opettaisi audimiehille toisten kunnioitusta? Teillä ja kotona.

P.S. Räväkkää itseironiaa osoitti Hesarin keskustelussa nimimerkki Eila, joka kirjoitti näin:

Myydään tai vaihetaan käypään tavaraan

Eila, vm 59, siisti, vähänkäytetty 194tkm, kirpeä ja näppärä kaupunkikäyttöön, kaksi omistajaa, katsastusinsinöörin testaama, perä vähän roikkuu, pientä pintaremonttia, ei savuta, nahkaverhoilu, sävylasit, huoltokirja ajantasalla. Tee-se -itse-miehelle tai vaikka peltoautoksi. Kiire. Tarjoa riihikuivaa tai käypää rahaa. Yht.otot ja tied. tlk nimim. Matkarahat

Tanssia kirkkomuseossa

2009-09-01T19:19:00.002+03:00

"Tanssija Helena Ratisen kehollinen näyttelyopastus", luki Taiteitten yön ohjelmassa. Tämä on nähtävä, ajattelin, ja Leena-ystävä oli samaa mieltä.

Kirkonkellojen kumussa kokoonnuimme Suomen ortodoksisen kirkkomuseon aulaan. Emme tienneet, mitä odottaa, mutta mielenkiintoista se olisi varmasti. Meitä vähän hermostutti, kun kuulimme, että opastus kestäisi reilun tunnin. Vielä kun piti ehtiä kuuntelemaan kaupunginorkesteria ja katsomaan vanhoja Kuopio-filmejä.

Olen käynyt ortodoksisessa kirkkomuseossa useita kertoja. Aina siellä on ollut liikaa kaikkea vierasta, niin paljon hienouksia, jotka jäävät salaisuudeksi.

Kenotafeja. Feloneja. Pyhittäjiä. Ikonostaaseja. Rintaristejä. Yksi ortodoksinen äidinäiti ei vielä auta siinä asiassa, että näistä mitään ymmärtäisi.

Ja sitten tämä tanssija avaa silmät ja sydämet!

Nyt käytiin vain kahdessa museon lukuisista huoneista. Ensin tanssija otti erilaisia asentoja ja saimme etsiä niitä vastaavan esineen museon kokoelmista. Hän pelkisti esineet ihanan näkyviksi ja kertoi myös niistä hiukan. Sekin tuli selväksi, että feloni on se ortodoksipapin päällimmäinen, hihaton viitta.

Tutkimme hetken erilaisia jalanjälkiä. Yksi meistä oli kengänkokoa 41, mikä lienee ollut myös Kristuksen jalan koko. Siitä juohduimme miettimään Kristuksen seuraamista.

Kierros päättyi punaisen lipaston luo. Siihen oli kerätty museon henkilökunnan tärkeitä esineitä, joilla kaikilla oli tarina. Meidän tehtävämme oli jakaa pikku ryhmissä omien tärkeitten esineittemme tarinat.

Huomasimme kertovamme ventovieraille ihmisille meille tärkeistä esineistä ja asioista. Loisteliaaksi lopuksi Helena Ratinen tanssi tarinoistamme kolme. Senkin, jossa sairaudestaan juuri kuullut, ahdistunut nuori mies tekee hopealangoista ristiä. Sitä ristiä, jota hänen äitinsä kantaa aina.

Ajan taju katosi. Olisimme viipyneet sujuvasti toisenkin tunnin. Pyhyyden kokemus oli mykistävä. Se meni - kuten Jorma Uotinen sanoisi - aivojen, sydämen ja maksan läpi. Jotkut itkivät.

Ei ollut tarvetta muulle taiteelle sinä iltana. Eikä iltahartauksillekaan, sen puoleen.

Kuopiossa sijaitseva Suomen ortodoksinen kirkkomuseo sulki ovensa 28.8.2009 perusnäyttelyuudistuksen vuoksi ja avautuu jälleen kesäkuussa 2010.

Olipa jumalanpalvelus

2009-08-27T21:24:00.003+03:00

Kirkkokahvit, pikku purtavaa ja tutustumismahdollisuus tarjoiltiin jo ennen jumalanpalvelusta. Siitä sitten kotoisasti rupatellen siirryttiin kirkkosalin puolelle jumalanpalvelukseen, joka alkoi kello 11.15.

Jumalanpalveluksen aluksi kaikki avainhenkilöt esiteltiin. Toivottiin, että uudet kirkkovieraat täyttäisivät kirkonpenkistä löytyvän sinisen lomakkeen. Se jätettiin lähtiessä eteiseen. Siinä voi kertoa, mikä seurakunnassa kiinnostaisi. Siinä voi myös kertoa, jos halusi antaa jonkun taitonsa seurakunnan käyttöön. Yksi on hyvä leipomaan. Toinen osaa organisoida. Kolmas huoltaa tietokoneita.

Koko seurakunta oli yhdessä jumalanpalveluksen alun. Laulettiin reipastahtisesti bändin säestyksellä - tuttuja, helppoja, tarttuvia melodioita. Sitten lapset ja nuoret lähtivät omiin kanaviinsa, joita oli ainakin viidelle eri ikäryhmälle. Niillä ryhmillä oli hilpeät nimet, ei mitään pyhäkouluja tai raamattuluokkia. XStream. Rock Solid.

Jumalanpalveluksen jälkeen tarjoiltiin edullinen sunnuntailounas. Sen äärellä oli hyvä jatkaa rupatusta.

Kirkontorni ei loistanut maamerkkinä koko kylän yllä vaan kokoonnuttiin tavallisen kerrostalon alakerrassa.

Arvasit varmaan, että ei oltu Suomessa. Tämän kokemuksen näyttämönä oli anglikaanitaustainen St. Michael's Church Pariisissa. Kävin siellä viisi vuotta sitten enkä ole ikinä, missään seurakunnassa, kokenut sellaista vastaanottoa. Jäin harmittelemaan vain kahta asiaa: että perheeni ei ollut mukana, ja että en asu Pariisissa.

Kirkkomme työntekijät maailmalla voisivat opettaa meille yhtä sun toista siitä, miten ihmiset toivotetaan tervetulleiksi ja miten heidät saadaan kiinnittymään seurakuntaan.

Olennaista ei ole kaava. Olennaista on kohtaaminen.

(Julkaistu alun perin osoitteessa http://www.kotimaa24.fi/)

Ensimmäiset - ja viimeiset? - kirkkopäiväni

2009-08-24T09:20:00.013+03:00

En ole ennen ollut Kirkkopäivillä. Ystävä varoitti, että siellä tulee ähky, ohjelmaa on liikaa ja valinta on vaikeaa, ellei mahdotonta. Oikeassa oli.

Lauantain 22.8. aamusessio Viisi kertaa laadukkaasti? oli mielestäni hyvä. Eikä todellakaan sen takia, että minulla oli siellä esitys Mies yli laidan! -hankkeesta. Terhi Jormakka oli ohjelman hyvin suunnitellut ja veti sen napakasti, puhujilla oli sanottavaa ja aikataulussakin suurin piirtein pysyttiin. Ja mikä parasta, runsas osanottajajoukko sai oikeasti keskustella alustusten herättämistä ajatuksista ja jakaa niitä.

Itse olisin mielelläni kuullut lisää asiakkuusjohtaja Virpi Europaeukselta siitä, miten hänen mielestään kirkon jäsenyyttä pitäisi kannatella ja johtaa.

Kirkkopäivien ohjelmakirjasessa luki: Ihmettele, ihastu, innostu! Yhdessä paneelissa naapuri kysyi, missä kohtaa olen menossa.

Ihmettelyksi jäi. En esimerkiksi ymmärrä, miksi teologit tappavat orastavan innostuksen lataamalla puheenvuoroihinsa sellaisen terminologisen arsenaalin, että jokainen ei-teologi tuntee itsensä idiootiksi.

Tai ehkä tein vain vääriä valintoja.

Minun olisi ehdottomasti pitänyt osallistua Sovitettujen toiveitten konserttiin, sillä nauroin ääneen sitä kotimatkalla autossa kuunnellessani. Soi kunniaksi Luojan taipui hyvin polkaksi ja Ystävä sä lapsien räpiksi taitavien muusikoitten - kuten Jaakko Kuusisto ja Marzi Nyman - näpeissä. Paikalla olleitten mukaan tilaisuus oli erinomaisen inspiroiva.

P.S. Perun oitis teologislangin arvosteluni! Kotona odotti kirje sairaalasta. Sen mukaan minulla on mm. Modic I-tyyppistä ödeemia ja fasettiartroosia. Oh yeah!

Kuva: Säkkiin ja tuhkaan pukeutunut rovasti Markku Suokonautio Sonkajärveltä keräsi jälleen median huomion.

Olisi edes juustoa

2009-08-19T08:14:00.001+03:00

He odottavat bussia koleassa aamussa kädet syvällä farkkujen taskussa. Tummien hupparien vetoketjut on vedetty tiukasti kiinni.

Eloa aamunjähmeisiin olemuksiin tuo ainoastaan paikalle löntystelevä heimotoveri. Kansalaisten koko olemus kertoo, mitä mieltä koulusta ollaan, ainakin näin julkisilla paikoilla. EVVK.

Kaukana on parin viikon takainen sortsirentoilu ja kokisten korkkailu.

Joku heistä on onnellinen, kun saa taas lämmintä ruokaa, edes joka arkipäivä. Toinen ei millään enää kestäisi kotona turhautuvia vanhempiaan.

Onko teidän seurakunnassanne havaittu, että tässä maassa on taantuma, tai jopa lama? Onko teidän seurakunnassanne oikeasti mietitty, miten tämä havainto näkyy ensi vuoden toimintasuunnitelmissa? Mistä teillä luovutaan, jotta nuoret saavat ruokaa, lapset turvaa ja hoivaa, aikuiset kuuntelevia korvia ja auttavia käsiä?

Diakoniatyöntekijät kertovat nuorista, joitten silmät alkavat tuikkia, kun he näkevät juustoa. Sen voi muistaa, kun puntaroi kaapillaan Aura Goldin ja Salaneuvoksen välillä.

Tänään vietetään ensimmäisen kerran maailman humanitaarisen avun päivää.

Naapurihuoneen aasi

2009-08-11T08:22:00.001+03:00

Lomaltapaluita. Koulutien opettelua. Vanhaan sopeutumista. Uuden jännittämistä. Naapurihuoneen aasin ihmettelyä.

Sellaista on elämä elokuussa. Koululaisperheissä elokuun loppupuoli on melkoista palapeliä. Meilläkin mietitään, miten koulunkäynti, jalkapallo, musiikin teoria, ajoharjoittelu, kitara-, piano- ja tanssitunnit, seurakuntavastuut sekä meidän vanhempien työt ja työmatkat sovitetaan yhteen. Uskalsin ilmoittautua yhdelle kansalaisopiston kurssille ja haaveilla toisesta. Merkitsin tosin kalenteriin myös päivän, jolloin kurssi on viimeistään peruttava.

Elokuun palapeliä mutkistaa osaltaan se, että Iisalmen seurakuntatalon lattiaremontti on ainakin viikon myöhässä. Toimistoni on toki ollut hyvin liikkuva tähänkin asti ja sijainnut osin kotona Kuopiossa. Nyt se on kutistunut entisestään ja koostuu ainoastaan tietokonerepusta.

Ennen lomia olimme tiedottajan kanssa evakossa nuorisotoimistossa. Siellä oli hyvä meininki, tykättiin molemmat. Sitten tuli sen toimiston tyhjennyksen vuoro ja vahingossa minunkin työlaatikkoni vietiin - jonnekin. Ensimmäisen lomajakson jälkeen puoli päivää vierähti iloisesti niitä etsiessä.

Toisen lomajakson jälkeen touhuilin pari päivää kahvihuoneen nurkassa. (Hyvä paikka muuten havainnoida työpaikan ihmissuhteita.) Päivän verran ehdin nauttia uudesta työtilastani lähetystoimiston kupeessa mutta sitten luovutin sen tiedottajalle, jonka uusi huone on puolestaan vielä kesken. Koska meneillään oli tiedottajanvaihdos, oli tärkeää, että tälle vahdinvaihdolle oli joku tila.

Vaikka minulla on kotona hyvä toimisto niin kaikkea ei voi tehdä etänä. Kesän kiertolaiselämä on välistä hiukan kiristänyt pinnaa - vaikka en periaatteessa tarvitse kuin tietokoneelle virtaa, tulostus- ja nettiyhteyden niin jossain vaiheessa olisi myös mappeihin vilkaistava - niihin, jotka ovat laatikoissa, jossakin.

Ennen en ole kuitenkaan päässyt aasin naapuriksi. Niin kävi viime viikolla. En sentään ole ryhtynyt vielä työtovereita aaseiksi kutsumaan. Vapaa pöydänkulma vain löytyi vaihteeksi lapsityön toimistosta. Ja sielläpä minua kurkisteli naapurihuoneesta reippaan kokoinen, lempeä aasi.

Eloisaa tämä seurakuntatyö!

Kirkkoa ei tarvita mihinkään

2009-07-30T15:01:00.001+03:00

Ylen uutisten mukaan jo 43 % avioliitoista solmitaan maistraatissa. Radiossa nuori nainen kertoi nähneensä ystävien siviilivihkimisestä, että kirkkoa ei tarvita mihinkään.

Jari Jolkkonen sanoi tiistain aamuhartaudessa jotensakin niin, että Jumalan kansa ei ole mikään huippuunsa trimmattu uraohjusblondi vaan raihnainen ja nilkuttava sakki. Ken vanhasta äitikirkosta eroaa, asettuu toisten yläpuolelle ja uskoo pärjäävänsä yksin.

On helppo uskoa pärjäävänsä omillaan, kun on nuori, terve ja menestyvä. Ehkä vielä silloinkin, kun on keski-ikäinen ja terve. Jos on.

Useimmille meistä harmit ja hallat, suorastaan tuiskut, käyvät jossain elämän vaiheessa sen verran kohti, että elämän tarkoitus alkaa mietityttää. Kun koulutuspaikkaa tai työtä ei ole, kun oma tai läheisen sairaus masentaa, kun ikuiseksi aiottu rakkaus hiipuu. Kun kepeästä päiväperhoelämästä tulee suossa tarpomista, sitä alkaa väkisin miettiä, olisiko omien voimien kantavuudella sittenkin rajansa.

Savon Sanomat kertoi passelisti myös tiistaina, että taantuma ajaa ihmisiä kirkkoon:

"Taantuma näkyy kirkoissa esimerkiksi taloudellisiin huoliin ja työttömyyteen liittyvien esirukousaiheiden määrän kasvuna. Vaikeuksien keskellä ihmiset usein etsivät turvallisuutta perinteisistä instituutioista, kuten kirkosta."

Ehkä Jumala on sen niin suunnitellutkin. Takut, riesat ja ristit ovat omiaan vetämään meitä hänen lähelleen. Elämän kolhuissa kirkko on paikka, jossa ei kysellä ansioluetteloita vaan armahdetaan.

En minäkään itseasiassa tarvitse kirkkoa - instituutiona - paljoonkaan, paitsi tietysti palkanmaksuun. Seurakuntaa sensijaan tarvitsen, kristittyjen yhteyttä ja armon jakamista.

Huh hellettä

2009-06-29T19:55:00.001+03:00

Ehdin olla jo viikon lomalla mutta palasin ruotuun täksi viikoksi. Loma ei tainnut olla vielä riittävä, jos mittarina käytetään sitä, miten salasanat ovat unohtuneet. Oikein hyvin ne nimittäin muistin. Toisaalta toimistoelämä tuntuu melko kepeältä kotityöleiriin verrattuna.

Viime viikko oli todella lämmin. Yritin koko viikon päästä riippumattoon asti mutta ei onnistunut. Kotona on niin hirveän paljon tekemistä. Pestäviä ikkunoita ja mattoja. Vaihdettavia verhoja. Silitettävää pyykkiä. Varastoon pääsyä odottavia toppatakkeja. Nuhjaantuneita nurkkia. Läjääntyneitä papereita. Pölyyntyneitä lipastonpäällisiä.

Voisin hyvinkin ummistaa silmäni kaikelta tältä ja palata urakkaosastolle syksymmällä, ellei olisi rippijuhlat tulossa. Nyt ei auta.

Toisaalta hyvät juhlat syntyvät juuri siitä: kun ripustaa niska kenossa verhoja, etsii passeleita kesäkukkia, selaa reseptivihkoja, hikoilee keittiössä, laskee vierasmääriä, suunnittelee ja harjoittelee ohjelmaa - ja on lopulta sitä mieltä, että tästä ei tule mitään, nämä ovat viimeiset juhlat, jotka järjestän! Käämini käryävät säännönmukaisesti siinä juuri ennen mutta juhlapäivänä kuitenkin kaikki ovat yleensä (väsyneitä mutta) hyväntuulisia, koti on kaunis ja tarjottavatkin riittävät. Jotain aika olennaista jäisi kokematta, jos kaiken ostaisi valmiina.

Mitä niihin juhlatarjoamisiin tulee - esikoinen tuumasi viisivuotiaana, että "ei tarjoamisia tarvi olla, jos on iloinen mieli ja leikkejä!"

Nämä ovat meidän viimeiset rippijuhlamme. Siinä on oma haikeutensa. Ja kuka sen tietää, monetko juhlat kenellekin saa järjestää. Esikoisen parhaan rippikouluystävän hautajaiset olivat puoli vuotta konfirmaation jälkeen.

Tartun hetkeen siis ja olen iloinen siitä, että näissä lämpöolosuhteissa on suorastaan pakko vähän hidastaa ja nauttia grillaamisesta ja pitkistä aterioista pihalla perheen kanssa :)

Miten voi kohdata, jos juoksee koko ajan?

2009-06-05T16:41:00.003+03:00

Facebook-kamu kysyy tänään, minne ovat kadonneet aika, rauha ja rakkaus. Henrietta Grönlund puolestaan pohtii blogissaan, miten kirkossa haluttaisiin olla osallisuuden (työ)yhteisö, mutta todellisuudessa ollaan tehokkuuteen pyrkivä palveluorganisaatio. Kirkon tiedottajien aktiivinen ryhmä on tänään vaihtanut ajatuksia siitä, miten bisneksen kieli ja toimintatavat sopivat kirkon työhön vai sopivatko ollenkaan.

Minulla on työkavereita, joitten kalenterit ovat täynnä kuukausiksi eteenpäin. Ei ehditä sinne eikä tänne, kun aina pitäisi olla jossain muualla. Itsekin olen raisutahtisten kevätkuukausien jälkeen ihmeissäni siitä, miten minulle taas kävi näin: töitä on enemmän kuin jaksan tehdä, eivätkä ne työt ole välttämättä edes niitä, jotka olisivat tehtäväni kannalta tärkeimpiä.

Rovastikuntapäivässä maaliskuussa työntekijät olivat hyvin yksimielisiä siitä, että työssä kaikkein tärkeintä on ihmisten kohtaaminen. Miten voi kohdata, jos juoksee koko ajan? Voihan tietysti olla, että ihmiset juoksevat kohtaamisesta toiseen, mutta pikkuisen epäilen.

Olen työn suunnittelun vankkumaton kannattaja. Silti mielestäni olisi paikallaan miettiä, ovatko kaikki palaverit tarpeellisia. Onko asioita, jotka voisi hoitaa sähköpostikyselyllä? Entä tarvitaanko kaikkeen se (demokraattinen) valmisteluelin vai olisiko pieni valmisteluryhmä tehokkaampi?

Seurakunnilla tuntuu olevan kova tarve korostaa tehokkuuttaan ja osaamistaan. Kun halutaan olla kuin mikä tahansa muu työpaikka, yritys lähestulkoon, omaksutaan kritiikittä liike-elämän kieltä ja toimintatapoja. Portaanpään opiston rehtori Petri Järveläinen sanoo Kiuruveden herättäjäjuhlien lehdessä: "Nenästä vedettyjen ihmisten puheita ympäristössä, johon ne eivät kuulu! Olen kastettu kirkon jäsen enkä mikään asiakas. Silloin olen asiakas, kun menen ostamaan makkaraa!"

Liikeyrityksen tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Me emme tietääkseni tavoittele voittoja. Emme ainakaan rahassa mitattavia. Siksi kannattaa istuttaa kirkon työhön toisen alan terminologiaa ja työtapoja tiukasti seuloen ja vakaasti harkiten.

Ja muistaa, että tappotahtinen 24/7-työ saa aikaan vain savuavia raunioita. Kaikilla työpaikoilla.

P.S. 8.6. Viikonloppuna luin Kuopion seurakuntayhtymän Kirkko ja koti -lehteä ja kas vain, sieltäpä tuli vastaan tuttuja ajatuksia, helsinkiläisen kirkkoherran Reijo Liimataisen suulla:

”Hukkaamme arvokkaita asioita hölmöilyihin, jos tuotamme palveluita toisillemme ja järjestämme kokouksia.” Loputtomien suunnittelupalaverien ja strategioiden luomisen sijasta pappisasessori suosittelee ihmisten pariin jalkautumista. Suunnittelun valtaa tulee antaa niille, jotka töitä tosiasiassa tekevät. ”Seurakunnan perustehtävän – ihmisten kohtaamisen – kannalta en ole ollenkaan huolissani kirkon tulevaisuudesta. Kysymykseni on, miten hiomme järjestelmää järkevämmäksi.”

