Huh hellettä

Ehdin olla jo viikon lomalla mutta palasin ruotuun täksi viikoksi. Loma ei tainnut olla vielä riittävä, jos mittarina käytetään sitä, miten salasanat ovat unohtuneet. Oikein hyvin ne nimittäin muistin. Toisaalta toimistoelämä tuntuu melko kepeältä kotityöleiriin verrattuna.

Viime viikko oli todella lämmin. Yritin koko viikon päästä riippumattoon asti mutta ei onnistunut. Kotona on niin hirveän paljon tekemistä. Pestäviä ikkunoita ja mattoja. Vaihdettavia verhoja. Silitettävää pyykkiä. Varastoon pääsyä odottavia toppatakkeja. Nuhjaantuneita nurkkia. Läjääntyneitä papereita. Pölyyntyneitä lipastonpäällisiä.

Voisin hyvinkin ummistaa silmäni kaikelta tältä ja palata urakkaosastolle syksymmällä, ellei olisi rippijuhlat tulossa. Nyt ei auta.

Toisaalta hyvät juhlat syntyvät juuri siitä: kun ripustaa niska kenossa verhoja, etsii passeleita kesäkukkia, selaa reseptivihkoja, hikoilee keittiössä, laskee vierasmääriä, suunnittelee ja harjoittelee ohjelmaa - ja on lopulta sitä mieltä, että tästä ei tule mitään, nämä ovat viimeiset juhlat, jotka järjestän! Käämini käryävät säännönmukaisesti siinä juuri ennen mutta juhlapäivänä kuitenkin kaikki ovat yleensä (väsyneitä mutta) hyväntuulisia, koti on kaunis ja tarjottavatkin riittävät. Jotain aika olennaista jäisi kokematta, jos kaiken ostaisi valmiina.

Mitä niihin juhlatarjoamisiin tulee - esikoinen tuumasi viisivuotiaana, että "ei tarjoamisia tarvi olla, jos on iloinen mieli ja leikkejä!"

Nämä ovat meidän viimeiset rippijuhlamme. Siinä on oma haikeutensa. Ja kuka sen tietää, monetko juhlat kenellekin saa järjestää. Esikoisen parhaan rippikouluystävän hautajaiset olivat puoli vuotta konfirmaation jälkeen.

Tartun hetkeen siis ja olen iloinen siitä, että näissä lämpöolosuhteissa on suorastaan pakko vähän hidastaa ja nauttia grillaamisesta ja pitkistä aterioista pihalla perheen kanssa :)

Miten voi kohdata, jos juoksee koko ajan?

Facebook-kamu kysyy tänään, minne ovat kadonneet aika, rauha ja rakkaus. Henrietta Grönlund puolestaan pohtii blogissaan, miten kirkossa haluttaisiin olla osallisuuden (työ)yhteisö, mutta todellisuudessa ollaan tehokkuuteen pyrkivä palveluorganisaatio. Kirkon tiedottajien aktiivinen ryhmä on tänään vaihtanut ajatuksia siitä, miten bisneksen kieli ja toimintatavat sopivat kirkon työhön vai sopivatko ollenkaan.

Minulla on työkavereita, joitten kalenterit ovat täynnä kuukausiksi eteenpäin. Ei ehditä sinne eikä tänne, kun aina pitäisi olla jossain muualla. Itsekin olen raisutahtisten kevätkuukausien jälkeen ihmeissäni siitä, miten minulle taas kävi näin: töitä on enemmän kuin jaksan tehdä, eivätkä ne työt ole välttämättä edes niitä, jotka olisivat tehtäväni kannalta tärkeimpiä.

Rovastikuntapäivässä maaliskuussa työntekijät olivat hyvin yksimielisiä siitä, että työssä kaikkein tärkeintä on ihmisten kohtaaminen. Miten voi kohdata, jos juoksee koko ajan? Voihan tietysti olla, että ihmiset juoksevat kohtaamisesta toiseen, mutta pikkuisen epäilen.

Olen työn suunnittelun vankkumaton kannattaja. Silti mielestäni olisi paikallaan miettiä, ovatko kaikki palaverit tarpeellisia. Onko asioita, jotka voisi hoitaa sähköpostikyselyllä? Entä tarvitaanko kaikkeen se (demokraattinen) valmisteluelin vai olisiko pieni valmisteluryhmä tehokkaampi?

Seurakunnilla tuntuu olevan kova tarve korostaa tehokkuuttaan ja osaamistaan. Kun halutaan olla kuin mikä tahansa muu työpaikka, yritys lähestulkoon, omaksutaan kritiikittä liike-elämän kieltä ja toimintatapoja. Portaanpään opiston rehtori Petri Järveläinen sanoo Kiuruveden herättäjäjuhlien lehdessä: "Nenästä vedettyjen ihmisten puheita ympäristössä, johon ne eivät kuulu! Olen kastettu kirkon jäsen enkä mikään asiakas. Silloin olen asiakas, kun menen ostamaan makkaraa!"

Liikeyrityksen tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Me emme tietääkseni tavoittele voittoja. Emme ainakaan rahassa mitattavia. Siksi kannattaa istuttaa kirkon työhön toisen alan terminologiaa ja työtapoja tiukasti seuloen ja vakaasti harkiten.

Ja muistaa, että tappotahtinen 24/7-työ saa aikaan vain savuavia raunioita. Kaikilla työpaikoilla.


P.S. 8.6. Viikonloppuna luin Kuopion seurakuntayhtymän Kirkko ja koti -lehteä ja kas vain, sieltäpä tuli vastaan tuttuja ajatuksia, helsinkiläisen kirkkoherran Reijo Liimataisen suulla:

”Hukkaamme arvokkaita asioita hölmöilyihin, jos tuotamme palveluita toisillemme ja järjestämme kokouksia.” Loputtomien suunnittelupalaverien ja strategioiden luomisen sijasta pappisasessori suosittelee ihmisten pariin jalkautumista. Suunnittelun valtaa tulee antaa niille, jotka töitä tosiasiassa tekevät. ”Seurakunnan perustehtävän – ihmisten kohtaamisen – kannalta en ole ollenkaan huolissani kirkon tulevaisuudesta. Kysymykseni on, miten hiomme järjestelmää järkevämmäksi.”

”Unelmani on, että tulevaisuuden kirkossa tapahtumien runsaus korvautuu rauhallisella ihmisten kohtaamisella. Armon ja anteeksiantamuksen sanoma on esitettävä ulkoasultaankin uskottavassa muodossa”, Reijo Liimatainen summaa.