”Unelmani on, että tulevaisuuden kirkossa tapahtumien runsaus korvautuu rauhallisella ihmisten kohtaamisella. Armon ja anteeksiantamuksen sanoma on esitettävä ulkoasultaankin uskottavassa muodossa”, Reijo Liimatainen summaa.

Missä olet, kouluttaja!

2009-05-29T13:15:00.002+03:00

Kaiken keväisen hötkeen keskellä olen jahdannut syksyksi kouluttajia kuin viimeistä päivää.

Nyt uhkaa epätoivo iskeä, sillä olen vetänyt vesiperän jo useamman jahtikohteeni kanssa. Osaaminen ei osu yksiin tarpeittemme kanssa, tai kysymäni ihminen ei muilta töiltään ehdi, tai kokee olevansa liian kokematon kouluttajana.

He, joiden puhelinvastaajan kanssa olen pääsyt keskustelemaan, eivät soita takaisin. He, joille olen lähettänyt sähköpostia, vaikenevat kuin muuri.

Taitaa olla liikaa kevätkiireitä opetusalalla juuri nyt mutta voisi sitä edes ilmoittaa, että palaa asiaan ensi viikolla.

Ilmoitan siis näin julkisesti, että etsin tomeria kouluttajia tällaisiin tarpeisiin:

puheitten pito ja esiintyminen
mainosten ja ilmoitusten teko (= graafisen suunnittelun alkeet).

Koulutuspäivät ovat 4.9. Varpaisjärvellä ja 4.11. Lapinlahdella. Koulutettavat ovat seurakuntien työntekijöitä. Vinkkejä vastaanotetaan! Savolaisilla etusija :)

Muutama laadukas kohtaaminen

2009-05-16T19:50:00.002+03:00

Perheessä oli juhlat. Itseasiassa tuplajuhlat: kaste ja vihkiminen.

Olipa terveellistä katsella toimitusjärjestelyjä tavallisen seurakuntalaisen näkökulmasta. Saadaanko kanttoria lyhyellä varoitusajalla. Miten meidät opastetaan seurakuntatalon keittiön käyttöön. Kuinka pappi pitää homman koossa, kun läsnä on jännittynyt nuori pari ja vielä nuorempi kummikaarti.

Saatiin kanttori. Hyvin opastettiin. Mainiosti luotsattiin. Meidät on nyt tavoitettu laadukkaasti jo melkein tämän vuoden kiintiö täyteen (Kirkon strategia 2015: Tavoitamme jokaisen jäsenemme laadukkaasti vähintään viisi kertaa vuodessa).

Pidin Varpaisjärvellä pienen koulutuksen eilen. Työntekijät tuumivat, että vaikkapa kaste- tai hautajaisasioita virastoon hoitamaan tulevat ihmiset eivät enää tiedä, miten tulisi toimia. Perhejuhlien järjestäjät tarvitsevat siis entistä enemmän opastusta ja neuvontaa.

Seurakuntien kotisivut voivat olla suureksi avuksi neuvonnassa, sillä sieltä sitä tietoa etsitään. Saamme Ylä-Savossa olla tyytyväisiä seurakuntien kotisivuihin. Niiltä on huomattavasti helpompi löytää vastaukset juhlajärjestelijän yleisimpiin kysymyksiin kuin Kuopion seurakuntien sivuilta.

Helsingin Sanomien verkkosivuilla on muuten tällä viikolla käyty varsin rapsakkaa keskustelua kummiudesta, kiitos Laura Koljosen kolumnin. Siellä on mm. tällainen mielenkiintoinen kommentti: Oma kummityttöni kastettiin kirkollisin menoin ja olen 100 prosenttisen ehta kummitäti siitä huolimatta, että olen eronnut kirkosta reilu kymmenisen vuotta sitten. Seurakunta ei kokenut asiaa minkäänlaisena ongelmana. Käy katsomassa!

Kuva Petosen seurakuntatalolta Kuopiosta. Siellä on upeat, kuvanveistäjä Pauno Pohjolaisen taideteokset sekä kahviossa että kirkkosalissa. Kahvion taideteos Elämän virta kuvaa elämän pyörteitä.

Älykästä ja älytöntä liikennettä

2009-05-06T08:45:00.000+03:00

Liikenneministeriön virkamiehet keskustelivat aamuradiossa älykkäästä liikenteestä. Tarkoittaa siis, että liikenneturvallisuutta parannetaan uuden teknologian avulla. Höristin korviani, kun sanottiin, että myös asenteisiin pitää vaikuttaa. Nyt tulee asiaa, ajattelin. Mutta tässä tapauksessa puhuttiin asenteista liikenneteknologiaa kohtaan.

Suomen maanteillä kuolee 250 ihmistä joka vuosi. On tilanteita, joille ei voi mitään, ei teknologian avulla eikä muuten. Mutta sitten on vaaratilanteita, joihin syy löytyy vain ja ainoastaan kuljettajan korvien välistä.

Ajan niin paljon, että tiedän jo yhtä sun toista tästä aiheesta. Keiden luulet aiheuttavan pahimmat vaaratilanteet? Ei, en puhu kaksikymppisistä karvanoppa-datsunpojista.

Törkeimpiä ovat keski-ikäiset audi- ja mersumiehet. Jos joku roikkuu takapuskurissa kiinni ja koukkii jonossa - vaikka sataisi räntälämpäreitä ja vastassa olisi jatkuva liikennevirta - hän on poikkeuksetta audi- tai mersumies.

Härskein tapaus tuli minua vastaan minun kaistallani ja rohkeni vielä vilkutella valoja, että väistäpäs siitä (kyllä, minulla oli ajovalot päällä). Nämä törkimykset luulevat, että maantiet on tehty vain heitä varten, että nopeusrajoitukset on tarkoitettu rikottaviksi, että keltaisia viivoja on maalailtu teihin ihan vain lystin vuoksi.

Kurjinta on, että jos audi- tai mersumies aiheuttaa kolarin, hän itse selviää siitä vähimmin vammoin, kiitos autonsa varustelun. Me muut vammaudumme loppuiäksi tai kuolemme yksin tein.

Näitä asennevammoja ei ratkaise älykäs liikenneteknologia. Missä ovat Enska ja Hanski!

Verbaalivirtuooseja

2009-04-28T22:42:00.006+03:00

Kylläpä ilahduin piispa Kari Mäkisen aamuhartaudesta tänään. Hän oikein maalasi sanoilla, vai mitä sanotte tästä:

Palestiinan pölyiset tiet, kiviset talot, lammaslaumat, ihmiset kylien toreilla. Auringon hehku, yön pimeys, tähdet pään yllä. Ihmisten elämä, lasten parku, ruuan hajut, kauppiaitten huudot, päivästä toiseen jatkuva ankara työ, unelmat, rakkaus, sairaudet, pelko, vanheneminen, kuolema. Vuodesta toiseen, sukupolvesta toiseen.

Se oli ihmisen elämää, niin kuin tämä tässä. Aamuruuhka, päivän työt edessä. Lapselle pitää hankkia uusi reppu. Jogurttipurkki kaatuu aamupöydässä. Lääkkeet pitää muistaa ottaa. Lyhyeksi jääneen yön paino niskassa; mitä sitten jos meilläkin lomautetaan tai irtisanotaan.

Radiohartauksissa kuulee toisinaan näitä verbaalivirtuooseja mutta ei kovin usein, ehkä noin kerran kuussa. Viimeksi minut sai lähettämään kiittävää palautetta Vuosaaren kirkkoherra Seppo Tirkkonen 24.3. Etsin hänen tekstiään radiohartauksien arkistosta mutta kävipä ilmi, että hän ei edes kirjoita niitä! Ihailen suuresti tuollaista ilmaisutaitoa - että osaa puhua hyvin ja vielä pysyy aikaraameissa ilman käsikirjoitusta.

Yksi pettämätön sanankäyttäjä on pastori Hilkka Olkinuora mutta hän onkin ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja. Aina kun Hilkan aamuhartaus on tulossa, teroitan kuuloa - tai jos olen muissa maailmoissa, hänen sanansa kyllä vangitsevat huomion. Hilkan tekstejä kannattaa lukea kaikkien hartauksien pitäjien. Ja me keski-ikäiset naiset voimme ammentaa hänen viisaasta kirjastaan Elä ihmeessä.

Kaikki eivät pysty Hilkka-Olkinuora-ilmaisuun, vaikka harjoittelisivat ikänsä. Eikä kaikkien tarvitse. Verbaaliakrobatiaa tärkeämpää on, että se, mitä sanoo tai kirjoittaa, on itselle totta. Sellainen, mihin itse uskoo, ja mikä koskettaa omia tunteita, koskettaa myös yleisöä.

Blogisti täällä hei

2009-04-23T18:12:00.000+03:00

Lukija Vaasasta jo huolestui, että mihin olen kadonnut, kun blogi ei päivity.

Ei ole päivittynyt, ei. Elämä on mennyt melko tiheäksi enkä pidä asiantilasta ollenkaan. Olen viime viikkoina joutunut luopumaan monesta etäpäivästä ja se tarkoittaa sitä, että suunnittelu ja kehittäminen ovat kärsineet.

Mitä ihmettä olen sitten puuhaillut? Sitä välistä itsekin ihmettelen! Todella, joku syö kalenterista kokonaisia kuukausia.

Näitten asioitten tiimoilta olen kokoustanut viime viikkoina: Iisalmen seurakunnan toukokuiset työyhteisöpäivät, Ylä-Savon seurakuntayhtymäselvitys (Iisalmessa ja Pielavedellä), seurakuntien yhteinen 090909-tempaus, viestintähankkeen päätösseminaari 13.11., Kiuruveden herättäjäjuhlat 2010, kirkon muutosviestinnän kehittäminen (Helsingissä), rovastikunnan viestintätiimi, Iisalmen seurakunnan esitteiden uusiminen.

Oikeastaan kaikki edelliset aiheet ovat edellyttäneet jonkinlaista valmistelua ja/tai jälkihoitoa: esityslistojen ja muistioitten laatimista, tekstien tekemistä, soittelua, selvittelyä, suunnittelua.

Nämä koulutukset ovat olleet ajankohtaisia: työyhteisöviestintää Kiuruveden seurakunnan työntekijöille, viestintäpäivä rovastikunnan lapsityöntekijöille, esitysten teko I ja II, sekä strategian jalkauttamiseen liittyvät vertauskuvaverstaat Iisalmen seurakunnan työntekijöille.

Lisäksi tässä on ollut pienimuotoisia hösseleitä, kuten jo syksyltä juontava ongelma, että domain iisalmenseurakunta.com ohjautui ruotsalaiselle pornosivustolle. Siinä asiassa löysimme todellisen nettiritarin. Huolestamme Iltalehdestä lukenut iisalmelainen IT-asiantuntija Jussi Niskanen ratkaisi ongelman. Ja palautti ajoittain horjuvan uskon ihmisten auttamisen haluun!

Toivon levollisempaa toukokuuta mutta saa nähdä, miten käy.

Kuva: Hilkka Eskelinen Kiuruvedeltä ja Riitta Kauhanen Iisalmesta harjoittelevat lapsityön viestintäkoulutuspäivässä 17.4.

Älkää viekö lapsilta

2009-04-06T21:01:00.000+03:00

Laman varjot ovat pitkät. 1990-luvun säästöt lapsiperheiden palveluissa näkyvät yhä huostaanottojen sekä lasten ja nuorten mielenterveysongelmien lisääntymisenä, kertoo Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

Mitä tässä tilanteessa tekee viisas seurakunta? Satsaa perheisiin!

Sellainen seurakunta, jossa ei ole vilkasta perhe-, lapsi- ja nuorisotyötä, on kuoleva seurakunta. Kaikki turvaverkot ovat tarpeen, kun taloudessa myrskyää ja upotus uhkaa.

Seurakuntien perheneuvonta on tärkeä turvaverkon osa. Perheasiain neuvottelukeskuksessa olisi ihannetilanteessa yksi perheneuvojan virka 20.000 asukasta kohti. Esimerkiksi Vantaalla on yksi perheneuvoja 30.000 asukasta kohti. Kuopion perheasiain neuvottelukeskuksessa on yksi perheneuvoja 75.000 toiminta-alueen asukasta kohti. Onko ihme, jos apua on vaikea saada?

Ei ole mikään fraasi, että vanhempien suhde on lapsen koti. Kaikin keinoin nyt perheitä tukemaan, jotta meille kävisi paremmin kuin viime kierroksella! Toivoa pitää luoda ja tuoda, ja löytää heidät, jotka eivät käy kirkoissa ja seurakuntasaleissa.

Hei Kuopion seurakuntapäättäjät! Mikä teille on tärkeää?

Kirjoitus julkaistaan myös Kuopion seurakuntayhtymän Kirkko ja koti -lehdessä 8.4.2009.

Minä en muuten jeesustele

2009-03-25T22:45:00.001+02:00

Olin viime viikolla urheiluseuran junioriosaston vanhempainillassa. Paikalla oli seuran ylintä johtoa, oli lääkäriä ja junioripomoa.

Halusin kysyä mieltäni vaivaavasta asiasta. Useat työpaikat ja oppilaitokset ovat viime aikoina julistautuneet savuttomiksi. Urheiluseurat myös. Ei kuitenkaan tämä seura. Halusin tietää, miksi ei.

Olen totta kai selvillä siitä, että julistukset ja käytännöt eivät aina ole linjassa. Julistukset ovat kuitenkin tienviittoja. Ne vaikuttavat siihen, mikä on yleisesti hyväksyttyä ja mikä ei. Aika tärkeä juttu silloin, kun junnut tulevat hölmöilyikään ja kaikkea pitää kokeilla. Myös pelireissuilla, kun päästään valvovien silmien alta.

Häkellyin saamastani vastauksesta niin, että lamaannuin. Sitten kuohahdin.

Junioripomon mielestä on jeesustelua kuvitella, että urheilijat eivät tupakoi eivätkä juo. Päin vastoin, omasta kokemuksestaan junioripomo tiesi, että hyvin surullisia elämänkohtaloita näkee urheilijapiireissä.

Että sellainen viesti salilliselle vanhempia.

No totuuden nimissä junioripomo sanoi myös, että seuran pelisäännöt tupakan ja päihteiden suhteen on tehty selviksi valmentajille. Mutta missä tiedonkulku tökkii, kun kolmen vuoden aikana emme ole vielä saaneet selville, mitä ne pelisäännöt ovat?

Nuorten tupakointikokeilut ovat vähentyneet 2000-luvulla. Läheskään kaikki eivät edes kokeile: 18-vuotiaista noin neljännes on pidättäytynyt täysin tupakasta. Myös nuorten asenteet tupakointia kohtaan ovat tiukentuneet, samoin humalahakuinen juominen on vähentynyt.

Terveysvaikutuksia nyt on turha toistaa, mutta toistan silti. Tupakoinnin aiheuttamiin sairauksiin kuolee Suomessa joka vuosi noin 5000 henkilöä. Välittömiä terveysvaikutuksia ovat mm. pintaverenkierron huononeminen, päänsärky, fyysisen suorituskyvyn lasku, keskittymisvaikeudet, väsymys, hampaiden kunnon ja ikenien heikkeneminen ja pulssin nopeutuminen (Hengitysliitto Heli). Tupakointi lisää vaaraa sairastua ainakin viiteen erilaiseen syöpään. Muista sairauksista puhumattakaan.

Tuttavissa on useita nuoria, jotka katuvat katkerasti sitä, että tuli aloitetuksi tupakointi murrosiän kuohuissa.

Minä siis "jeesustelen" - tarkoittanee hurskastelua? - kun oletan, että lisenssimaksuja vastaan nuori saa terveen ja turvallisen harrastusympäristön.

Tupakoinnin opettelu sopii urheiluseuran pelimatkalle yhtä hyvin kuin kaatokänni sopisi seurakunnan retkelle. Arvot ja käytännöt kirkuvat räikeää riitasointua.

Vai mitä mieltä olet?

Piispan kyydissä

2009-03-19T19:44:00.000+02:00

Helmikuun puolivälissä ajelin Kiuruvedelle kirkkoherran virkaanasettajaisjuhliin. Tuli mieleeni, että olisin voinut yhtä hyvin tuppautua Kuopiosta piispan kyytiin, kun samaan määränpäähän oli matka. Tenttasin tutuiltakin, olisiko minun pitänyt kysyä piispalta kyytiä. Kyllä olisi, ehdottomasti.

Nyt olin hyvissä ajoin liikkeellä, kun tuomiokapitulin järjestämään rovastikuntapäivään Iisalmeen oli matka. Hyvät olivat kapitulin kuljetuspalvelut: kotikadulta haettiin ja sinne palautettiin. Matka meni hujahtaen niitä näitä jutellessa. Uusina tuttavuuksina olivat mukana myös Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen ja hiippakuntasihteeri Sirpa Juola.

Päivä oli antoisa. Rovastikunnassa on tehty runsaasti yhteistyötä ja se näkyi iloisista tapaamisista ja kuului puheensorinasta. Ehdittiin paljon: kuunnella lääninrovastin johdattelu kirkon ydintehtävän äärelle, katsella Kimmo Kääriäisen vakuuttava esitys kirkon nykytilasta ja trendeistä, pohtia ryhmissä sitä seurakunnan kaikkein tärkeintä tehtävää, osallistua piispan armolahja-aiheiseen raamattutuntiin. Sekä tietenkin syödä hyvin ja veisata yhdessä. Tärkeää jakamista sekin.

Tänään oli mitä upein aurinkopäivä, täydellisen säteilevä ja keväinen. Mutta kotimatkalla, Lapinlahden eteläpuolella, olimme yhtäkkiä keskellä pölypilveä niin, että emme nähneet yhtään mitään. Vastaan tullut rekka oli ilmeisesti pölläyttänyt hiekat ilmaan. Tiellä oli paljon autoja ja vauhtia 80 km/h. Juuri ennen pölyn keskelle joutumista olimme ohittaneet jonkun hitaan kulkuneuvon.

Rauhallisesti piispa saatteli meidät takaisin omalle kaistallemme, vaikka emme mitään nähneet. Kun pöly hälveni, havaitsimme väistäneemme täpärästi sekä peräkolarin että vastaantulevat rekat.

En tiedä, kauanko olimme piilossa hiekkapölyn keskellä. Luultavasti vain sekunteja. Olen iloinen, että olen hengissä. "Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät." (Ps. 31)

Iloista uskoa

2009-03-17T14:25:00.009+02:00

Keskimmäinen poika palasi pyhäiltana isoskoulutuksesta.

Hän oli intoa täynnä. Mahtava meininki. Oli opeteltu palosammutusta ja improvisaatiota. Avannossa oli käyty, hilattu patjat käytäville ("poikien yhteishengen vahvistamiseksi") ja naurettu kippurassa. Selkeästi oli mieleen piirtynyt, että isosen tärkein tehtävä on olla esimerkki. Yhdessä etsittiin postimerkkejä, jotta ripariryhmälle saatiin tervehdykset lähtemään. Facebookiin singahteli ystäväpyyntöjä isoskavereilta.

Hymyilin haikeana. Olin minäkin kahtena kesänä isosena. Muistan innon ja ilon, toisaalta vakavuuden ja vastuun.

Mihin katoavat uskosta into ja ilo? Miksi jää vain vakavuus ja vastuu?

Miksi keski-ikäisen pitäisi syttyä Luther-luennoista ja siioninvirsiseuroista? Entä jos paljon mieluummin laulaisi nuotiolauluja ja nauraisi hulluille sketseille?

Puhdikkaasti arkeen

2009-03-09T19:39:00.007+02:00

Arkeen paluu alkoi hermostuttaa eilen illalla siinä määrin, että en oikein osannut rauhoittua yöpuulle. Sitä mukavammalta tuntuu nyt, kun huomaan, että päivä on ollut erittäin puhdikas, ja että perhenjäsenetkin palailivat tahoiltaan aivan tyytyväisinä loman jälkeiseen elämäänsä.

Tiistaina aamulla tapaan ensimmäiseksi Lapinlahdella Portaanpään opiston rehtorin Petri Järveläisen. Iltapäivällä pidän Iisalmessa Ylä-Savon mediakasvatustyöryhmän jäsenille koulutuksen aiheesta Virkeyttä viesteihin! Se on sellainen sillisalaatti - pikkuisen suullisista, pikkuisen kirjallisista, pikkuisen sähköisistä viesteistä. Vähän suunnittelusta, vähän kielikysymyksistä.

Kyseinen mediakasvatustyöryhmä taitaa olla muuten valtakunnallisestikin melko ainutlaatuinen. Se on moniammatillinen ryhmä, joka tiedottaa nettiin ja muihin sähköisiin medioihin liittyvistä mahdollisuuksista ja riskeistä lapsille, nuorille ja vanhemmille sekä lasten ja nuorten parissa toimiville. Mukana on väkeä Iisalmen kaupungin nuorisotyöstä ja sivistys- sekä sosiaalitoimesta sekä erilaisista hankkeista (kuten Perheen talo, Tytöt toimii), vanhempainyhdistyksistä, mediasta ja seurakunnista.

Keskiviikon kiinnostavin asia on Ylä-Savon seurakuntayhtymäselvityksen ohjausryhmän ensimmäinen kokous. Saan pohtia, suunnitella ja toteuttaa muutosviestintää. Se on hauskaa, erilaista, haasteellista, innostavaa! Ehkä ei olisi kovin kumma juttu luoda seurakuntayhtymää - niitataanhan näillä seuduin yhteen kokonaisia yliopistojakin. Minulla ei vielä ole omaa kantaa tähän asiaan mutta monet perustelut yhtymän puolesta ovat varsin järkeviä.

Torstaina onkin sitten tämän vuoden kolmas rovastikunnallinen viestintäkoulutuspäivä. Paikkana on Kiuruvesi ja aiheena kirjoittaminen. Kumppaninani on jälleen Sari Virta Kirkkopalveluista. Olen kokenut kirjoittaja mutta mahdanko osata tuoda näille ihmisille mitään uutta vaikkapa hartauskirjoittamisesta. Sen tiedän, että jokaiselle kirjoittajalle tuttujen käynnistysvaikeuksien voittamiseen voin ehkä joitakin vinkkejä antaa. Väitöskirjan tekijänä joutui aikanaan ottamaan kaikki keinot käyttöön sillä saralla!

Hyvästi, hiihtoloma

2009-03-08T14:15:00.010+02:00

Tämän loman nimi on ollut jo iät ajat talviloma. Nyt meillä on kuitenkin ollut nimenomaan hiihtoloma, sillä otimme kuopuksen kanssa tavoitteeksi hiihtää loman jokaisena päivänä ja olemme siinä melkein onnistuneetkin.

Lähdemme hiihtolenkille yhdessä. Sitten kuopus potkaisee muutaman kerran ja katoaa näkyvistä. Hän hiihtää 2-4 kierrosta siinä, missä minä yhden. Mutta olemme yhdessä hiihtämässä, ja lenkin päälle saunassa, ja se on tärkeää.

Olemme tutkineet kiihkeästi latukarttoja: minne seuraavaksi? Valittavaa riittää, sillä Kuopiossa on 400 km hoidettuja latuja. Jos rehellinen olen, hiihtäisin mieluiten niin metsäisiä latuja kuin ikinä, mutta niilläpä ei yleensä ole luistelu-uria kuopusta varten.

Olemme asuneet Kuopiossa melkein seitsemän vuotta mutta kertaakaan emme vielä ole käyneet talvella Tahkolla. Torstaina teimme sinne päiväreissun. Nuoriso rinteeseen, vanhukset ladulle. Ja tietenkään kamera ei ollut mukana, kun sen rankimman nousun jälkeen päästiin talven upeimpiin lumimaisemiin. Oli hiljaista, oli valkoista!

Päivän päätteeksi ajoimme miehen kanssa jäätietä Aholansaaren iltaseuroihin. Ei ollut ruuhkia sielläkään. Mieli rauhoittui kauniissa valkeassa salissa veisatessa. Veisattiin myös Siionin virsi 54, mistä on Kiuruveden vuoden 2010 herättäjäjuhlien tunnus:

Ilosta taivaallisesta
nyt muista murheitamme,
ja meille korkeudesta
suo elo, auttajamme.
Sinusta voima säteilee.
Myös meidät väkeviksi tee,
valaise varjot tiemme.

Oli hiljaista, oli valkoista!

Rippikoululaisen matkassa

2009-02-27T18:45:00.003+02:00

Kuopukseni täyttää tänään 15.

Hän syntyi vauhdikkaasti, alle kahdessa tunnissa, mutta asettui sitten levollisesti omalle paikalleen perheen hyörinään. Jos esikoiseni on sähäkkä sinkoilija ja keskimmäinen perusteellinen pohdiskelija niin kuopus on jotain siltä väliltä. Päättäväinen ja urheilullinen nuori mies, joka on koko ikänsä syönyt säännöllisesti ja paljon.

Siitä, mitä muuta hän on, kiitos murrosiän, minulla ei ole lupa kirjoittaa. Olen saanut joskus murhaavaa palautetta lapsilta, kun olen liian vuolaasti heitä käsitellyt julkisilla foorumeilla.

Sen saan kai kuitenkin sanoa, että kuopus on rippikoululainen. Ensimmäiset jumalanpalvelukset ja nuortenillat on käyty. Heinäkuun alussa odottaa leiri.

Lukemattomia rippileirejä nähnyt Pekka Simojoki muisteli Kuopion-konsertissaan viikko sitten, miten varsinkin pojat ovat leirin alussa ihan jäässä, mutta sulavat lopulta niin, etteivät malttaisi kotiin lähteä. Tätä ihmettä ja ilmiötä odotan ja toivon minäkin.

Rippikouluryhmän vanhempainillassa joukko toisilleen tuntemattomia ja hyvin keski-ikäisen näköisiä vanhempia kertoi, mitä kotiväki rippikoululta odottaa. Kiinnostava oli sen perheen kuvio, joka lähettää nuorensa ensin Prometheus-leirille ja sitten Herättäjä-Yhdistyksen rippileirille Aholansaareen, jotta tämä saisi riittävästi aineksia itsenäiseen maailmankuvan muodostamiseen.

He ovat ainakin uskaltaneet päästää irti. Minä huomaan, että kun kyseessä on kuopus, hänen haluaisi vielä hetken pysyvän kodin maailmoissa, lähellä, oli sitten kyse harrastamisesta tai elämänkatsomuksesta.

Paimen, herra, puutarhuri - vai kippari?

2009-02-22T12:16:00.002+02:00

Kiuruvedellä oli taas hieno juhla 15.2. Uusi kirkkoherra Risto Pentikäinen aseteltiin virkaansa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Juhlat olivat samalla arvokkaat ja leppoisat, sopivasti päivän päähenkilön näköiset.

Eero Svärd työsti jo heti juhlien jälkeen upean kuvagallerian päivän tapahtumista seurakunnan sivuille. Eerolle kuuluu myös kiitos oheisesta kuvasta. Eikö se olekin hieno! Kirkkoherra odottamassa piispan, työtovereitten ja seurakunnan siunausta työhönsä, yksinäisellä ja nöyrällä paikalla mutta luottavaisesti tulevaisuuteen tähyten.

Ennen vanhaan sanottiin, että sana kirkkoherra olisi tullut suomen kieleen ruotsista, missä se on kyrkoherde, kirkonpaimen. Tämä etymologia ei kai nykytiedon valossa pidä paikkaansa mutta paimeniksi kirkkoherrat on ymmärtääkseni kutsuttu, laumaansa kaitsemaan.

Ristollekin annettiin viikko sitten runsaasti ohjeita paimentehtävään. Wille-piispan mukaan on tärkeää muistaa myös arkailevat lauman jäsenet. Jos he eivät uskalla tulla paimenen luokse, paimenen on mentävä heidän luokseen. "Kirkon tehtävänä on pitää esillä uskoa Jumalaan, ei uskonnollisuutta. Oikeamielisyyttä ja ihmistä ei saa unohtaa juhlamenojen alle, tällaisena aikana varsinkaan. Toivon, että pidät ihmisen puolta. Toivon, että kutsut, kannat ja houkuttelet ihmisiä Kristuksen luokse", kehotti piispa.

Kirkkovaltuuston puheenjohtaja Toivo Remes sanoi, että seurakunnan pitää kasvattaa kirkkoherra omakseen. Hänen mielestään entisiltä kirkkoherroilta voi oppia ainakin sen, miten tärkeää on voimakas, Kristus-keskeinen saarna, ja ihmisten kohtaaminen.

Genelecin johtajan Veikko Hyvösen mukaan kirkkoherran on tärkeää hoitaa seurakuntaa kuin puutarhaa ja muistaa keskittyä olennaiseen, seurakunnan perustehtävään. "Mikään tässä maailmassa ei korvaa ihmisille sanomaa armollisesta Jumalasta", Hyvönen sanoi.

Täällä meillä päin valittiin viime viikolla myös lääninrovastia, paimenta koko Ylä-Savolle. Se ei ollut helppoa, kun tehtävää ansiokkaasti kuusi vuotta hoitanut Lapinlahden kirkkoherra Lauri Jäntti ei halunnut enää tehtävässä jatkaa. Äänestyksessä Vieremän kirkkoherra Jukka Koivusalo ja Varpaisjärven kirkkoherra Olli Kortelainen saivat tasaäänet. Tuomiokapituli nimittänee tehtävään heistä toisen seuraavassa kokouksessaan 12.3. (Jälkihuomautus: pitivät ylimääräisen kokouksen 24.2. ja valitsivat Jukka Koivusalon.)

Suon Laurille mielelläni hänen tutkimusvapaansa mutta ikävä tulee. Lauri on käynnistänyt Ylä-Savon viestintähankkeet ja ollut työn sisällön puolesta lähin esimieheni. Enkä olisi ehkä koskaan tähän työhön edes hakenut, ellei minulle olisi vakuutettu, että Lauri Jäntin kanssa on tosi mukava tehdä töitä. Niin on ollut! Ja monenlaista esimiestä on minunkin työhistoriaani jo mahtunut. (Helsinkiin tiedoksi, että Lauri olisi kyllä hoidellut sen Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston erinomaisesti.)

Piispan mukaan mies, joka osaa purjehtia, osaa hoitaa myös seurakuntaa. En ymmärrä purjehtimisesta paljoakaan mutta oletan, että kapteenille on eduksi vankka ammattitaito, levollinen mielenlaatu, jämäkkyys, kaukokatseisuus ja erinomaiset yhteistyötaidot. Näitä kaikkia voimme odottaa myös seurakuntiemme kippareilta.

Synodaalia Kuopiossa

2009-02-16T10:27:00.010+02:00

Kuopiossa on näinä päivinä pantapaitoja niin, että päät yhteen kolisevat. Piispa Wille Riekkinen on kutsunut hiippakunnan papit ja lehtorit vähintään kuuden vuoden välein järjestettävään synodaalikokoukseen. Osallistujia on yli 350.

Opin juuri, että synodaali tulee kreikan sanasta syn odos ja tarkoittaa yhteistä tietä, kokousta tai neuvottelua. Kokouksessa käsitellään teologisia kysymyksiä, seurakuntien hoitoa, sekä muuta kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita. Luulenpa, että vähintään yhtä tärkeää on tuttujen tapaaminen ja verkostoituminen.

Jouduin käymään keskustassa pojan vanhojentanssivermeitä palauttamassa ja vilkasta oli tuomiokirkon portailla, kun mustat pompat kiipeilivät synodaalikokouksen avajaisjumalanpalvelukseen kymmeneksi. Ajat ovat huonontuneet: jokunen sata vuotta sitten avajaisjumalanpalvelus alkoi seitsemältä. Se oli niitä aikoja, kun pappeinkokous hoiti kirkolliskokouksen tehtäviä ennen kirkolliskokouksen perustamista v. 1869.

Kuopion kokouksessa ollaan ainakin sikäli ydinkysymysten äärellä, että teemana on Jumala. Takavuosina synodaalikokousta varten kirjoitettiin tutkielma tai kirja, josta sitten keskusteltiin. Tämän synodaalikokouksen kirjaksi on valittu Karen Armstrongin Jumalan historia. Kuopiolainen pastori Kari Kuula jo ehti valintaa moitiskella. Hän olisi mieluummin tarjoillut luettavaksi jotakin teologisesti rakentavaa ja kirkon piirissä tuotettua.

Lääninrovasti Lauri Jäntti sanoi ehdottaneensa kirkkoherraksi tultuaan, että kirkollisesta kielenkäytöstä voisi poistaa ainakin kaksi sanaa: tuomiokapitulin ja kirkkoherran. Miksei synodaalikokouskin voisi olla nimeltään teologikokous niin jokainen ymmärtäisi, keitä siellä on koolla?

Puolimatkassa

2009-02-11T12:12:00.002+02:00

Melkein huomaamatta vierähti ohi merkittävä puolimatkan krouvi: vuosi tässä työssä. Vuoden verran oheinen Pyhän Ristin kirkon torni on ollut maamerkkini, sen juurella on Iisalmen-toimistoni.

Kertomus siitä, mitä viime vuonna tuli tehdyksi, on tarjolla Mies yli laidan! -hankkeen esittelysivulla. Tässä henkilökohtaisempia mietintöjä.

Mikä on ilahduttanut?

Työtoverit, ehdottomasti, joka ainoassa seurakunnassa. Miten osaavia, hauskoja, luovia ja sitoutuneita ovatkaan seurakuntien työntekijät! Samoin kuin ne luottamushenkilöt ja vapaaehtoiset, joihin olen ehtinyt tutustua. Metkaa väkeä ja mainioita yhteistyökumppaneita on löytynyt myös Helsingistä niin Hietalahdenrannasta kuin Katajanokalta. Ja tietysti Kuopion tuomiokapitulista.

Vapaus rakentaa tästä tehtävästä sellainen, että se istuu kokemukseeni ja koulutukseeni, siis omannäköinen. Tähän vapauteen liittyy mahdollisuus osittaiseen etätyöhön, mikä tasaa hyvin ajoittaista matkanteon vaivaa. Olen siis erittäin onnekas.

Mikä on yllättänyt?

Kirkon ongelmat itsensä ja viestiensä kanssa. Väitän, että myös kirkon omat foorumit paisuttelevat marginaali-ilmiöitä ja saavat koko kirkon näyttämään yhdeltä naispappeus- ja homo-ongelmalta. Minulle kirkko ei näyttänyt siltä ennen kuin minusta tuli kirkon työntekijä.

Rajat ja lokerot. Kirkon hallinnon ja seurakuntien välillä. Kristillisten seurakuntien välillä. Herätysliikkeitten välillä. Työalojen välillä. Hengellisten ja "hengettömien" työntekijöitten välillä. Teologien ja muiden välillä. Rajoja voi toisinaan kutsua myös muureiksi, sen verran vankkoja ne ovat.

Seurakunta- ja yliopistotyön samankaltaisuus. Monilla työntekijöistä ei ole työaikaa. Iso osa työstä tehdään aivan muualla kuin toimistolla. Pitkälle kehitetty erikoistuminen. Hauras johtajuus: johtajat ovat oman työnsä asiantuntijoita mutta eivät välttämättä hyviä johtajia.

Mikä on haastanut?

Aikuiskoulutus. Melkein nolottaa, kun ajattelen ensimmäisiä koulutustilanteitani vuosi sitten. Perinteinen luento-opetus ei todellakaan ole oikea tapa lähestyä seurakuntien työntekijöitä. Onneksi yleisöni on ollut armollista ja antanut minulle mahdollisuuden kehittyä.

Verkkomaailma. Toisin kuin luullaan, en ole ennen tätä työtä opettanut nettisivujen tekemistä. Olen toki ollut suunnittelemassa isojakin sivustokokonaisuuksia mutta käytännön työn ovat tehneet muut. Hyvässä työssä saa oppia uutta, joten olen myös siinä mielessä onnekas, että olen saanut sukeltaa syvälle verkkomaailmaan ja kirkon verkkohankkeisiin.

Edelleen saarnakielestä ja selkosuomesta

2009-02-03T13:12:00.003+02:00

Dosentti Päivikki Antola pohtii Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla samoja asioita, mistä olen täälläkin kirjoittanut: saarnakieltä ja sitä, miten puhujat ottavat kuulijansa huomioon.

Pari lainausta:

Kuulijan ja puhujan välille syntyy viestintäkuilu, jos saarnaaja aloittaa puhumalla uskonvanhurskaudesta, uudestisyntymisestä tai sovitustyöstä. Hänen ammattikielensä karkottaa kuulijan, joka on tullut kirkkoon laulamaan tuttuja virsiä.

Ihanteena pidetään nähtävästi saarnaa, joka on väritön, yksitotinen ja neutraali. Nuoret aikuiset nimikristityt tulkitsevat kuitenkin neutraaliuden välinpitämättömyydeksi ja tunteettomuudeksi.

Kannattaa lukea, millainen on Antolan tutkimuksen mukaan kuulijapakoinen ja kuulijahakuinen saarna. Aika haasteellista - persoonaa peliin! Tunnetta! Henkilökohtaisuutta! Opetetaanko tätä teologisessa tiedekunnassa?

Sitä dosentti Antola ei ole huomannut, että kirkossa on tehty ja tehdään kovasti töitä nuorten aikuisten tavoittamiseksi. En myöskään usko, että saarnakieli karkottaisi nuoria aikuisia kirkon piiristä, koska he tuskin kovin usein istuvat saarnoja kuuntelemassa. Mutta totta - silloin, kun he istuvat, kuten jouluna, passaisi puhua ymmärrettävästi.

Ja kyllä selkeää ja fraasitonta saarnaa arvostaa vähän vanhempikin aikuinen.

Iloa hyvästä palvelusta

2009-01-29T22:42:00.000+02:00

Jouduin miettimään, olenko todellakin niin tottunut huonoon palveluun, että hyvästä palvelusta riittää yllätystä ja iloa pitkään ja siitä tekee mieli kirjoittaa myös blogissa.

Ostin miehelleni uuden talvitakin Iisalmesta, alesta tietysti. (Tiedätte nämä miesten vaatehankinnat - jossain kohtaa palaa perheen naiselta pinna ja hän ryhtyy tekemään ostoksia, kun toiset eivät kerkeä eli viitsi vaatevarastojaan itse täydentää.) Kotona Kuopiossa todettiin, että koko oli vähän yläkanttiin ja että ainakin hihat olivat liian pitkät. Soitettiin saman ketjun Kuopion liikkeeseen, missä katsoivat koneelta varastot ja toivottivat tervetulleeksi vaihtokaupoille.

Mies nuttu kainalossa asioimaan. Lopulta olivat siellä aivan vaatturin kanssa takit koetelleet ja todenneet, että pikkuisen hihoja lyhentämällä tulee hyvä. Ja niin tuli. Kun nyt kehumaan ruvettiin niin kehutaan ihan nimen kanssa: kyseessä oli KappAhl.

Itse tarvitsin erästä matrikkelia varten tiedon edesmenneen äitini suorittamasta tutkinnosta vuodelta 1971. Varovaisesti sähköpostittelin Jyväskylän yliopiston kyseisen tiedekunnan kyseisen osaston sihteerille. Kuvittelin, kuinka ihmisparka joutuu kaivautumaan jonnekin kellarikerroksen kellanruskeitten mappihyllyjen väliin. Ajattelin, että tämä on niitä kyselyjä, jotka vastaanottaja hoitaa vasta viimeisessä hädässä ja varauduin palaamaan asiaan ehkä parin viikon sisällä.

Eikä mitä, puolessa tunnissa tuli vastaus. Olin niin hämmentynyt, että hyvä kun ymmärsin kiittää. Kiitos kuulunee myös yliopiston tietojärjestelmille, mistä nopsasti noukitaan takavuosienkin tutkinnot.

Näinhän sen pitäisi oppikirjojen mukaan mennä: asiakkaan odotukset täytetään ja jopa ylitetään. Sillä lailla luodaan asiakasuskollisuutta. Odotuksia on vain vaikea täyttää ja ylittää, ellei niitä tunne.

Tunnemmeko me seurakunnissa asiakkaittemme - seurakuntalaistemme - odotukset? Tylyin kirkkokokemukseni on keskimmäisen poikani rippikoulun vanhempien kutsujumalanpalveluksesta. Mikään siinä ei puhutellut kohderyhmää - paitsi kauniisti katetut kirkkokahvit maukkaine leivonnaisineen.

Nyt meillä on taas rippikoululainen. Saapa nähdä, onko mikään muuttunut.

P.S. Kannattaa käydä Kiuruveden seurakunnan hiljan uusituilla kotisivuilla! Siellä on aivan hurmaavia kuvagallerioita, esimerkiksi Kuvia ja Raamattua. Iloa hyvästä palvelusta!

Viestintäkoulutukset vauhdissa

2009-01-21T13:52:00.001+02:00

Vaikka vuosi on vasta näin alussa, rovastikunnan viestintäkoulutukset ovat jo vauhdissa. Olipa suuri viisaus siinä, että syksyllä Virran Sarin kanssa sovimme, että hänellä on päävastuu ensimmäisestä päivästä, joka oli 8.1. Vieremällä. Ihan kuin olisin aavistanut, että en ole oikein priimakunnossa vielä tuolloin.

Vieremällä meillä oli aiheena viestinnän suunnittelu. Reilut 30 seurakuntien työntekijää paneutui tunnollisesti mutta silti pikku pilke silmäkulmassa viestinnän suunnittelun kysymyksiin. Suunnittelupäivän aineistot on viety rovastikunnan nettisivuille. Lisäksi sieltä löytyvät myös linkit Vieremän emäntä-Mairen makoisaan punajuurikiusaukseen ja suussasulaviin vatruskoihin.

Runebergin päivänä 5.2. jatkamme aiheena Mediajulkisuuden ja kriisien haasteet. Koulutus on Sukevan Hirsikankaalla. Ilmoittautuminen päättyy 29.1. Ja HUOMIO - kaikki tammikuun koulutuksessa olleet saivat kotitehtäväksi miettiä, millainen kriisi voisi olla omassa seurakunnassa mahdollinen. Odotan näitä mietelmiä sähköpostiini tammikuun aikana. Muutkin kuin yläsavolaiset saavat toki meilailla, jos aiheesta inspiroituvat!

Kuvassa Vieremän kirkko, joka on kuin koru, varsinkin pakkasen paukkuessa ja kuun valaistessa talvimaisemaa.

Selkosuomea, kiitos!

2009-01-15T07:23:00.019+02:00

Ei tarvitse kovin kauan olla uudessa työpaikassa, kun jo sen tavat alkavat tarttua. Ja kieli!

Hiljattain eräs sukulainen ihmetteli, että kuka nyt ymmärtää, mitä tarkoittaa auditointi. Yliopistoihmisille se on selvää, sillä yliopistoja auditoidaan kiihkeästi. Mutta miksi sitä ei voi sanoa suomeksi, kun kyse on yksinkertaisesti toiminnan arvioinnista? Toiminnalle on yleensä asetettu tietyt tavoitteet ja myös mittarit sen selvittämiseksi, onko tavoitteisiin päästy. Usein kaikki tämä on määritelty laatujärjestelmässä. Arviointia voidaan harrastaa yhteisön sisällä tai sen voivat tehdä ulkopuoliset asiantuntijat. Erittäin tuttu juttu myös teollisuudessa, tämä "auditointi".

Seurakunnissa me usein unohdamme, että kirkon ja uskon kieli ei välttämättä ole kuulijoille tuttua. Tavallisissa jumalanpalveluksissa on ihan eri porukka kuin joulukirkoissa tai konfirmaatiomessuissa. Nämä jälkimmäiset tilaisuudet on helppo tuhota sisäpiirifraaseilla.

Koululaisemme ovat vielä varsin hyvin selvillä esimerkiksi siitä, että Raamatussa on Vanha ja Uusi testamentti ja neljä evankeliumia. Mutta ellei mitään kosketuspintaa seurakuntaan tai uskonasioihin ole matkan varrella, tällaiset perusasiat voivat hävitä mielestä jo ennen kuin nuori astuu työelämään. Saati sitten, että kuulijamme tietäisi, mitä tarkoittavat synti, armo tai uhrikaritsa. Sensijaan hänellä on kyllä on mitä luultavimmin kokemusta pahoista teoista ja ajatuksista, ehdottomasta rakkaudesta ja toisen puolesta uhrautumisesta.

Suora lainaus kirkon mainiolta Välitä viestiä -sivustolta:
"Hyvä puhuja ottaa huomioon yleisönsä. Tyhmä ei ole se, joka ei ymmärrä, vaan se, joka ei osaa viestiä ymmärrettävästi."

Esimerkki toiselta ammattialalta. Kuopus toi eilen koulusta kotiin varsinaisen helmen. Kannessa luki HPV - Nuorten rokotetutkimus - Uusi keino parantaa nuorten seksuaaliterveyttä. Luin kääntöpuolen tekstin kolmeen kertaan. Ei auennut. Ei riittänyt 46 vuoden elämänkokemus eikä 22 vuoden viestintä- ja äitikokemus tähän peruskysymykseen vastaamiseen: Mitä lapseni hyötyisi tähän tutkimukseen osallistumisesta? Sitäpaitsi kyllä tutkimuksen tekijöitten olisi pitänyt oivaltaa, että 14-vuotias ei lähde mihinkään mukaan, ellei tutkimuksen hyötyä perustella myös hänelle, hänen kielellään! Kuka nyt haluaisi ylimääräisiä rokotuksia.

Myönnetään, että papilloomaviruksesta on ollut mediassa melko lailla viime aikoina. Mutta kun asia ei ole itselle ajankohtainen, sen sivuuttaa olankohautuksella.

Jos näki sen vaivan, että kävi kyseisen tutkimuksen nettisivuilla, löysi vastauksen, kun vähän penkoi. Tavoitteena on hävittää syöpäriskiä lisäävät papilloomavirustyypit, nuorten yleisimpien seksitautien aiheuttajat. Minunkin nuorellani olisi siis rokotteiden avulla mahdollisuus suojautua HPV- tai hepatiitti B-virukselta. Jos tumpeloisesta viestinnästä ärtynyt äiti tähän suostuu.

P.S. Huomaathan, että olen juuri lisännyt vasempaan laitaan mahdollisuuden ilmoittautua tämän blogin lukijaksi. Lukijan ei tarvitse ilmoittaa nimeään. Olisi hauska tietää, moniko tätä seuraa säännöllisesti - kävijälaskureista näkyy, että lukijoita on aika lailla.

Päättyy joulu, vaikkei kenkään sois?

2009-01-10T18:59:00.009+02:00

Meillä on vielä joulukuusi. Perinteisesti olemme sitä pitäneet Nuutin päivään ja ylikin. Siitä ei raaski luopua ennenkuin voi olla varma, että ulkona jo päivät pitenevät. (Meillä on sitäpaitsi ollut jo monena vuotena erittäin laadukas, lapinlahtelainen kuusi. Kuopion yliopiston anatomian assistentti Kari Törrönen niitä kotitilallaan Alapitkällä kasvattaa.) Tuskin on kaikkia joulukakkujakaan vielä syöty, kun jo tulevat Runebergin tortut ja laskiaispullat. Ja ihana, talvinen valo.

Opettelen elämään nikamansiirtymän kanssa. Leikkaus, mikä minulle tehtiin kuukausi sitten, oli aika helppo juttu verrattuna sen jälkeen saamaani iskiassärkyyn. Röntgenkuvissa näkyi sen aiheuttaja, liikahtanut nikama. Talvi on mitä upein mutta en ole päässyt edes kävelemään, saati sitten hiihtämään. Onneksi talvea on vielä jäljellä! Hiljainen, talvinen metsä on parasta, mitä tiedän.

Kolmeen viikkoon en ole myöskään käynyt ruokakaupassa. Ei meidän suursyömärien eväitä kanneta kipeällä selällä. Oli suorastaan hauskaa, lähes elämyksellistä, käydä tänään lähimarketissa!

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: on ollut aikaa lukea. Luin esimerkiksi Joel Haahtelan koko tuotannon (Elenasta pidin eniten), Juhani Ahon Rautatien, Riitta Jalosen Kuvittele itsellesi mies, Hannu Väisäsen Vanikan palat ja Toiset kengät, Daphne du Maurierin Rebecan (josta tehty musikaali pyörii parhaillaan Helsingin Kaupunginteatterissa) ja Anneli Könnin Armonkoti - turvapaikka Thaimaassa.

Perheen kanssa kehitimme ennenkokemattoman tv-addiktion. Kuopus, joka kiinnostuu kaikesta, missä yhdistyy liikunta ja kilpailu, sai meidät kaikki katsomaan Nelosen sarjaa Tanssi, jos osaat. Huippulahjakkaita ovat nuo nuoret tanssijat. Tämä tuotantokausi alkaa olla finaalissa, sillä kisan voittaja ratkeaa 16.1. Hyvä niin, sillä eipä tuota ohjelmaa pysty säännöllisesti seuraamaan kuin lomalla.

Palasin töihin 7.1. Olo oli aikamoisen pöllämystynyt. Hyvin olivat mielestä haihtuneet ennen sairaslomaa sovitut asiat. Onneksi niistä on mustaa valkoisella!

Joulusaarnojen alla

2008-12-20T22:39:00.017+02:00

En ole noin kymmeneen vuoteen uhrannut gradulleni ajatustakaan. Tässä seurakuntatyössäni olen tuntenut tarvetta vilkaista sitä, mutta en ole muistanut. Nyt se tupsahti eteen joulusiivouksessa.

Tein graduni saarnakielen ymmärrettävyydestä. Sen valmistumisesta on jo 20 vuotta eikä se nykysilmin katsottuna näytä kovin kummoiselta. Halusin kuitenkin vilkaista, löytyisikö siitä mitään vinkkejä joulusaarnojen valmistelijoille.

Analysoin gradussani tekstianalyysin keinoin kymmenen joulusaarnaa ja kymmenen "paimensaarnaa" (Joh. 10:11-16). Ideana oli tutkia, ovatko suurille yleisöille valmistellut joulusaarnat jotenkin erilaisia kuin tavallisen sunnuntain saarnat. Oletin, että joulusaarnat olisivat ymmärrettävämpiä, yksinkertaisempia ja rakenteeltaan selkeämpiä.

Näin ei kuitenkaan ollut. Joulu- ja paimensaarnat poikkesivat toisistaan hyvin vähän sisältörakenteeltaan ja sidoksisuudeltaan. Tästä päättelin, että saarnaajat eivät osaa kohdata kuulijoittensa odotuksia eivätkä heidän valmiuksiaan ottaa vastaan pitkähkö, puhuttu viesti.

Mitähän evästä tästä nyt olisi joulusaarnojen valmistelijoille?

Saarnan ymmärrettävyyttä auttaa, mikäli siinä on riittävästi toistoa, mikäli syy- ja seuraussuhteet on selitetty selkeästi ja mikäli tapahtumaketjut ovat ehjiä ja loogisia. Teemassa kannattaa pitäytyä tiukasti ja rakenne tehdä selkeäksi. Ja tietysti mitä paremmin saarnaaja tuntee kuulijakuntansa, sitä helpommin löytyvät kosketuskohdat sanankuulijoihin.

Tämä taitaakin olla se vaikein pala: kontaktin saaminen. Graduuni liittyi myös pieni kysely siitä, miten helppoa tai vaikeaa oli kontaktin saaminen kuulijoihin. Kahta lukuunottamatta kaikki 36 vastaajaa pitivät yhteyden luomista vaikeana. Syitä olivat esimerkiksi:
- vaikea tietää, mitä kuulijat tarvitsisivat
- liiallinen pitäytyminen kirjoitettuun tekstiin
- kun yleisö on heterogeeninen, vaikea tietää, kenelle suuntaisi sanomansa
- ihmiset eivät jaksa kuunnella
- on rasittavaa saada palautteeksi vain pakollisia kiitos-fraaseja.

Palautteesta puheenollen - oikeastaan sopii ihmetellä, ettei saarnoja jaella automaattisesti verkkosivujen kautta, teksteinä tai audioina. Sen ne kyllä ansaitsisivat! Olin hiljattain pitkästä aikaa yhteyksissä rippipappiini Martti Pitkäseen. Hänen seurakunnassaan Helsingin Pitäjänmäessä jaetaan saarnat jumalanpalveluksen jälkeen kirkon ovella kotilukemiseksi. Ja palautetta tulee.

Olisiko siinä levittämisen arvoinen idea?

Lue lisää:
Enckell, Lisa (toim.) 2007. Kuunteleeko kukaan puhettasi? Kuinka saada viesti perille. Helsinki: Kirjapaja.

Työkaverit ja joulumieli

2008-12-17T19:25:00.013+02:00

Yksi hauskimpia asioita, mitä tämä vuosi on elämääni tuonut, on työkaverit. Liikutuin kovasti, kun tänään sain nämä upeat kukat ja paranemisen toivotukset Iisalmen seurakunnan väeltä. Kiitos!

Olen sairaslomalla yli loppiaisen. Melkein nolottaa, sillä töissä on nyt monilla vuoden kiireisin aika. Olin pikku operaatiossa yliopistosairaalassamme. Jo toinen joulu peräjälkeen, kun olen toistaitoinen jouluvalmistelija. Vielä elättelen toiveita, että ehtisin kokeilla Ruotasen Ainon punajuuripaistosta. Meillä on intranetissä nimittäin meneillään joulureseptien vaihtoviikot.

Muuten olen sitä mieltä, että jokaisen joulutohottojan tekisi hyvää kokea se täydellinen avuttomuus, mikä on niin monen arkipäivää sairaaloissa ja muissa hoitolaitoksissa. Kun nukkumaan pystyy tasan yhdessä asennossa ja siinäkin vain lääkkeitten voimalla. Kun istumaan noustessa tarvitaan kaksi hoitajaa avuksi. Kun aika matelee ja sitä tappaa katsomalla televisiota muutamassa päivässä yhtä paljon kuin vuodessa yhteensä.

Kun ei ole ketään, kenelle puhua eikä jaksa lukea, luiskahtaa helposti kummalliseen tylsyyden tilaan. Mitä väliä lähestyykö joulu vai juhannus.

Lukioaikana kävimme seurakunnan nuorisokuoron kanssa jouluaattoina laulamassa sairaaloissa ja vanhainkodeissa. Se oli unohtumatonta, erilaista, merkittävää. Siitä tuli joulumieli, laulajille vähintään yhtä paljon kuin kuulijolle. Ehkäpä seuraavana hyväkuntoisena joulunani pestaudun johonkin avustushankkeeseen.

Naistohtori muistelee

2008-12-15T20:39:00.013+02:00

Iltauutisissa oli juuri juttu naistohtoreista. Suomen väittelijöistä noin puolet on naisia, kun 1990-luvun alussa naisia oli kolmannes. Kaikenkaikkiaan Suomen yliopistoista valmistuu vuosittain yli 1500 tohtoria.

Viime vuonna minä olin yksi heistä. Tänään on vuosi siitä, kun väittelin Jyväskylän yliopistossa. Pääaineeni oli yhteisöviestintä ja tutkimukseni aihe yliopistojen sidosryhmädialogi ja alueellinen sitoutuminen. Aihe selittyy sillä, että tein melkein 20 vuoden ajan töitä yliopistojen viestintäosastoilla.

En ehkä ole koskaan, milloinkaan, jännittänyt mitään niin kuin väitöstilaisuutta. Olen ihan kohtuullinen esiintyjä - silloin, kun saan valmistautua ennalta. Väitöstilaisuuteen voi toki myös valmistautua, ja pitääkin, mutta silti et voi olla varma, millainen tilanteesta tulee.

Haluaako vastaväittäjäsi ytimekkäitä salamavastauksia. Onko hän pikkutarkka pilkunviilaaja. Takertuuko menetelmiisi. Pohdiskeleeko syntyjä syviä. Luoko kannustavan tunnelman vai välittyykö jo alkumetreillä lynkkausmentaliteetti.

Olen töitteni puolesta ollut monenmoisissa väitöksissä mukana, mikä ei ainakaan ollut omiaan hälventämään jännitystä. Vastaväittäjäni oli arvostettu hollantilainen viestinnän professori Betteke van Ruler. Ulkomaisten vastaväittäjien kanssa on sitten vielä se jännitysmomentti, että miten hyvin laitoksen väki on osannut ja muistanut briiffata heidät suomalaiseen väittelykäytäntöön. Monissa maissa väitöskirjan hylkääminen on nimittäin ihan tavallista, toisin kuin meillä.

Klo 12 seisoin Jyväskylän yliopiston päärakennuksessa, väittelysalin viereisessä luokassa, ja katselin lumetonta maata, Alvar Aallon kampusta - ja rakennusta, jossa aloitin koulutieni vuonna 1969. Ympyrä tuntui sulkeutuvan.

Vastaväittäjäni ensimmäinen kysymys oli laaja, neliosainen. Yllättäen huomasin, että hänen tyylinsä sopi minulle, sillä ehdin hänen pitkien kysymystensä aikana tehdä muistiinpanoja ja ajatella. En olisi ikinä uskonut, että voisin nauttia väitöstilaisuudesta. Niin kuitenkin tein - ja todella tunsin ystävien ja läheisten läsnäolon lämmön ja rukoukset.

Karonkkani oli äärimmäisen perinteinen. Puheet tietyssä järjestyksessä ja lopuksi Gaudeamus igitur. Väriä ja läheisyyttä toi isäni, veljeni ja poikieni musisointi. Mieheni mietiskeli puheessaan väitöskirjan tehtävää ja merkitystä minulle - oliko se lahja, jonka Taivaan Isä antoi oikeaan paikkaan, oikeaksi vaivaksi ja oikeaksi avuksi - voittamaan tauteja ja kipuja - avaamaan uusia ovia elämään.

Kolme päivää väitöksen jälkeen kävin työhaastattelussa Iisalmessa. Olin niin väsynyt, että en edes ymmärtänyt jännittää. Vastassa oli kolme fiksun oloista miestä: Lauri Jäntti, Arno Toivanen ja Hannu Keränen.

Jatkon tiedättekin.

"Käykää kirkossa!"

2008-12-07T21:12:00.007+02:00

Toisena adventtisunnuntaina vietettiin Kiuruvedellä kirkkoherran eläkkeellelähtöjuhlia. Osmo Korkalainen, 62, on palvellut Kiuruveden seurakuntaa 17 vuoden ajan. Sitä ennen hän oli pappina Nilsiässä 18 vuotta, mistä ajasta 13 vuotta kirkkoherrana.

Varmasti moni meistä haluaisi tuollaiset lähtöjuhlat - hiukan haikeat mutta silti iloiset. Tupa täynnä seurakuntalaisia. Mukana rakkaat perheenjäsenet ja ystävät. Työtoverit hyvästelivät lempeästi ja liikuttuneina. Piispan lähettämässä tervehdyksessä kiitettiin "vakaata ja juurevaa sananpalvelijaa, jolla on hymy herkässä ja empatiseerauskyky". Musikaaliset lapset ja miniä lauloivat ja soittivat upeasti. Oma poika Simo toivoi, että pystyisi niin vankkoihin, väkeviin ja hoitaviin puheisiin kuin isä.

Kirkkoherran viesti seurakunnalle oli: "Älkää päästäkö jatkossakaan kirkkopolkua ruohottumaan. Käykää kirkossa!" Hän mietiskeli, että Jumala yksin tietää, mitä papin työstä jää viivan alle. Paavo Ruotsalaisen sanoin: "Ole sinä Kristus minun kiitokseni Jumalan edessä."

Ei Osmo Korkalaisen palvelustyö seurakunnassa tähän pääty. Kiuruveden herättäjäjuhlat 2010 työllistävät vielä parin vuoden ajan.

Lähtöjuhla oli erityisen merkittävä Nilsiässä asuville Otolle, melkein 4 v, ja Kallelle, 1 v. Ukin konttaushousut tulevat nyt tehokäyttöön.

Kiitollisuus jäi päällimmäiseksi kaikille tästä juhlapäivästä. Herraa hyvää kiittäkää soi väkevänä koko 130 kilometrin matkaan Kiuruvedeltä Kuopioon.

Adventtielämys

2008-12-03T11:53:00.011+02:00

Joulun odotus ei ala ilman Hoosiannaa. Tänä vuonna se oli oikein erityisen upea, sillä adventtina oli Lapinlahden seurakunnan 150-vuotisjuhlavuoden päätapahtuma. Niinkuin pastori Pirkko Koistinen sympaattisessa johdannossaan sanoi: Hyvissä juhlissa pitää olla kunnon syy juhlia, kaunis juhlapaikka, juhlavieraita, soittoa ja laulua ja arvostettu juhlapuhuja. Kaikkea oli, ylenpalttisesti.

Piispa Wille Riekkisen saarnasta jäi erityisesti mieleen se, kuinka Jeesukseen kohdistuvat odotukset tihkuivat verta, valtaa ja rytinää. Kuninkaallisen ratsun virkaa toimitti kuitenkin säälittävä aasin varsa, ja tämä kuningas tuli lempeänä ja armollisena rakentamaan rauhaa.

Sykähdyttävän juhlamessun ja kirkkokahvien jälkeen sitä ajatteli, että ei tästä enää voi tunnelma parantua mutta itse 150-vuotisjuhlakin oli kiva.

Juhlakirjan kirjoittaja Minna Kettunen antoi seurakunnalle synninpäästön siinä asiassa, että eivät tilanneet alttaritaulua Lapinlahdella v. 1865 syntyneeltä Pekka Haloselta. Syy oli yksinkertainen: Halonen ei tarjouksessaan maininnut alttaritaulun aihetta eikä hintaa. Tästä hänen isänsä, maanviljelijä-kirkonrakentaja Olli Halonen nuhteli poikaansa: "Et Sinä Pekka kirjoittanut mitään niistä alttaritaulu ehtoista niin kuin aijoit." Korpilahtelaisen Alvar Cawénin maalaama Kristuksen kirkastuminen saatiin Lapinlahden kirkkoon v. 1931.

Juhlan päätteeksi kuului kirkonpenkistä osuva määritelmä: "Täällä Lapinlahdella ei sitten koskaan ole turhaa pönötystä."

Lue myös:
Kirkko otti juhlijat vastaan havunoksin
Kylvikö Forselius siemenen Telppäsniityn herätykselle?
Lapinlahden seurakunta sai juhlakirjan

Kohti juhlaa

2008-11-26T13:43:00.013+02:00

Tämän aamun työkokous avattiin Hoosiannalla. Husson Maija on pystyttänyt ja koristellut kuusen seurakuntatalon ovensuuhun. Kotiin on ostettu ne ainoat oikeat joulukalenterit, partiolaisten.

Pakastimessa jo lymyävät joulukakut, jotka ovat minun joulujeni "must" - englantilainen hedelmäkakku ja rommikakku. Jääkaapissa hyytyvät punasipulihillokkeet.

Seurakunnissa joulun lähestyminen näkyy kiihkeinä tapahtumajärjestelyinä. Tilaisuuksia on tulossa runsaasti, on konserttia, jouluateriaa, hartautta, joululauluja, mikä tekee työntekijöitten elämän aika sähköiseksi. Vasta syksyllä taloon tullut naapurihuoneen tiedottaja-Tiia yrittää pysyä kärryillä kaikesta ja suoltaa mainosta, esitettä ja käsiohjelmaa.

Rovastikunnan adventtiaika käynnistyy erittäin juhlallisesti ensi sunnuntaina, kun on Lapinlahden seurakunnan 150-vuotisjuhlavuoden päätapahtuma. Messussa klo 10 saarnaa piispa Wille Riekkinen ja Eero Väätäinen on säveltänyt sen musiikin. Mukana ovat seurakunnan neljä kuoroa. Kirkkokahvien jälkeen juhlat jatkuvat kirkossa klo 12.30. Siellä
puhuu kirjailija Minna Kettunen, joka on kirjoittanut juhlakirjan Katson Sinun kättesi töitä.

Seuraavana sunnuntaina, 7.12., vietetään Kiuruvedellä kirkkoherra Osmo Korkalaisen eläkkeellelähtöjuhlia. Musiikkia ja muisteluksia on luvassa.

Ensi lauantaiksi tuli myös surujuhla, kun saimme kutsun niemennokassamme viitisenkymmentä vuotta asustaneen Lydia-rouvan, 86, siunaustilaisuuteen. "Lyyli-täti" oli armoitettu puutarhuri ja paikallisen puutarhakerhon perustajajäseniä. Mekin saimme nauttia hänen puutarhansa antimista, kuten omenoista ja kurpitsoista.

Kun suunnittelimme rovastikunnan seurakuntien nettisivuja, pohdimme pitkään, mikä olisi ymmärrettävämpi termi kuin "toimitukset" - siis silloin, kun puhutaan kasteesta, konfirmaatiosta, vihkimisestä ja hautajaisista. Jotkut seurakunnat käyttävät nimitystä "perheen juhlat" mutta sitä kritisoitiin siitä, että eihän se ole juhla, kun joku kuolee.

Vai onko sittenkin? Ainakin silloin, kun pitkä elämä on jo loppuun kuluttanut, kun raja tämän ja tuonpuoleisen välillä käy vain ohueksi verhoksi - eikö silloin ole juhlaa, kun läheinen pääsee taivaallisiin maisemiin?

Kuvassa Hannu Konolan lasimaalaus Vieremän Kyrönniemen Pyhän Mikaelin kappelista.

Mediamylläkkää

2008-11-19T20:34:00.011+02:00

Joskus tuntuu unohtuvan, että Jumala loi meidät miehiksi ja naisiksi, siis sukupuolisiksi olennoiksi. Jotain kummallista siinä kai on, sillä niin hanakasti media tarttuu juttuihin aiheesta kirkko ja sukupuolisuus.

Kirkossa tehdään paljon hyvää työtä parisuhteiden vaalimiseksi mutta siitä nyt ei saa mitään otsikkoja aikaiseksi. Seurakunnissa myös hoidetaan särkyneitä ja tallottuja mutta ketä kiinnostaa?

Vilhakasti sensijaan päätyvät otsikoihin kirkko ja homot, siunaamiset ja siunaamatta jättämiset. Kirkkoherra ja hänen sukupuolenvaihdoksensa. Uskonnolliset yhteisöt ja lasten hyväksikäyttöepäilyt.

Nykyoppien mukaan vaikeittenkin asioitten - ja juuri niitten - kanssa pitäisi olla rohkea ja tulla omalla nimellä julkisuuteen ennen kuin media keksii lööppiainekset. Imatran kirkkoherra Olli Aalto teki niin ja seurasi mylläkkä. Helluntailaisten lehti Ristin Voitto teki niin ja seurasi mylläkkä.

Ylellä tekivät tämän aamun radiouutisiin referaatin Ristin Voiton teksteistä. Jättäen tietenkin mainitsematta, että kaikissa seurakunnissa pedofiliaepäilyt viedään poliisille. Ylen sivuilla käyty keskustelu on polveillut julmana tänään, osansa ovat saaneet kaikki uskonyhteisöt tasapuolisesti. Aihe näkyy nyt olevan myös MTV3:n uutisissa.

Tätä tämä median maailma on. Kirkon viestintäpäivillä syyskuussa joku kysyi MTV3:n uutistuottaja Pertti Nybergiltä, mikä olisi sellainen hyvä uutinen kirkosta, joka menisi läpi. Vastaus oli: "Se, että kirkon jäsenmäärä kääntyisi rajuun nousuun." Ei taida olla toivoa?

Vaan mistäpä tuota vielä tietää, mitä laman aalloissa tapahtuu.

Ylä-Savo online

2008-11-15T18:24:00.006+02:00

Jopas meinaa väsyttää.

Viikolla oli muutama melkoisen pitkä työpäivä. Lauantai on yleensä, ystävääni lainaten, "lakisääteinen nukkumisaamu". Töitä oli kuitenkin myös tänään, kun luotsasin hankkeemme verkkoviestintäpäivää Lapinlahdella. (Kuvassa Portaanpään opiston hulppea päärakennus, vuodelta 1924.)

Ja on PIMEÄÄ! Tämän mustemmaksi ei maisema voi tulla. Kun ajelimme Hennan (Hauta-aho), Hannun (Majamäki) ja Sanna-Maarian (Tornivaara) kanssa Lapinlahdelta Kuopion lentokentälle, ympärillä velloi vain sumua ja mustuutta. Hannu, myönteinen ihminen, huomautti, että eipä aikaakaan, kun jo taas päivät alkavat pidentyä :)

En jaksa enää tänään katsoa päivän palautteita. Toki minulla on tuntuma siihen, mikä päivässä toimi ja mikä ei. Se on ainakin varmaa, että monien silmät avautuivat. Verkkomaailma on paljon muutakin kuin ne kotisivut. Verkkoon mennään tapaamaan ystäviä ja muita tärkeitä ihmisiä ja etsimään samoista asioista kiinnostuneita. Sanna-Maarian esimerkki siitä, miten hän seuraa kaukana asuvan kummilapsensa perheen elämää kummilapsen äidin blogin kautta, oli viehättävä.

Jos muuten joku haluaa katsoa, mitä olin alun perin suunnitellut päivän päätökseksi, se löytyy täältä - The Lord Is My Shepherd suloisen poikatrion (The Choirboys) esittämänä. Portaanpäässä lauloimme tällä erää ihan vain perinteisesti päätösvirren, kun kaikilla alkoi olla jo kova kiire kotiin.

Isot ja pienet innovaatiot

2008-11-13T09:29:00.008+02:00

Yksi meidän yläsavolaisen viestinnän kehittämishankkeemme tavoitteista on tuottaa toimintatapoja, tai suorastaan innovaatioita, jotka olisivat siirrettävissä myös muiden seurakuntien käyttöön.

Siis mikä on innovaatio? Innovaatiolla tarkoitetaan yleensä uudella tavalla hyödynnettyä tietoa ja osaamista. Teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskuksen eli Tekesin sivuilla Anne Palkamo kirjoittaa innovaatioista näin:

Innovaatio voi olla iso tai pieni. Olennaista on, että on syntynyt kokonaan uusi näkökulma, ainutkertainen ratkaisu, toimintatapa tai tuote. Innovointiin kuuluu olennaisesti tietoinen ajattelu ja määrätietoinen työskentely. Innovaatiossa jotain tapahtuu ennalta arvaamatta: syntyy oivallus, aineisto järjestäytyy tai tapahtumat etenevät yllättävästi omalla painollaan.

Tässä pari työyhteisöviestinnän koulutuksissa esiin noussutta arjen innovaatiota viime viikoilta:

Seurakunta A totesi, että työntekijät eivät tunne riittävästi toistensa työtä. Päätettiin, että tästedes työntekijäkokouksissa yksi kerrallaan kertoo kymmenen minuutin verran työstään - ja toiset kuuntelevat aktiivisesti.

Seurakunta B totesi, että kun työkokousten sihteeriys kiertää, muistioista on joskus todella vaikea ottaa selkoa ja toisaalta niitten laatiminen koetaan varsin uuvuttavaksi. Onhan selvää, että vaikkapa kanttorien tai lastenohjaajien ammattitaito on muissa asioissa kuin kirjoittamisessa. Päätettiin, että hankitaan kokoustekniikan koulutusta elämää helpottamaan.

Nämä oivallukset eivät ehkä saisi mitään innovaatiopalkintoja. Uskon kuitenkin, että ne parantavat olennaisesti vuorovaikutusta ja tiedonkulkua näissä seurakunnissa.

Valtakunnallisesti tänä syksynä on keskusteltu kahdesta verkkohankkeesta, joissa kirkon väki on lähtenyt aukomaan uusia uria. Ehkä näitäkin voisi kutsua innovaatioiksi.

Ensin avattiin eroakirkosta.info -sivusto vastavedoksi vapaa-ajattelijoitten eroakirkosta.fi -sivustolle. Nyt on myös julkistettu kirkon sivusto City-yhteisössä. Sen nimi on raflaavasti Rakkauden ammattilaiset. Molempien tavoitteena on puhutella erityisesti kirkkoon kriittisesti suhtautuvia nuoria aikuisia.

Kotimaa-lehti jo kysyy, pitääkö kirkkoon liittää eroottisia mielikuvia, jotta siitä tulisi jännittävä. "Rakkauden ammattilaiset" tarkoittaa yleensä nimittäin prostituoituja (sekä itäsuomalaista bändiä, jossa soittaa mm. entinen opiskelijani Ukko Happonen). Lue, mitä vastaa Nuori aikuinen kirkon jäsenenä -hankkeen projektisihteeri Henna Hauta-aho.

Henna ja muut kirkon verkkohankkeitten ja nuorten aikuisten maailman ykkösasiantuntijat ovat muuten mukana verkkoviestintäpäivässämme Lapinlahden Portaanpäässä lauantaina!

Isälle

2008-11-10T13:16:00.003+02:00

Tämä on tervehdys isälleni Matille Jyväskylään. Hän on, paitsi rakas isä ja tämän blogin uskollisin lukija, myös loistava atk-tukihenkilöni. Pikkutyttönä hän opetti minut kuvaamaan ja viimeksi neuvoi Picasa-albumien käytön. Siis seniorikansalainen, joka on erittäin edistyksellinen ja varhainen omaksuja, mitä tulee uuteen viestintäteknologiaan. Kunpa itselläkin säilyisi sellainen into uuteen seuraavat 30 vuotta!

Rauhaa!

2008-11-09T21:04:00.010+02:00

Uutisissa oli tänään hätkähdyttävää kuvaa: munkkien nyrkkitappelu kirkossa, kesken jumalanpalveluksen. Taistelutantereena oli Jerusalem, Pyhän haudan kirkko, ja osapuolina ortodoksit ja Armenian kristityt. Ortodokseja ei miellyttänyt armenialaisten juhla, jota vietettiin Jeesuksen ristin löydön vuosipäivän kunniaksi.

Useimmiten uskovien välisissä erimielisyyksissä ei sentään tarvita nyrkkejä eikä aseita mutta aika kovia panoksia voidaan käyttää ilman niitäkin. Se on julmaa ja väärin, sanoihan Jeesus, että hänen seuraajansa tunnetaan keskinäisestä rakkaudesta.

Nyt en tarkoita, että erimielisyydet pitäisi lakaista maton alle. Sillä vasta onkin ikäviä seurauksia, kun tukahdutetut tunteet kanavoituvat työuupumukseen, selkään puukottamiseen, juoruamiseen. Meillä seurakuntien työntekijöillä on paljon opettelemista siinä, miten kissa nostetaan pöydälle ja asiat otetaan puheeksi - oikealla tavalla ja oikeaan aikaan. Suhtautuminen ristiriitoihin kertoo paljon työyhteisön ja yksilöiden kypsyydestä. Vaikeneminen ei suinkaan aina ole se rakkaudellisin vaihtoehto.

Konflikteista puheenollen - maailmanrauhan kannalta Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi vaikuttaa viisaalta. Jokaisen puhetyöläisen kannattaa lukea hänen puheitaan, esimerkiksi voitonjuhlan puhe. Obama on aikamoinen retoriikan mestari. Ehkä puhetaitoja harjoitellaan Harvardissa enemmän kuin meidän yliopistoissamme. Aika näyttää, tuleeko maailmasta turvallisempi paikka Obaman myötä.

Kotikonfliktien ehkäisemiseksi suosittelen lämpimästi avioliittoleirejä ja parisuhdepäiviä. Yksi sellainen oli Lapinlahden Portaanpäässä lauantaina. Mukana oli kuutisenkymmentä läheisimmän ihmissuhteensa huollosta kiinnostunutta. Opastajana toimi psykologi Tony Dunderfelt. En ihan päässyt jyvälle Dunderfeltin kaipaamasta "parisuhteen kolmannesta vaiheesta." Ilmeisesti ajatuksen kehittely on Dunderfeltilläkin vielä kesken. Silti parisuhdepäivä antoi mukavasti uutta ajateltavaa. Rovastikunnan diakonit olivat nähneet kovasti vaivaa päivän järjestelyissä ja kaikki rullasi mainiosti. Portaanpään käsin tehty lähiruoka on vain niin hyvää, että päivätorkut olisivat olleet tarpeen lounaan jälkeen :)

Halloween vai pyhäinpäivä?

2008-11-02T18:27:00.013+02:00

Onpa hyvä, että enää ei tarvitse ottaa kantaa siihen, millaisia juhlia päivähoitoryhmissä järjestetään. Minulla olisi nimittäin suuria vaikeuksia suostua mihinkään irlantilais-amerikkalaiseen Halloween-hömppään. Voin pahoin kauppoihin tunkeneista irvistelevistä kurpitsoista ja muusta krääsästä.

Olen kyllä ollut Halloween-kemuissa peräti kahdesti. Ensi kerran siksi, että elin amerikkalaisten yhteisössä ja toisen kerran siksi, että poikani kävi englantilaista leikkikoulua. Tuolloin Halloween liittyi siihen kulttuuriin, missä elettiin tai mitä opeteltiin.

Pyhäinpäivänä meidän kai pitäisi muistella täältä lähteneitä rakkaita. Aika olisi oivallinen kuolemasta puhumiseen noin muutenkin. Sen aiheen kohtaa meistä jokainen, ennemmin tai myöhemmin. Aihe ei ole helppo, helpompaa on piilottaa se Halloween-hulinaan.

Kuopion hautausmaalla oli tuskin yhtään hautaa ilman kynttilää, kun siellä eilen illalla kävimme. Muualle haudattujen muistopaadelle oli joku jättänyt kuvan suloisen ruusukimpun. Voi vain kuvitella, miten paljon muistoja ja rakkautta siihen sisältyi.

Vieläköhän kymmenen vuoden päästä haudoilla palavat kynttilät vai onko pyhäinpäivästä tullut vain luurankojen kummittelujuhla? Halloween ajoittuu maailmalla pyhäinpäivän aattoon mutta äkkiäkös Suomessa sekoittuivat nämäkin: karjalainen, kristillinen palmusunnuntain virpomisperinne ja pohjalainen pääsiäislauantain "trullittelu".

J.K.1 Tänään maanantaina 3.11. soitteli Kortelaisen Olli, Varpaisjärven kirkkoherra. Kertoi, että seurakunta oli kutsunut vuoden aikana kuolleitten omaiset kirkkoon pyhäinpäivän illaksi. 300 ihmistä vastasi kutsuun. Hieno juttu!

J.K.2 Lue myös Päivi Puhakan Kotimaan-kolumni samasta aiheesta.

Miksi verkkoviestintä ei vedä?

2008-10-30T22:58:00.007+02:00

Kehuskelin alla, että eteläsuomalaisistakin meidän yläsavolaisten suunnittelema Verkkoviestintäpäivä 15.11. näytti hyvältä.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä - osallistujia on päiväämme tulossa huomattavan paljon vähemmän kuin odotimme ja toivoimme. Tässä muutama syy, joita minulle on esitetty tällä viikolla.

Lauantai on huono päivä. Päiväksi valittiin lauantai, jotta seurakuntien luottamushenkilöt ja vapaaehtoiset pääsisivät myös mukaan. Mutta papeille ja kanttoreillehan tuo tietysti on kiireisin toimituspäivä ja ainakin Iisalmessa tuntuu olevan oikea hautajaisten suma. Ja toimistotyöaikaa tekevät pitävät mieluummin lauantaina vapaata kuin lähtevät viestintäkoulutukseen.

Meillä on naisten päivät. Jep, yksi työalueeni seurakunnista järjestää naisten päivät samaan aikaan. Elämä on valintoja - ilmeisesti naisten päivien järjestäjät eivät ole kiinnostuneita rovastikunnan yhteisistä asioista, tai eivät ainakaan verkkoviestinnästä.

Onhan se netti hyvä nuorille. Tämän lausuja unohtaa, että 83 % suomalaisista käyttää internetiä säännöllisesti. Kannattaisiko silti tulla mukaan, ihan vain yleissivistystä saadakseen?

Me ei tiedetty. Tätä en purematta niele. Verkkoviestintäpäivästä on jaettu esitettä ja sähköpostia varsin tiheään ja siitä on kerrottu lukuisissa koulutus- ja neuvottelutilaisuuksissa keväästä alkaen.

Jospa todelliset syyt ovatkin ihan toisaalla. Ollaan niin kuormittuneita, että ei jakseta enää viestinnästä innostua. Tahdotaan tehdä asiat niinkuin ennenkin eikä haluta mitään nettiä tuttuja tapoja sotkemaan. Pelätään verkkomaailmaa ja sitä, ettei sen saloista kuitenkaan pääse kohtuullisessa ajassa jyvälle.

Muuten olen sitä mieltä, että kun seurakunnat kerran maksavat tästä viestinnän kehittämishankkeesta niin kannattaisi toki ottaa siitä myös irti kaikki mahdollinen. Kuten tekevät vieremäläiset, jotka tulevat joukolla Portaanpäähän 15.11.

Ehkäpä kannan huolta suotta - ilmoittautumisaika päättyy vasta huomenna ja hätätilassa sitä voidaan jatkaa vielä ensi viikollekin...

Kirjallisia ja kirkollisia ruuhkia

2008-10-27T16:07:00.008+02:00

Työmatkan jälkeen sain vielä Helsingissä huvitellakin. En ole ennen käynyt kirjamessuilla ja olihan se yhdenlainen elämys. Julkkiksia oli paikalla niin, että päät yhteen kolisivat. Ja muutama muukin, kuten kuvasta näkyy! Jos noista ruuhkista voi jotain päätellä niin lukijakansaa olemme edelleen.

Kaikkein kiinnostavimpia olivat pienkustantamojen osastot. Ja tietysti kristilliset kustantajat. Pojat saivat tuliaisiksi Mangaraamatun.

Menneenä viikonloppuna oli myös täällä Ylä-Savossa ruuhkaa - kirkkoihin! Perjantaina Samuli Edelmann veti Kiuruveden kirkkoon tuhat henkeä eivätkä kaikki mahtuneet sisällekään. Eilen aamulla Iisalmessa vietettiin Koljonvirran taisteluiden 200-vuotisjuhlavuoteen liittyvää perinnejumalanpalvelusta 800 hengen voimin. Lapinlahdella puolestaan nuoret esittivät Liekit-musikaalia ja kaikki sen nähneet ovat sitä kovasti kehuneet. Tämä oli se alkuperäinen Liekit, ensi maaliskuussa Lapinlahdella nähdään samasta teemasta tehty uusi lähetysaiheinen musikaali Liekki palaa.

Taisi olla parempi, että olin Helsingissä, sillä miten noista kolmesta olisi voinut valita, mihin osallistuu?

Presiksen kimpussa

2008-10-24T07:58:00.008+03:00

Huomenta Espoosta. Täällä ollaan taas, kauniin tuomiokirkon kupeessa. Espoon keskus on muuten aika kolossaalinen ja töykeä mutta juuri tässä kirkon ja tuomiokapitulin ympärillä on viehättävä puisto, vanhoja puutaloja ja sympaattinen ruotsinkielinen ala-aste ja päiväkoti.

Hengellinen elämä verkossa -hanke käynnisti mittavan verkkoneuvojakoulutuksen ensimmäiseksi Espoon hiippakunnassa. Olen täällä Savon satelliittina, tarkoituksena on tuoda Espoon oppeja omaan projektiimme ja ehkä koko Kuopion hiippakuntaan.

Huomasinpa myös eilen, että meidän hankkeellamme on annettavaa espoolaisille, kirkkonummelaisille, mäntsäläläisille ja keitä täällä onkin. Esittelin verkkoviestintäpäivän 15.11. ohjelman ja se vaikutti kurssikumppaneistani hyvältä.

Meillä on tämän porukan kanssa jo syntynyt omaa slangiakin. Viime kurssijaksolla, kuukausi sitten, meille puhui IRC-Gallerian viestintäjohtaja Matti Kari, joka käytti esityksestään (presentaatio) nimeä presis.

Nyt tässä ollaan presistä tekemässä, sillä tänään iltapäivällä saamme harjoitella esitysten pitoa ja kertoa internet-hankkeistamme toisille. En ole tästä kauhean innostunut, sillä eilen aamulla heräsin junalle klo 03.15 ja tiiviin koulutuspäivän jälkeen vielä työskentelimme muutaman tunnin Kirkkopalvelujen Sari Virran kanssa Ylä-Savon kevään viestintäkoulutusten kimpussa. Onneksi kaikenlaisia esityksiä on koneella valmiina - ja kone mukana ! - joten leikaten ja liimaten on jonkinlainen presis syntynyt. Ja ainahan sitä mielellään tuo esiin savolaista osaamista, varsinkin täällä etelässä :)

Luovuus syntyy rauhasta

2008-10-20T09:41:00.002+03:00

Terveiset syyslomaselta. Se meni aika tiiviisti keittiössä, sillä elämäämme sulostuttivat kahden oman teinipojan lisäksi heidän kaverinsa. Sopiva mittayksikkö nuorten kansalaisten ruokkimisessa näkyi olevan uunipannu. Pannullinen mureketta. Pannaria. Omenapaistosta. Rahkapiirakkaa.

Mielenkiintoista oli havaita, millaista aktiviteettia nuorisossa syntyy, kun tiukkaa päiväohjelmaa ei ole ja ehtii oleilla ja haahuilla. Äkkiä olimme keskellä kiihkeää elokuvantekoa. Roolit oli rakennettu, asut löydetty, tarina kehitelty, kohtaukset kuvattu. Editointi jäi hiukan kesken siinä vaiheessa, kun kaverien piti palata kotikulmilleen.

Kunpa töissäkin olisi aikaa luovaan mietiskelyyn, sekä yksin että yhdessä toisten kanssa. Pahoin pelkään, että tappotahtinen suorittaminen tuhoaa sekä luovuuden että rauhan eikä toinen synny ilman toista.

Ristiriitoja ja jännitystä

2008-10-09T09:45:00.008+03:00

Hei vaan teille kaikille sinne Etelä-Suomeen. Kun olette raukat istuneet jumissa lähijunissanne tänä aamuna ja ryntäilette ruuhkissa kodin ja työn väliä.

Viereinen kuva on Iisalmen ja Vieremän väliltä. Eikö ole ihmeellistä, että jotkut saavat työssään ajella tällaisissa maisemissa?

No kyllä minäkin tarvitsen silloin tällöin annoksen kaunista vanhaa kaupunkiarkkitehtuuria ja laumojen seuraa. Voisi olla sitäpaitsi hauskaa tehdä joku määräaikainen työkeikka Etelä-Suomeen. Kunhan tietäisi, että sieltä pääsee kohtuuajassa pois, väljempiin maisemiin.

Olen viime aikoina hämmästellyt sitä, että sisäisen viestinnän koulutuksissa tahtoo joka seurakunnassa nousta esiin kaksi asiaa. Toinen on ristiriitojen käsittelemisen vaikeus. Toinen on esiintymisjännitys. Ja pahinta on, kun nämä yhdistyvät, eli kun pitäisi ottaa puheeksi vaikea, hämmentävä, ristiriitainen asia - avata suu, ottaa oma paikka ja tila työyhteisössä.

Miksikö tätä ihmettelen? Siksi, että seurakuntien työntekijät ovat sosiaalisesti hurjan taitavaa porukkaa - avoimia, puheliaita, empaattisia. Arvelen, että niitä säröjä pelätään usein ihan turhaan, sillä niissä voi piillä uuden kasvun alku.

Kun itse olin kolmen pienen lapsen virkaäiti ja horjuin burn outin rajoilla, viisas ystäväni sanoi: "Sinulla on Helena edessäsi pitkä tie kiltistä tytöstä keski-ikäiseksi riivinraudaksi." En nyt ihan riivinraudaksi tunnustaudu mutta totta on, että iän myötä ei ole enää niin hirveästi väliä, mitä muut ajattelevat. Minusta tämä ei ole tunteettomuutta vaan itsetunnon tervehtymistä. Siihen liittyy myös omien jaksamisen rajojen tunnustaminen ja kyky sanoa ei.

Änkyrät ja hörhöt

2008-10-07T11:19:00.010+03:00

Surkuhupaisalta tuntuu Kotimaa-lehden spekulointi siitä, oliko rovasti Liisa Tuovisen toimittama rekisteröidyn parisuhteen siunaaminen rukoushetki vai siunaaminen. Kirkon tiedotuskeskuskin joutuu siinä tulilinjalle, kun tuli heinäkuussa tiedottaneeksi siunaamisesta. Ei vainenkaan, ei se mikään siunaaminen ollut, vaan rukoushetki, on nyt piispa Mikko Heikka todennut.

Jos katsoo asiaa kyseisen parin kannalta, heille ne olivat häät. Subin Meidän häät -sarjan jaksosta voimme ensi keväänä päätellä, oliko kyseessä siunaaminen vai rukoushetki vai jotain ihan muuta.

Miksi on niin vaikea myöntää, että rovasti Tuovinen teki jotain, mitä ei kirkon nimissä pitäisi vielä tehdä?

Miksi on väärin olettaa, että naisen "puoliso" olisi mies? Niin nyt vain useimmiten sattuu yhä olemaan.

En puolustele Alma Median Telannetta yhtään. Lapin Kansan uuden päätoimittajan rekrytointi ja varsinkin erottaminen on hoidettu ilmeisen tökerösti.

Kyseisen lehden nykyinen päätoimittaja Heikki Tuomi-Nikula oli yksi niistä asiantuntijoista, joita haastattelin väitöstutkimustani varten. Hän oli oikea unelma haastateltavaksi, ilmaisuvoimainen, terävänäköinen, sivistynyt, hauska - ja intohimoinen Lapin puolestapuhuja. Kurjasti päättyi komea journalistiura. Omat käänsivät selkänsä. Ja vain siksi, että hän tuli sanoneeksi ääneen jotain, mikä pohjautui hänen pitkään kokemukseensa lehdestä ja sen toimintaympäristöstä. Ja mikä luultavasti liikkui mielessä monella muullakin.

Surettaa lappilaisten - ja meidän kaikkien ei-eteläsuomalaisten - puolesta. Vaikuttaa siltä, että ellei näissä tilanteissa ole aukottomasti puolustamassa Tuovista ja vastustamassa Tuomi-Nikulaa, on vähintään keskiaikainen, ellei suorastaan esihistoriallinen jäänne.

Änkyrä. Hörhö. Siis ongelma, josta pitäisi päästä pikimmiten eroon. Myös kirkossa.

Turmeltunut Suomi-brändi ja yhteisöllisyyden kaipuu

2008-09-30T08:14:00.026+03:00

Nämä syyskuun kirjoitukset menivät aika kriisiaiheisiksi. Ensin mainekriisi tai ainakin sen esiaste (Kirkko - hankala työpaikka?), sitten kirkon kriisikortin julkistaminen ja nyt Kauhajoen kammottavat surmatyöt.

Ulkoministeri Alexander Stubb nimitti aivan hiljattain työryhmän kehittämään Suomi-brändiä. Toiset suivaantuivat siitä, että kokoonpano oli tasa-arvolain vastainen. Itse ärsyynnyin siitä, että ryhmään ei tullut yhtään yliopistoihmistä ja kuitenkin tässä maassa on useita päteviä viestinnän ja markkinoinnin professoreja, jotka ovat brändikysymysten huippuasiantuntijoita.

Stubbin brändityöryhmän lähtökohdat ovat nyt aika heikot. Ulkomailla Suomi on vielä pitkään julman ja arvaamattoman väkivallan maa.

Vajaa vuosi sitten, pian Jokelan jälkeen, opetin Jyväskylän yliopiston kurssia nimeltä Maine, organisaatiokuva ja kriisiviestintä. Koulusurma tarjosi sitä varten runsaasti surullista aineistoa. Keskustelimme myös paljon huomiota herättäneestä Roger Boyesin kolumnista (The Times Online), jossa Boyes esitti syitä Jokelan surmatyöhön:

Suomi on harvaanasuttu maa, järvet erottavat naapuritkin toisistaan

Valoa ei tähän aikaan vuodesta juuri näy ja perheet laskevat päiviä talvilomaan päästäkseen Aasian aurinkoon

Depressiota on paljon, samoin itsemurhia

Talvi eristää nuoret toisistaa, he tulevat kouluun pimeässä ja lähtevät pimeässä ja matkustavat pitkiä matkoja koteihinsa

Ystävyyssuhteiden ylläpito on kesäajan luksusta, joten ystävyyksistäkin tulee virtuaalisia

Suomalainen nuori syöksyy nettiin heti kotiin tullessaan, YouTube korvaa tv:n, jota pidetään keskiaikaisena

Nokia-maassa on halvat kännykkäpuheluhinnat, joten jo kuusivuotiaat menevät kouluun kännykän kanssa ja vanhemmat ovat ylpeitä lastensa ensimmäisistä tekstiviesteistä

Kaikkea tätä tapahtuu toki myös muualla Euroopassa mutta Suomessa korkeasta teknologiasta on tullut tavanomainen oikeitten ihmissuhteiden korvike

Koulussa eristäytyvä nuori eristäytyy vielä enemmän koulun ulkopuolella ja ongelmia seuraa, varsinkin, kun aseita on helposti saatavilla, Suomessa kolmanneksi eniten per henki koko maailmassa

Olimme tietysti kaikki sitä mieltä, että Boyes on väärässä, tai ainakin kärjistää rajusti. Nyt tuota tekstiä katsoo eri silmin. Näkikö brittitoimittaja jotain, mitä me täällä emme näe emmekä ymmärrä?

Sitä Boyes ei ollut havainnut, että virtuaaliyhteisöt eivät ole yksinomaan pahasta. Viime viikolla sain kuulla IRC-Gallerian (tai oikeastaan sitä ylläpitävän Sulake Dynamoidin) viestintäjohtajan Matti Karin (kuvassa) erinomaisen esityksen "Galtsusta". Kari on ollut tiuhaan mediassa sekä Suomessa että ulkomailla, löytyihän IRC-Galleriasta myös Kauhajoen ampujan profiili ja yhteisö.

Kun haikailemme hukatun yhteisöllisyyden perään, ajattelemme luultavasti agraariyhteiskunnan aikaa, jolloin monta sukupolvea eli samassa taloudessa ja kyläläiset huolehtivat toinen toisistaan. Samalla unohdamme, että on myös uudenlaista yhteisöllisyyttä, kuten IRC-Galleria.

IRC-Gallerialla on 470.000 rekisteröitynyttä käyttäjää. Aktiivisimpia ovat 16-vuotiaat tytöt, joista 85 % on tehnyt sinne profiilin. Lähes 70 % käyttäjistä kirjautuu sisään joka päivä ja päivittäin lähetetään 1,4 miljoonaa viestiä. Parhaimmillaan, klo 21-22, käyttäjiä voi olla yhtä aikaa jopa 30.000. Välimatkat eivät ole esteenä, kun etsitään samasta asiasta kiinnostuneita. Vaikeistakin asioista on helppo puhua, kun ei olla aivan kasvotusten. 60 % nuorista on saanut IRC-Gallerian kautta tosiystävän, jota tavataan muutenkin kuin netissä. Jos IRC-Galleria epäilyttää, kannattaa lukea sen tietopaketti vanhemmille.

Matti Kari, 27, muuten huomautti, että alle 12-vuotiaalla ei ole mitään asiaa nettiin yksinään. Vanhemmat voisivat katsoa peiliin.

Roger Boyes sanoo nyt, että "jotain huolestuttavaa on tapahtumassa heidän ylpeässä, itsesäätelevässä, pohjoismaisessa kulttuurissaan. Suomalaisten on aika tarkastella lapsiaan kunnolla ja läheltä."

Aamu Kauhajoella

2008-09-28T18:54:00.010+03:00

Olen tänään, kuten tuhannet muutkin suomalaiset, viettänyt aamun Kauhajoella.

Kirkko oli kaunis. Virret hyvin valittuja. Kirkkoherran ja piispan sanat koskettivat. Näin Simo Peura:

Aikuisten tehtävä on tarjota aineksia ja rakkautta elämää ylläpitävien arvojen muodostamiseen. Ajatus, että lapsemme valitsisivat arvonsa yksin, vapaasti ja ilman vuorovaikutusta toisiin, on harhaanjohtava kuvitelma.

Jos välittää lapsesta, ei jätä häntä yksin keskustelemaan tietokoneen kanssa. Jos välittää, ei lyö lasta eikä salli hänen lyövän. Jos välittää, hyväksyy lapsen sellaisena kuin hän on ja kannustaa häntä selviytymään muutoin kuin kyynärpäitä käyttäen.

Olemmeko me aikuiset siis olleet sokeita? Entä, jos lasten ja nuorten hätä johtuukin meidän aikuisten ja yhteisöjemme vastuun ohuudesta. Tätä keskustelua on suomalaisten nyt käytävä.

Tragedian jälkeen on etsitty syyllisiä. Syytettyjen penkillä ovat, ampujan lisäksi, olleet ainakin sisäministeri, poliisi, asekauppias ja internet.

Eilen kohtasin myös palasen siitä suunnattomasta surusta, missä monessa pohjalaisessa kodissa nyt eletään. En matkan päästä, en lehtijutuista, vaan oikeasti, rakkaansa menettäneen ihmisen kotona. Hänen näkökulmastaan syyllisten etsiminen on täysin turhaan. Se ei tuo hänen rakkaintaan takaisin.

Meidän muiden tehtävä on huolehtia siitä, että tämä kouluampuminen jää Suomen viimeiseksi.

Kirkot ovat auenneet ihmisten hädälle ja surulle. Tämä kuva on Espoon tuomiokirkosta.

Lohdutuksen ja toivon ammattilaiset

2008-09-24T10:02:00.010+03:00

Elämä on meri, meri kauhistaa,
kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa.
Mistä turvan löytää mieli levoton?
Kuka auttaa voisi, yö kun synkkä on?

Isä, sinuun katson tuskan tullessa
Sinä tahdot aina kantaa minua.
Sinulle saa huutaa henki rauhaton.
Löydän lohdutuksen, yö kun läsnä on.

Murheen musta laakso silloin valkenee.
Askeleita ottaa arka rohkenee.
Kanssasi en pelkää, Isä, yötäkään.
Kanssasi voin käydä tuskan pimeään.

Virsi 482:1-3

En voinut aavistaa, missä tunnelmissa tänään jakaisimme viime viikolla Kirkon viestintäpäivillä saamaamme kriisiviestintäkorttia Iisalmen seurakunnan työntekijöille. Eilen oli vapaapäivä, järjestin valokuvia ja lähetin niitä ystäville, kun katse nauliutui uutiseen Kauhajoelta. Iltapäivän ohjelma olikin sitten selvä.

Jokelan jälkeen seurakuntien kriisivalmius on huomattavasti parantunut. Kauhajoella seurakunta oli nopeasti mukana auttamassa. Evl.fi-sivusto on tarjonnut sekä lohdutuksen sanoja että aineistoja kriisin käsittelyyn. Seurakunnat järjestävät aamu- ja iltahartauksia, kouluille on tarjottu kriisiapua.

Hyvä niin. Ketkä sitten ovat lohdutuksen ja toivon ammattilaisia, elleivät seurakunnan työntekijät.

"Mies yli laidan -toiminto on aktivoitunut"

2008-09-20T16:37:00.006+03:00

Terveiset Kirkon viestintäpäiviltä Helsingistä. Kolmen päivän erittäin tiivis ohjelma. Hyvää palautetta meidän hankkeestamme, jota sain päivillä esitellä. Runsaasti helmiä ja AHAA-elämyksiä. Hyödyllisiä kontakteja, joitten avulla oma hankkeemme liikahti taas eteenpäin. 250 osallistujan joukossa oli huomattavan monta yläsavolaista.

Puran viestintäpäivien antia, kunhan sitä vähän sulattelen. Nyt kerron vain hilpeän jutun, jonka kertoi Kotimaa-lehden toimitussihteeri Annmari Salmela. Perheen veneessä on uusi GPS-navigaattori. Annmari oli sitä tutkiessaan onnistunut painamaan nappia, joka sai ruudulla pyörimään hälytyksen: "Mies yli laidan -toiminto on aktivoitunut! Mies yli laidan -toiminto on aktivoitunut!"

Tuosta pitäisi melkein saada kuvaa tähän blogiin tai hankkeemme muuhun materiaaliin :)

Kuvassa viestintäjohtaja Tuomo Pesonen ja Helsingin piispa Eero Huovinen. Huoviselle luovutettiin "kirkon kriisiviestintäkortti", jossa on napakat toimintaohjeet kriisien varalle. Sen pitäisi jatkossa löytyä kaikkien kirkon työntekijöitten lompakosta. "Kriisit tulevat yleensä yllättäen. Kriisin keskellä tarvitaan kahta asiaa: herkkyyttä ja harkintaa. Herkkyys nousee sydämestä, harkintaa saa tästä kortista", muotoili piispa Huovinen.

Kirkko - hankala työpaikka?

2008-09-12T16:10:00.004+03:00

Tiistaina olin juuri puhunut rovastikunnan kirkkoherroille ja talouspäälliköille johtamisviestinnästä. Hyvän johtamisviestinnän edellytyksistä, ryhmähengen ja yhteisöllisyyden rakentamisesta, ikävien asioiden viestimisestä.

Illalla puoli yhdeksän tv-uutisissa hyvin vakava Matti Rönkä kertoi, että "Kirkko on hankala työpaikka. Seurakunnissa riidellään edelleen enemmän kuin muissa töissä".

Haukoin henkeä jutun äärellä - kuten luultavasti myös Kirkon tiedotuskeskus - ja jäin ihmettelemään, mistä lähteistä ja vaikuttimista juttu oli tehty. Jutussa olevat haastattelutkin oli tehty tosi johdattelevasti ja sanomisista leikattu mukaan (ikävät) valitut palat. Ainoa myönteinen oli piispa Simo Peura, joka pani työilmapiirikysymyksissä toivonsa kirkon nuoremman polven johtajiin.

Kävi ilmi, että toimittaja oli lukenut aivan samaa, jo maaliskuussa julkistettua Kirkon työolobarometriä 2007, kuin minäkin. Kummallista vain, että minulle barometristä jäi mieleen, että kirkon työntekijät kokevat työnsä merkitykselliseksi, ja että sosiaaliset suhteet olivat parantuneet. Lisäksi barometristä ei löydy riitelyä ollenkaan - ristiriidoista työntekijäryhmien ja esimiesten ja alaisten kesken siellä kyllä puhutaan mutta riitely on vähän toinen juttu.

En tietenkään väitä, että seurakunnat olisivat ongelmattomia työpaikkoja. Minulla on sitäpaitsi silmät ja korvat ja kaikenlaista näkee ja kuulee myös omassa työssään.

Mutta tämä on kouluesimerkki siitä, mikä on uutinen. Kirkon uusi viestintäjohtaja Tuomo Pesonen sanoo sen naulan kantaan: "Äärimmäisyysmielipiteet kirkossa ja kirkosta kuuluvat kauas. Kirkko ja kirkot kuitenkin tekevät vankkaa perustyötä, jonka monet kohtaavat. Diakoniatyö, perhe- ja lapsityö, lähetystyö ovat olennaisia, mutta ne eivät saa suuria otsikoita."

Ristiriita on uutinen, sopuisa perustyö ei. Valitettavasti.

Kirkkoa nettiin

2008-08-25T14:15:00.009+03:00

Kovin hitaasti on kirkkomme ottanut käyttöön internetin mahdollisuudet. Vasta viime keväänä pääsi kunnolla käyntiin Hengellinen elämä verkossa -hanke, jossa kootaan yhteen kirkon verkkopalveluja ja koulutetaan työntekijöitä.

Kuitenkin tuore uutinen kertoo, että 83 % suomalaisista käyttää nettiä säännöllisesti. Alle 40-vuotiaista internetiä käyttävät lähes kaikki. Käyttö kasvaa nopeasti myös yli 60-vuotiaiden ikäryhmässä. Heistä nettiä käyttää jo yli 40 prosenttia.

Kirkkoväen kokoontuessa ei mene kovin monta minuuttia, kun jo päivitellään, miten helppoa kirkosta eroaminen on netin kautta. Tamperelaisten vapaa-ajattelijoitten sivuston kautta on viidessä vuodessa jättänyt kirkon jo yli 115500 henkeä.

Tänä syksynä käynnistyy kirkon vastaveto: kuulukirkkoon.fi-palvelu, joka tukee kirkon jäsenyyttä ja helpottaa siihen liittymistä. Miksi vasta nyt?

Kun seurakuntien perustyö tehdään itsenäisissä paikallisseurakunnissa, verkkomaailma vaatii uudenlaista ajattelua. Verkkopalvelut eivät koskaan ole vain paikallisia vaan ne ylittävät seurakuntien ja maiden rajoja. Verkko ei myöskään kunnioita hierarkioita ja muutos on nopeaa. Melkoinen haaste hitaasti kääntyilevälle kirkkolaivalle.

Ensimmäinen askel nettimaailmaan on se, että seurakunta saa kotisivunsa kuntoon ja opettaa työntekijänsä käyttämään niitä. Toisinaan tuntuu, että kotisivu-uudistus on pitkä ja tuskallinen prosessi. Ja kun se on saatu valmiiksi, huokaistaan ja annetaan olla. Ihan kuin kotisivut olisivat vain esite muiden joukossa. Informatiivisista sivuista on vielä pitkä matka siihen, että toimitaan vuorovaikutuksessa seurakuntalaisten kanssa ja luodaan verkkosisältöä yhdessä.

Paitsi, että internet haastaa seurakuntatyön aika- ja paikkasidonnaisuuden ja kirkon instituutiona, se haastaa myös toiminnan työntekijäkeskeisyyden.

Näemmekö tässä uhan vai mahdollisuuden?

Teksti on julkaistu osittain myös Kuopion seurakuntayhtymän Kirkko ja koti -lehdessä 15.8.2008

Kuvia Kiuruveden Elomessuilta

2008-08-25T13:10:00.025+03:00

Messukoordinaattori Tanja Reinikainen neuvoo messurakentajia ja -esittelijöitä

Väkeä oli osaston rakentamisessa mukavasti
(seurakunta ei ole vastuussa otsalaudan oikeinkirjoituksesta :)

Pastorit Risto Pentikäinen ja Unto Niskanen rakennustalkoissa

Arpajaisvoittoja

Osastosta tuli soma, kiitos Tanjan ja Marittan luovien lahjojen.
Jolla ei ole vain rekvisiittaa, sillä seurakunnalla on purjehduskerho.

Kuorolaisten kuvista moni messuvieras löysi tuttuja

Risto Pentikäinen jututtaa kutsuvieraita

Mirita Häyrynen ensimmäisen messupäivän ruuhkassa

Kuinka 21.000 ihmistä törmäsi Kiuruveden seurakuntaan

2008-08-18T15:52:00.007+03:00

Kiuruvedellä oli viikonloppuna kolmatta kertaa paikallisten yrittäjien, kaupungin ja järjestöjen suurponnistus, Elomessut.

Kävijälaskurien mukaan messuilla kävi peräti 21.000 ihmistä. Saavutus on huikea, sillä Kiuruveden kaupungissa asuu noin 9.500 henkeä. Totta kai tuossa luvussa on väkeä, joka kävi useampana päivänä - sisäänpääsymaksua ei ollut - mutta iso luku se on silti.

Kiuruveden seurakunta osallistui Elomessuille ensimmäisen kerran. Messuosaston teemaa ideoitiin porukalla ja tehokkaana messukoordinaattorina toimi diakoni Tanja Reinikainen.

Joka kymmenes messukävijä sai Elomessuilta matkaansa Kiuruveden seurakunnan uuden postikortin (kuva). Kuvaa ei ole mitenkään käsitelty, se nyt vain on Eero Svärdin mestarilaukaus. Kortteja jaettiin messuilla 2.000 ja painos olisi voinut olla isompikin, sillä kortit loppuivat pari tuntia ennen kuin messut.

Korttien kanssa lähestyttiin messuvieraita ja kehotettiin lähettämään terveisiä Kiuruvedeltä. Samalla tarjottiin seurakunnan syys- ja kuorotoimintaesitettä ja kerrottiin mm. lokakuisesta Samuli Edelmannin konsertista. Jos juttua syntyi enemmän, messuvierasta pyydettiin täyttämään lomake, jossa tiedusteltiin halukkuutta vapaaehtoistoimintaan. Näitä vastauksia saatiin satakunta.

Palautepalaveri on vielä pitämättä mutta ensivaikutelmien perusteella oli ilmeisen hyvä ratkaisu lähteä Elomessuille mukaan. Seurakunnan pitää olla siellä, missä ihmiset liikkuvat, ja näillä messuilla heitä totisesti liikkui.

Eloisia esitteitä?

2008-08-08T11:48:00.012+03:00

Elokuun alun hallitseva teema on ollut ilman muuta: esitteet.

Ei siinä mitään, mutta kun tiedottaja-Seija on lomalla ja siirtyy sen jälkeen uusiin tehtäviin, ja kun Publisher-ohjelma on minulle ihan outo.

Olen kyllä ostanut töitä osaavilta graafikoilta ja tuottanut kokonaisia graafisia ohjeistoja. Pidän myös visuaalisia asioita mielelläni esillä, sillä kuvalliset viestit ovat tärkeitä yhteisökuvan rakentajia. Omia taittotöitä olen kuitenkin tehnyt vain äärimmäisessä hädässä, sillä työtiimeissä on aina ollut niitä, jotka taittavat paremmin ja nopeammin ja olen itse saanut pysytellä tekstipuolella. Olen sitäpaitsi aivan liian kärsimätön siihen millinviilaukseen, mitä taittotyö vaatii eikä luovuuteni riitä kovinkaan kummoisiin graafisiin ratkaisuihin.

Kiuruveden seurakunnan syystoimintaesitteen kanssa vietin jo melkein unettomia öitä, kunnes osaava kuvaaja ja kuvankäsittelijä Svärdin Eero otti sen hoitaakseen. Ja upeaa jälkeä tuli. Toivottavasti näemme Eeron huippukuvia vielä seurakunnan nettisivuillakin.

Iisalmen seurakunnan miesten tapahtuman kutsu-ohjelman värkkäilin minä, seinäjulisteen kanssa oli taas apuna osaava seurakuntalainen, Kyllösen Matti. Miten olenkaan näitä yhteistyökumppaneita siunannut!

Lapinlahden viidensien yhteyspäivien esitteen ja seinäjulisteen tein ihan itse (tapahtuman tunnuskuva ylävasemmalla). Saavutus ei tosin ole kummoinen, sillä Publisherissa on valmiina erilaisia esitepohjia, joitten avulla saa melko säädyllistä jälkeä aikaan.

En ole suinkaan ainoa seurakunnan työntekijä, joka näihin aikoihin, syystoimintakauden alla, rakentelee jos jonkinlaista esitettä, kutsua ja ilmoitusta. Pahoin pelkään, että kopiokoneet syytävät parhaillaan niin erilaisia esitteitä, että ei äkkiseltään arvaisi, että ko. tilaisuudet järjestetään samassa seurakunnassa.

Mietinkin juuri, miten viestintähankkeessamme voisimme neuvoa työntekijöille sellaisia esitteen ja mainoksen suunnittelun perusasioita, jotka toisivat yhtenäisyyttä, erottuvuutta ja laatua seurakuntien aineistoihin. Kaikkien ei nimittäin kannata tuottaa kalliita graafisia ohjeistoja.

Ideoita ja kouluttajaehdotuksia vastaanotetaan!

Leirikuulumisia reaaliajassa

2008-07-23T14:01:00.010+03:00

Avasimme 19.6. uudet, helppokäyttöiset kotisivut viidelle savolaiselle seurakunnalle. Ensi töikseni olen loman jälkeen tutkinut, mitä sivustoilla on kesällä tehty ja onko mitään.

Jep jep, ainakin nuorisotyössä on sivut otettu oitis tehokäyttöön. Kuvagallerioita on ladattu nettiin sekä leirien aikana että niiden jälkeen Vieremällä ja Sonkajärvellä.

Sonkajärvellä ja Iisalmessa on myös kokeiltu kuvitettuja leiripäiväkirjoja, joiden avulla kotiväki ja kaverit pääsevät lähes reaaliajassa mukaan leiritapahtumiin, jopa Lappiin asti. Vastuu on tietysti ollut työntekijöillä mutta jonkin verran myös leiriläiset itse ovat sekä kuvanneet että kirjoittaneet.

Olen tietysti tosi iloinen siitä, että uutta työkalua jo näin näppärästi käytetään. Vielä en ole leirien vastuunkantajia ehtinyt jututtaa kokemuksista - miten työlääksi tai hauskaksi leiripäiväkirjojen teko on koettu, tai ovatko saaneet palautetta kotiväeltä. Ainakin sivuja on seurattu, Iisalmen sivuilla on parisataa kävijää päivittäin ja Sonkajärvelläkin nelisenkymmentä. Mielestäni se on varsin hyvä startti, kun ottaa huomioon, että sivut ovat olleet auki vasta kuukauden ja eletään kesäloma-aikaa.

Toisaalta mietiskelen, pitääkö muutenkin nettimaailmassa elävien nuorten olla online myös rippikoulussa. Vaarantaako netti sen hienon mahdollisuuden oman itsensä ja Pyhän kohtaamiseen, jonka rippikoulu tarjoaa, jos koko ajan ollaan kuin tarjottimella, kavereiden nähtävillä? Pitääkö vanhempien nähdä myös huonoista säistä ärtyneitä, happamia naamoja - ja huolestua suotta?

Haluan silti uskoa, että kokeneet ja osaavat nuorisotyönohjaajat ja rippikoulupastorit oppivat nopeasti hyödyntämään nettityökaluamme niinkuin viisasta on. Ainakin tähän asti nähdyistä kuvagallerioista ja teksteistä välittyy ennen muuta leireillä koettu ilo, yhteys, elämys, pyhyyskin. Saattaapa leiripäiväkirjoista tulla myös nuorille hauska ja hyödyllinen tapa jäsentää leireillä koettua ja opittua.

Lisäys 29.7.2008: Lapin-riparilla ollut Martti-pappi käväisi huoneessani ja kertoi, että useammankin leiriläisen kotiväki oli kiitellyt leiriuutisointia. Tämän verran palautetta on siis saatu kokeilustamme.

Etsintäkuulutus: tiedottaja Iisalmeen

2008-07-12T13:10:00.006+03:00

Olen oikeasti lomalla vielä viikon mutta kuuluttelen kuitenkin, että Iisalmen seurakuntaan tarvitaan tiedottajan sijainen ajaksi 15.8.-31.12.2008. Lähin työtoverini ja huonekumppanini Seija Rytkönen lähtee nimittäin kohti uusia haasteita ja aloittaa Kuopion seurakuntayhtymän verkkotoimittajana 1.9.

Tiedottajan sijaisuudesta voi lukea lisää Iisalmen seurakunnan sivuilta.

Lisäys 29.7.2008: Saimme kymmenen hakijaa, joita ryhdymme pian haastattelemaan. Uskon, että siitä joukosta löytyy osaava tiedottaja ja mukava uusi työtoveri.

Lähetystä aalloilla

2008-07-01T10:34:00.012+03:00

Radiolähetyspäivien mediatiimiläisiä muutaman päivän rutistuksen jälkeen.
Vas. Liisa Kudjoi Lapinlahdelta, Merja Kauppinen Sanansaattajista, minä, Merja Hynynen-Niskanen Iisalmesta ja Ilkka Kastepohja Sanansaattajista. Kuva: Markus Kujala.

Radiolähetysjärjestö Sanansaattajat järjesti kesäpäivänsä ja 35-vuotisjuhlansa Iisalmessa menneenä viikonloppuna. Sanansaattajien ja Iisalmen seurakunnan sivuilta löytyy kuvia, juttuja ja äänitiedostoja viikonlopun tapahtumista.

Takana on taas sellainen viikonloppu, joita on ollut elämässä aika monta. Sellainen, jolloin tehdään hirveästi töitä ja nukutaan hyvin vähän. Jolloin nautitaan iloisesta yhteistyöstä samanhenkisten työtovereitten kanssa. Ja koetaan Taivaan Isän hyvää huolenpitoa.

Aina on väsyttänyt kamalasti jälkeenpäin. Usein olen ajatellut, että ei ikinä enää. Silti tunnistan merkit heti, kun joku kysyy mukaan jonkun tapahtuman järjestelyihin, esimerkiksi kun Pulkkisen Marjatta pyysi Kiuruveden herättäjäjuhlien 2010 viestintätiimiin. Tulee sellainen metka kutina, että vau, taas se alkaa.

Useissa tapahtumajärjestelyissä on myös yhteinen ongelma: sisäinen tiedonkulku. Vaikea on tapahtumasta tiedottaa, ellei tiedotusvastaava ole mukana siinä tärkeimmässä valmistelutoimikunnassa. Lisäksi on eduksi, jos vastuunjako on mahdollisimman selkeä.

Sitäkin olen joskus ihmetellyt, miksi vuosittain toistuvissa tapahtumissa pyörä pitää keksiä aina uudestaan. Ei ole nimittäin suinkaan itsestäänselvää, että kokemukset ja palautteet kootaan ja hyödynnetään seuraavan vuoden järjestelyissä. Sanansaattajiin tämä ei päde, sillä siellä on kehitetty oikea kesäpäivämanuaali, johon on koottu kaikki olennainen.

Sanansaattajien päivillä minulla oli upea mahdollisuus oppia uutta - tai palata vanhaan, miten vain. Kävin Tiinakaisa Honkasalon vetämän radiotyön kurssin vuonna 1992 ja hoitovapailla tein joitakin ohjelmia, mutta siitä on tosiaan muutama vuosi :=) Nyt sitten vain rohkeasti H2:n (digitallennin) varteen kiinni ja ihmisiä jututtamaan.

Mitä tarinoita sainkaan kuulla!

Kroatian-lähetti Seija Uimonen kertoi, miten hän nuorena sinnikkäästi tappeli lähetystyötä vastaan. Jos lähetystyöstä alettiin jossain puhua, hän poistui paikalta. Kunnes hän kerran ehtoollispöydässä kohtasi Jeesuksen rakkauden ja armahtavaisuuden niin erityisellä tavalla, että tuli aivan selväksi, että tällaisesta Jeesuksesta hän haluaa kertoa muillekin.

Kaksi Marja-Liisaa, toinen Kauhajoelta ja toinen Nilsiästä, ovat tehneet vuosikymmeniä Sanansaattajien työtä ulkomaisten miestensä rinnalla. Marja-Liisa ja David Ezzine tekevät arabimaailmaan suunnattua radiolähetystyötä Etelä-Ranskasta käsin. Iisalmen seurakunnan nimikkolähetit Marja-Liisa ja Jakov Mrcela työskentelevät Jakovin kotimaassa Kroatiassa ja ovat perustamassa uutta seurakuntaa Dalmatiaan.

En varmasti ikinä unohda haastatteluja, jotka sain tehdä näitten viisaitten ja sydämellisten naisten kanssa. Olen kuunnellut tallenteita liikuttuneena - ja kiitollisena siitä, että minulla on työ, jossa saan tavata tuollaisia ihmisiä.

Muuten Sanansaattajien päivät olivat siitä kivat kesäjuhlat, että ne olivat inhimillisen kokoiset. Tilaisuuksissa oli kerrallaan enimmillään 400 henkeä, joten ystävätapaamisen tuntu säilyi. Hyvä niin.

Juhannus tämäkin

2008-06-22T22:26:00.008+03:00

Perhe lähti Keuruulle juhannuspäiväksi saamaan hengen ravintoa ja tapaamaan tuttuja. Koska ajoin viime viikolla 800 km, en jaksanut bussimatkailua ajatellakaan.

Viime viikonloppuna olimme sitäpaitsi Lähetysjuhlilla ja ensi viikonloppuna on Sanansaattajien päivät Iisalmessa, joten hengellisten kesäjuhlien kiintiö kyllä ihan täyttyy tämän kesän osalta.

Jäin siis vapaaehtoisesti ja iloisella mielellä kotiin askaroimaan omiani. Tarkoituksena oli ladata väitöstutkimukseni saksalaisen kustantamon julkaisutietokantaan. Oli ammatillisesti mielenkiintoista nähdä, miten koko julkaisuprosessi oli automatisoitu. Kansikin valittiin suoraan kuvakirjastosta (kylläpä oli kamalan paljon vaihtoehtoja!) ja kannen värin sai itse säätää mieleisekseen. Kustannustoimittajan tehtäväksi jäi ainoastaan viimeisen silmäyksen luominen - että kirjan nimi on asiallinen ja kuva siihen sopiva. Varsin kustannustehokasta julkaisemista sanoisin, kirjoja ei ole varastoissa vaan tietokannoissa, mistä niitä tulostetaan tilausten mukaan.

Yhtäkkiä tuli tunne, että tällaisen juhannuksen olen viettänyt kerran ennenkin. Ja aivan oikein, myös 27 vuotta sitten istuin yksin kotona juhannuksena opintojen äärellä. Heti juhannuksen jälkeen olivat nimittäin Vaasan yliopiston pääsykokeet ja muu perhe oli lähtenyt mökille ja jättänyt minut lukemaan. Muistan, että silloinkin oli hauskaa olla yksin, viettää erilainen juhannus. Ja, kuten nytkin, jääkaapissa oli kyllä mukavasti vielä aattoillan herkkuja.

Silloin en tiennyt, että Vaasan-matka kestäisi 21 vuotta, ja että sillä tiellä elämäni karttuisi neljällä mukavalla miehellä. Kannatti opiskella se juhannus :)

Syvällä nettisyövereissä

2008-06-18T14:33:00.009+03:00

Tekisi mieleni oikeastaan kirjoittaa lähetystyöstä ja Lähetysjuhlista mutta en pysty nyt kaivautumaan nettisivu-uudistuksen syövereistä takaisin viikonlopun valoisiin, kesäisiin, kansainvälisiin tunnelmiin Oulussa. Ehkäpä myöhemmin.

Siinä kohtaa viimeistään maanantaiaamuna unet karisivat, kun Pielaveden seurakunnan talouspäällikkö-Riitta soitti, että Pielaveden seurakunnan verkkotunnuksella aukeavat mainossivut, joilla esitellään mm. optikkopalveluja ja ovulaatiotestejä. Pikainen tarkistuskierros osoitti, että sama ilmiö vallitsi myös Keiteleellä, Sonkajärvellä ja Vieremällä.

Tällainen ilmiö on nähty nykyisen palveluntarjoajamme kanssa aiemminkin, juuri vapun alla Vieremällä, kun Kyrönniemi oli avaamassa toimintakauttaan. Ihailen seurakuntaihmisten pitkää pinnaa. Missään aiemmassa työpaikassani ei moista olisi siedetty yhtään vuorokautta. Tarvinneeko selittää, miksi olemme nettisivutoimittajaa vaihtamassa.

Kauhean hauskaa tässä nettisivu-uudistuksessa on ollut se, että olemme tosiaan tehneet tätä hommaa yhdessä. Me kymmenet seurakuntien työntekijät luomme yhdessä kuvaa seurakunnastamme nettimaailmaan.

Minulle viestintäihmisenä tämä on ollut myös opettelua. Minkä verran meidän on vaalittava yhtenäisyyttä kielessä ja tyylissä ja minkä verran annettava vapauksia. Koska seurakunnissa ei pahemmin tiedottajia ole, on vapauksia oltava aika paljon. Ja minun on opeteltava sietämään pilkku- ja yhdyssanavirheitä. On tärkeämpiäkin asioita kuin pilkun paikka. Esimerkiksi elämän maku!

Joitakin poimintoja elämän mausta:

Pielaveden seurakunnan visio on niin värisyttävän upea, että nostimme sen etusivulle
Keiteleen sivuilla on erityisen kivasti kirjoitetut tekstit ja etusivun juhannusruusun tuoksun voi melkein tuntea
Vieremällä on hienosti kuvattu seurakunnan toimintaympäristö Juhani Ahosta alkaen
Iisalmessa kirkkoherra tekee nettiin mainioita hartaustekstejä
Sonkajärvellä on oivallettu kuvien merkitys, esimerkiksi kesän ensimmäisen rippikoulun kuvagalleria on jo netissä

Olen tosi ylpeä tästä porukasta ja talkoohengestä. Mihin kaikkeen he ovatkaan pystyneet muitten töittensä ohella!

Luultavasti huomenna tulee sekä teknistä hämminkiä että valituksia siitä sun tästä. Eihän nettisivujen kanssa koskaan valmiiksi tulla mutta olemme sentään hypänneet aimo loikan eteenpäin.

Käryän!

2008-06-12T21:20:00.003+03:00

Työpäivän intensiivisen kotisivutyöskentelyn jälkeen suhautin koti-Kuopioon siirtyäkseni intensiiviseen kotisivutyöskentelyyn harrastuspuolella. Kaikkeen sitä ryhtyykin. Puolisoni kyllä ehdotti, että pysyisit sivussa, kun et kuitenkaan malta olla puuttumatta asiain kulkuun.

Ihan arvostettu, valtakunnallinen firma yritti opettaa pariakymmentä juniorijalkapallojoukkueen joukkueenjohtajaa ja valmentajaa tekemään ja päivittämään kotisivuja. Istuimme kaksi ja puoli tuntia, suurin osa suoraan töistä tulleina, ilman taukoja. Huokauksista päätellen moni ei kovin paljon koulutuksesta kostunut.

Että siis futisvalmentajan tai -vanhemman pitäisi tietää, mitä tarkoittaa tiedon vieminen juuritasolle? Tai osata säätää kuvien pikselit kohdalleen nettijulkaisemista varten? Ymmärtää, mitä tarkoittavat hakemistorakenteet ja meta-tagit?

Höpöhöpö. Miten kiitollinen olinkaan ajatellessani, että töissä meillä sentään on paremmin! Rutistus Kotimaa-yhtiöitten verkkopalveluihin!

Kotisivu-uudistus finaalissa

2008-06-05T16:49:00.003+03:00

Vatsanpohjassa kutkuttaa taas. Kahden viikon päästä viimeistään julkaistaan viiden pohjoissavolaisen seurakunnan uudet nettisivut.

Onhan tätä hommaa tehty koko sen ajan, kun olen töissä ollut, eli helmikuusta. Ja toiset aloittivat jo vuosi sitten kilpailuttamalla palveluntarjoajat. Aina vain tahtoo kiire tulla!

Tämä ei ole maksettu mainos - on riemastuttavaa, miten simppeliksi Kotimaa-yhtiöissä on tehty seurakuntien nettisivujen luominen ja päivittäminen. Olen istunut HTML-kursseilla useaan otteeseen ja opetellut myös editoreja, kuten FrontPagen. Nyt ollaan siinä, mistä olen vuosia haaveillut: sivuston huoltoon riittää normaali äly ja tekstinkäsittelytaito. Ja jos vielä kuvista vähän ymmärtää, saa aikaan jo varsin hurmaavaa jälkeä.

Miehestä mittaa

2008-05-30T13:04:00.004+03:00

Olen yllättäen mukana rovastikunnallisen miesten tapahtuman järjestelyissä. Sellainen on Iisalmessa, Kustaa Aadolfin kirkossa, perjantaina 29.8.2008 klo 17-21.

Perheessäni on neljä miestä, joten sikäli olen kyllä pätevä tähän tehtävään. Hankkeeni nimi - Mies yli laidan! - on tosin hiukan kyseenalainen tässä yhteydessä.

On kiinnostavaa nähdä, miten miehet läheltä ja kaukaa ottavat tapahtuman omakseen. Miehestä mittaa -otsikon alla mietitään mm. työelämän arvoja ja miehen matkantekoa. Ohjelmaa ovat toteuttamassa ainakin Joensuun piispa Arseni, kaupunginjohtaja Martti Harju, tekniikan tohtori h.c. Ilpo Martikainen ja kenttäpiispa Hannu Niskanen. Sekä rakastettu muusikko Pekka Simojoki - Mies ja kitara.

Pekka jos kuka tietää, millaista on kipuilla työn ja perhe-elämän välillä, onhan hän jatkuvasti tien päällä. Näin hän kertoo laulussaan Elämän sylissä:

Kuljen vieraissa kylissä, tunnen murheen ja riemun.
Olen astellut kaarisillat ja pitkospuut.
Olen elämän sylissä, minne polkuni vie mun.
Tunnen paahtavat helteet ja kylmät tammikuut.
Se on elämää se, se on elämää se! Minä menen ja minä tulen takaisin.
Se on elämää se, se on elämää se! Olen sylissä kuitenkin.

Simojoen musiikista saa nauttia syksyn alussa Ylä-Savossa tiuhaan, sillä syyskuun alkupäivinä hän on EXIT-yhtyeen kanssa mukana Lapinlahden viidensillä yhteiskristillisillä Yhteyspäivillä.

Kerron kirkosta ja kirkon vierestä

2008-05-26T12:35:00.009+03:00

Kerro kirkosta -seminaari, Wanha Satama 21.5.2008 (järj. Kotimaa-yhtiöt)
Professori Leif Åberg, 60 v-juhlaseminaari, Helsingin yliopisto 21.5.2008 (järj. Viestinnän laitos)

Osallistuin siis viime viikolla Helsingissä näihin kahteen erittäin kiinnostavaan seminaariin. Molemmissa olisi ollut ohjelmaa klo 9-21, joten jouduin tekemään valintoja.

Koska ensisijaisesti olin virkamatkalla kirkon viestintätyöntekijänä, olin enimmän aikaa Wanhassa Satamassa. Yliopistolle poikkesin iltapäiväksi, koska minulla oli juhlaseminaarissa myös oma kommenttipuheenvuoro.

Kerro kirkosta järjestettiin nyt ensimmäisen kerran. Ilmeisesti suosio yllätti järjestäjät, sillä Wanhaan Satamaan olisi ollut tulokkaita enemmänkin kuin se 80, mitä tilaan mahtui. Olin ylpeä siitä, että Ylä-Savosta meitä oli peräti kolme: lääninrovasti Lauri Jäntti, iisalmelainen seurakunta-aktiivi Kyllikki Tuominen ja minä. Alustajat olivat todella nimekkäitä, mikä tietysti näkyi seminaarimaksussa. Ei silti, oli heillä myös annettavaa. Lisäksi esitykset olivat hauskoja.

Nämä kuuntelin:
- johtaja Teppo Turkin (Suomen taideyliopistojen koulutus- ja kehittämisinstituutti) alustus kirkosta ubiikin aattona
- johtaja Kimmo Kääriäisen (Kirkon tutkimuskeskus) ja päätoimittaja Reetta Meriläisen (Helsingin Sanomat) alustukset kirkosta mediassa
- johtaja Olli-Pekka Heinosen (Yle) alustus kansallisesta instituutiosta muuttuvassa toimintaympäristössä
- muusikko Jukka Perkon alustus luovuudesta voimavarana (höystettynä upeilla, jatsahtavilla virsisovituksilla, soittimina saksofoni ja kitara)
- hankekoordinaattori Hannu Majamäen (Kirkkohallitus) alustus kirkon interaktiivisten palvelujen kehittämisestä.

Ubiikki (ubiquitous) on muuten alun perin teologinen termi ja viittaa Kristuksen kaikkialle ulottuvaan läsnäoloon. Nykyisin sillä tarkoitetaan online-yhteiskuntaa, jossa ollaan 24/7 kytkeytyneenä verkon tarjoamiin palveluihin. Suomeksi ubiikki tarkoittaa arjen tietoyhteiskuntaa.

Teppo Turkki esitteli käsitteet nettinatiivi (alle 30-vuotiaat) ja nettituristi (yli 30-vuotiaat). Natiivit ovat netissä kuin kotonaan eivätkä vain vieraile siellä. Suomessa mennään samaan suuntaan kuin Japanissa, missä jo nelisen vuotta sitten tutkimusten mukaan 1/5 ajasta oltiin verkkoon kytkeytyneinä. Puolet tuosta ajasta kului viestintään, toinen puoli hyötytietojen etsimiseen, viihtymiseen ja yleiseen tylsyyden karkottamiseen.

Siinä sitä onkin kirkolle haastetta, kun seurakunta ei ole ensisijaisesti paikassa vaan ihmisissä; kun ensin on virtuaalisuus, sitten henkilökohtaisuus. Tuolloin se, millaiseen estetiikkaan, rytmeihin ja ääniin sanoma puetaan, tulee todella tärkeäksi. Oiva esimerkki siitä, miten perinteestä ponnistaen on saatu aikaan mobiili hittituote on katolisen kirkon keksintö tarjota päivän rukous tekstiviestinä.

Kimmo Kääriäisen mukaan suomalaiset näkevät kirkon aiempaa suvaitsevaisempana, heikkojen puolustajana, armahtavana sekä jopa joustavampana. Suhtautuminen on perusmyönteistä, joskin kirkko on hiukan etäinen.

Arvostan suuresti Kirkon tutkimuskeskuksen työtä. Juuri siksi pidän sen johtajalta halpahintaisena yleisön kosiskeluna letkautusta, jonka mukaan pastori Jari Rankinen on siirtynyt Afganistaniin tutustumaan siihen, mikä naisen aseman pitäisi hänen mielestään olla. Oletus on, että kirkon viestijät ovat niin moderneja, että nauravat vitseille toisinajattelijoista. Olen varmasti vanhanaikainen mutta mielestäni ihmisten julkinen pilkkaaminen ei kuulu hyviin tapoihin.

Hesarin päätoimittaja ja muuta raikasta

En ole ennen kuullut Reetta Meriläistä ja viehätyin hänen tyylistään kovasti. Hän oli välitön, hauska ja itsekriittinen, ei ollenkaan sellaista ylimysainesta kuin jotkut tapaamani päätoimittajat. Meriläisen mukaan kirkkoa käsitellään mediassa samoin kuin mitä tahansa instituutiota. Ja kaikki perinteiset instituutiot ovat nyt kriisissä. Tasa-arvo ja erilaisuuden hyväksyminen ovat suomalaisen yhteiskunnan taistelupaikkoja yleensäkin eikä kirkko tee siinä poikkeusta.

Meriläisen mukaan vaihtoehdot ovat:
- sulkea silmät, käpertyä sisäänpäin ja toivoa, että "internet menee ohi" (se ei mene!)
- tunnistaa omat vahvuudet, oma ydinsisältö ja opetella toimimaan uudessa maailmassa (mikä vaatii nöyryyttä, rohkeutta ja luovuutta).

On avainasia tunnistaa ympäröivän maailman muutokset ja se, mikä ei muutu. Toinen avainasia on tunnistaa ihmisten tarpeet tässä ajassa ja tutustua varsinkin heihin, jotka ovat meistä erityisen kaukana.

Meriläisen mukaan kirkon kuva mediassa on vähän sumea ja heilahtanut sekä turhan viileä - missä ovat tunteet? Kirkolla on sanoma mutta siitä ei oikein osata viestiä. Kirkko on hiukan hukassa mutta niin ovat kaikki muutkin perinteiset instituutiot. Toisaalta: epäröivä ja etsivä kirkko on mahdollisuus. Meriläisen mukaan mediassa kirkko yhdistyy kuitenkin myös perussanomaan: armoon, toivoon, jakamattomaan ihmisarvoon, ja tämä tuo kirkolle nostetta.

Kirkollisen viestinnän innovaatiopalkinto 2008 annettiin tamperelaisten nuoria aikuisia tavoittavalle työlle, jonka nimi on Uusi verso. Kampanjan sivustolta löytyy myös YouTubessa vauhdikkaasti leviävä kampanjavideo Jaakko ja uusi verso. Uuden verson väen viesti seminaarilaisille oli, että nuorissa aikuisissa on valtavasti potentiaalia. Se pitäisi seurakunnissa päästää irti eikä toimia niin, että rahaa, valtaa ja resursseja saa käyttöön vasta sitten, kun täyttää 55.

Viestinnän professorin juhlaseminaari

Professori Leif Åberg eli Lefa kutsui minut elämäni ensimmäiseen viestinnän tutkimusseminaariin yli kymmenen vuotta sitten. Hän myös toimi v. 2000-2001 käymäni Viestintäpäällikön koulutusohjelman innostavana kouluttajana. Ja tietysti olen lukenut Åbergiä työtäni, omia opintojani ja toisten ohjaamista varten.

Leif Åbergin juhlaseminaarissa ehdin kuunnella
- yliopistonlehtori Salli Hakalan (Helsingin yliopisto) ja dosentti Hannele Seeckin (Työterveyslaitos) puheenvuoron kriisiviestinnästä; ovat julkaisseet myös kirjan Kriisi ja viestintä, jota suosittelen lämpimästi kaikille kriisiviestinnästä kiinnostuneille
- dosentti Erkki Karvosen (Tampereen yliopisto) puheenvuoron mediamaailman viihteellistymisestä ja dosentti Juha Herkmanin (Helsingin yliopisto) kommentit siihen
- hollantilaissyntyisen professori Marita Vosin (Jyväskylän yliopisto) puheenvuoron viestinnän arvioinnista ja mittaamisesta; tätä esitystä kommentoin itse englanniksi
- lehtori Pekka Pällin (Helsingin kauppakorkeakoulu) puheenvuoron globalisaation eettisistä haasteista ja yhteiskuntavastuun asiantuntija Maija-Leena Uimosen (Työ- ja elinkeinoministeriö) kommentit siihen.

Hakalan ja Seeckin osiosta jäi erityisesti mieleen se, miten vahvasti suomalaisissa julkisissa organisaatioissa – seurakunnat eivät ole poikkeus – elää ajatus siitä, että tietoa siirretään lähettäjältä vastaanottajalle, sen sijaan, että sitä luotaisiin yhdessä, vuorovaikutuksessa. Kriisitilanteissa varsinkaan pelkkä tiedonjako ei riitä, viranomaisella pitää olla kasvot ja tunteet.

Erkki Karvonen hahmotteli kiinnostavasti median emotionaalistumista ja viihteellistymistä. Itse asiassa hänen ajatuksensa olivat hyvin samantyyppisiä kuin Olli-Pekka Heinosen ajatukset aamupäivällä. Perinteisistä lukijan, katsojan ja kuuntelijan rooleista on siirrytty aktiivisiin tarinankertojan, kehittäjän ja osallistujan rooleihin. Ennen tärkeää oli informaatio (sisältö; mitä), nyt tärkeää on muoto (miten). Se joukko, joka rientää kirkkoihin sanankuuloon, on todellakin hupenemassa. Myös kirkon odotetaan yhä enemmän ruokkivan ihmisen elämysten, tunteiden ja yhteisöllisyyden kaipuuta.

Pekka Pällin alustuksesta haluan erityisesti mainita sen, miten nykymaailmassa eettisyys on neuvoteltava asia. Jos näin on, niin eikö meidän pitäisi kirkon ihmisinä nousta barrikadeille – puolustamaan ihmisarvoa, joka ei ole neuvoteltavissa? Tämä liittyy suoraan siihen, mitä Kotimaan toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä sanoi Wanhan Sataman seminaariavauksessa: pitäisikö lopettaa vikiseminen ja kertoa kirkkaasti, mitä kirkko tekee esimerkiksi köyhyyden vastaisessa taistelussa.

Leif Åbergin juhlaseminaarin päätteeksi julkistettiin professori Pekka Aulan toimittama teos Kivi vai katedraali. Organisaatioviestintä teoriasta käytäntöön. Kirjoittajat ovat Suomen eturivin viestintäammattilaisia ja tutkijoita, joten 315 sivussa riittää kiinnostavaa luettavaa.

P.S. Oli muuten ihan hulppeaa heittää konsistorin salissa esille powerpointit, jotka oli tehty Iisalmen seurakunnan uudelle pohjalle. Ne olivat sitäpaitsi huomattavasti paremman näköiset kuin useimpien muiden.

Yliopiston seminaarin aineisto löytyy täältä: http://www.aula.fi/ > Lefa 60
Kerro kirkosta -seminaarin aineisto tulee toivottavasti tänne: http://www.kerrokirkosta.fi/

Suhinaa

2008-05-23T10:36:00.005+03:00

Olimme maanantaista tiistaihin Kajaanissa Iisalmen seurakunnan työntekijöiden kanssa käynnistämässä seurakunnan strategiatyöskentelyä.

Keskiviikosta torstaihin olin Helsingissä Kotimaa-yhtiöitten Kerro kirkosta -seminaarissa ja viestinnän professori Leif Åbergin 60-vuotisjuhlaseminaarissa.

Päässä suhisee. Purettavaa ja pureskeltavaa on paljon. Tarjoilen paloja täällä, kunhan saan tolkkua ajatuksiini.

Ensi hätään lue kuitenkin Irja Askolan blogi Kotimaasta, siinä on esimakua tulevasta.

Kajaanissa ei muuten vielä vihertänyt ollenkaan. Helsingissä kukkivat omenapuut ja syreenit. Suomi on iso maa!

Hyvä ja paha tieto

2008-05-13T15:09:00.005+03:00

Kirkon vuotuisten viestintäpäivien ohjelma julkistettiin tänään. Se on tosi mielenkiintoinen! Aiheena on Hyvä ja paha tieto.

Poimintoja:

Hyvän tiedon karuselli (jaetaan kokemuksia, esittäytymässä myös meidän hankkeemme)
Tiedottajan ammatti-identiteetti

Dinosauruksesta kärpäksi - perinteisen organisaation taivuttaminen nettimaailmaan

Pop-messu tuomiokirkossa

Nyt kaikki viestintäaktiivit anomaan kirkkoneuvostoilta matkarahoja, ellei niitä vielä budjeteissa ole! Viestintäpäivät ovat Helsingissä 17.-19.9. Ohjelma löytyy täältä.

Kirkkolaivasta putoajista

2008-05-12T12:39:00.003+03:00

Rovastikunnan työntekijöillä oli hiljan mainio tilaisuus kuunnella yhden kirkollisen konkarin, tamperelaisen teologian tohtori Juha Kauppisen alustusta kirkosta eroamisen ja kirkkoon liittymisen syistä.

Kauppinen tyypitteli eroajat seitsemään pääryhmään:

Nuori aikuinen (tyypillisin eroaja: kotoa muuttaja, jonka ero liittyy itsenäistymiseen, netin käyttäjä, kaveria seuraava, heti kaiken haluava, "mun juttua" etsivä)
Seurakuntaan muuttaja (erityisesti monimuuttaja, irrallinen, kotikirkko kateissa)
"Kaiken saanut" (vihitty, lapset kastettu ja konfirmoitu, viidenkympin kriisi)
Paremman uskon etsijä (kuten helluntailainen, joogi, new age)
Vapaamatkustaja (yhteisvastuun kadottanut, osallistuu toimintaan mutta ei jäsen)
Kirkon kannanottoihin pettyjä (erityisesti suurten kaupunkien nuoret aikuiset, naispappeus, homoliitot, yhteiskuntavastuu; toisaalta pettyjissä on myös kirkon liialliseen suvaitsevaisuuteen ja päättämättömyyteen pettyjiä)
Kirkosta vieraantunut (tämä vain taustatekijä, Kauppisen mielestä korostettu liiaksi)

Kauppisen esityksessä tuli vahvasti esille kristillisen kasvatuksen merkitys. Isän ja äidin antamat hengelliset eväät pitävät nuoren aikuisen kirkon jäsenenä. Ja kun on osallistunut seurakunnan toimintaan lapsena ja nuorena, on todennäköisesti kirkon jäsen vielä aikuisenakin - isosena toimiminen on jo tosi kova kirkon jäsenyyteen sitouttaja.

On muuten päästävä siitä harhasta, että kirkosta eroaminen olisi vain "Helsingin tauti". Iisalmen rovastikunnassa kirkkoon kuuluu noin 10 % enemmän väestöstä kuin Etelä-Suomessa mutta jäsenmäärä laskee täsmälleen samaa vauhtia kuin etelässäkin eli 0,6 % vuodessa.

Kirkkoon liittyminen olikin sitten jo eroamista monisyisempi ilmiö. Siinä hätkähdytti se, miten vaikeaa takaisin palaaminen useasti on. Kirkosta eroaminen käy nopsasti, mutta liittyminen on pitkällinen prosessi.

Miten me voisimme tehdä paluun helpommaksi?

Seurakuntalehden aika?

2008-05-06T16:28:00.002+03:00

Keskustelimme rovastikunnan viestintätiimissä eilen perusteellisesti siitä, olisiko jo aika tälläkin seudulla ryhtyä julkaisemaan omaa seurakuntalehteä.

Kotimaa-yhtiöt ovat tehneet lehdenteon seurakunnille varsin helpoksi. Kustantajan puolesta hoituvat niin graafinen suunnittelu, sivunvalmistus kuin ilmoitusmyyntikin. Niinollen seurakunnissa voidaan keskittyä tärkeimpään eli sisältöön.

Asiaa perusteellisesti harkittuamme päädyimme kuitenkin vielä odottamaan. Syyt olivat sekä käytännöllisiä että periaatteellisia. Meidän seudullamme monet seurakunnat tekevät erittäin hyvää yhteistyötä paikallislehtensä kanssa. Viestinnän ammattilaisia on seurakunnissa vähän. Oto-tiedottajat ovat kovasti kuormitettuja. Lehden perustaminen ja toimittaminen suuntaisivat viestintähankkeemme eri lailla kuin alun perin oli tarkoitus.

Puuttuiko rohkeutta? Näkyä? Tahtoa? Vai olimmeko viisaita?

Se jää nähtäväksi. Joka tapauksessa asiaan palataan viimeistään ensi vuoden syksyllä.