Turmeltunut Suomi-brändi ja yhteisöllisyyden kaipuu

Nämä syyskuun kirjoitukset menivät aika kriisiaiheisiksi. Ensin mainekriisi tai ainakin sen esiaste (Kirkko - hankala työpaikka?), sitten kirkon kriisikortin julkistaminen ja nyt Kauhajoen kammottavat surmatyöt.

Ulkoministeri Alexander Stubb nimitti aivan hiljattain työryhmän kehittämään Suomi-brändiä. Toiset suivaantuivat siitä, että kokoonpano oli tasa-arvolain vastainen. Itse ärsyynnyin siitä, että ryhmään ei tullut yhtään yliopistoihmistä ja kuitenkin tässä maassa on useita päteviä viestinnän ja markkinoinnin professoreja, jotka ovat brändikysymysten huippuasiantuntijoita.

Stubbin brändityöryhmän lähtökohdat ovat nyt aika heikot. Ulkomailla Suomi on vielä pitkään julman ja arvaamattoman väkivallan maa.

Vajaa vuosi sitten, pian Jokelan jälkeen, opetin Jyväskylän yliopiston kurssia nimeltä Maine, organisaatiokuva ja kriisiviestintä. Koulusurma tarjosi sitä varten runsaasti surullista aineistoa. Keskustelimme myös paljon huomiota herättäneestä Roger Boyesin kolumnista (The Times Online), jossa Boyes esitti syitä Jokelan surmatyöhön:

• Suomi on harvaanasuttu maa, järvet erottavat naapuritkin toisistaan


• Valoa ei tähän aikaan vuodesta juuri näy ja perheet laskevat päiviä talvilomaan päästäkseen Aasian aurinkoon


• Depressiota on paljon, samoin itsemurhia


• Talvi eristää nuoret toisistaa, he tulevat kouluun pimeässä ja lähtevät pimeässä ja matkustavat pitkiä matkoja koteihinsa


• Ystävyyssuhteiden ylläpito on kesäajan luksusta, joten ystävyyksistäkin tulee virtuaalisia


• Suomalainen nuori syöksyy nettiin heti kotiin tullessaan, YouTube korvaa tv:n, jota pidetään keskiaikaisena


• Nokia-maassa on halvat kännykkäpuheluhinnat, joten jo kuusivuotiaat menevät kouluun kännykän kanssa ja vanhemmat ovat ylpeitä lastensa ensimmäisistä tekstiviesteistä


• Kaikkea tätä tapahtuu toki myös muualla Euroopassa mutta Suomessa korkeasta teknologiasta on tullut tavanomainen oikeitten ihmissuhteiden korvike


• Koulussa eristäytyvä nuori eristäytyy vielä enemmän koulun ulkopuolella ja ongelmia seuraa, varsinkin, kun aseita on helposti saatavilla, Suomessa kolmanneksi eniten per henki koko maailmassa

Olimme tietysti kaikki sitä mieltä, että Boyes on väärässä, tai ainakin kärjistää rajusti. Nyt tuota tekstiä katsoo eri silmin. Näkikö brittitoimittaja jotain, mitä me täällä emme näe emmekä ymmärrä?

Sitä Boyes ei ollut havainnut, että virtuaaliyhteisöt eivät ole yksinomaan pahasta. Viime viikolla sain kuulla IRC-Gallerian (tai oikeastaan sitä ylläpitävän Sulake Dynamoidin) viestintäjohtajan Matti Karin (kuvassa) erinomaisen esityksen "Galtsusta". Kari on ollut tiuhaan mediassa sekä Suomessa että ulkomailla, löytyihän IRC-Galleriasta myös Kauhajoen ampujan profiili ja yhteisö.

Kun haikailemme hukatun yhteisöllisyyden perään, ajattelemme luultavasti agraariyhteiskunnan aikaa, jolloin monta sukupolvea eli samassa taloudessa ja kyläläiset huolehtivat toinen toisistaan. Samalla unohdamme, että on myös uudenlaista yhteisöllisyyttä, kuten IRC-Galleria.

IRC-Gallerialla on 470.000 rekisteröitynyttä käyttäjää. Aktiivisimpia ovat 16-vuotiaat tytöt, joista 85 % on tehnyt sinne profiilin. Lähes 70 % käyttäjistä kirjautuu sisään joka päivä ja päivittäin lähetetään 1,4 miljoonaa viestiä. Parhaimmillaan, klo 21-22, käyttäjiä voi olla yhtä aikaa jopa 30.000. Välimatkat eivät ole esteenä, kun etsitään samasta asiasta kiinnostuneita. Vaikeistakin asioista on helppo puhua, kun ei olla aivan kasvotusten. 60 % nuorista on saanut IRC-Gallerian kautta tosiystävän, jota tavataan muutenkin kuin netissä. Jos IRC-Galleria epäilyttää, kannattaa lukea sen tietopaketti vanhemmille.

Matti Kari, 27, muuten huomautti, että alle 12-vuotiaalla ei ole mitään asiaa nettiin yksinään. Vanhemmat voisivat katsoa peiliin.

Roger Boyes sanoo nyt, että "jotain huolestuttavaa on tapahtumassa heidän ylpeässä, itsesäätelevässä, pohjoismaisessa kulttuurissaan. Suomalaisten on aika tarkastella lapsiaan kunnolla ja läheltä."

Aamu Kauhajoella

Olen tänään, kuten tuhannet muutkin suomalaiset, viettänyt aamun Kauhajoella.

Kirkko oli kaunis. Virret hyvin valittuja. Kirkkoherran ja piispan sanat koskettivat. Näin Simo Peura:

Aikuisten tehtävä on tarjota aineksia ja rakkautta elämää ylläpitävien arvojen muodostamiseen. Ajatus, että lapsemme valitsisivat arvonsa yksin, vapaasti ja ilman vuorovaikutusta toisiin, on harhaanjohtava kuvitelma.

Jos välittää lapsesta, ei jätä häntä yksin keskustelemaan tietokoneen kanssa. Jos välittää, ei lyö lasta eikä salli hänen lyövän. Jos välittää, hyväksyy lapsen sellaisena kuin hän on ja kannustaa häntä selviytymään muutoin kuin kyynärpäitä käyttäen.

Olemmeko me aikuiset siis olleet sokeita? Entä, jos lasten ja nuorten hätä johtuukin meidän aikuisten ja yhteisöjemme vastuun ohuudesta. Tätä keskustelua on suomalaisten nyt käytävä.

Tragedian jälkeen on etsitty syyllisiä. Syytettyjen penkillä ovat, ampujan lisäksi, olleet ainakin sisäministeri, poliisi, asekauppias ja internet.

Eilen kohtasin myös palasen siitä suunnattomasta surusta, missä monessa pohjalaisessa kodissa nyt eletään. En matkan päästä, en lehtijutuista, vaan oikeasti, rakkaansa menettäneen ihmisen kotona. Hänen näkökulmastaan syyllisten etsiminen on täysin turhaan. Se ei tuo hänen rakkaintaan takaisin.

Meidän muiden tehtävä on huolehtia siitä, että tämä kouluampuminen jää Suomen viimeiseksi.

Kirkot ovat auenneet ihmisten hädälle ja surulle. Tämä kuva on Espoon tuomiokirkosta.

Lohdutuksen ja toivon ammattilaiset

Elämä on meri, meri kauhistaa,
kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa.
Mistä turvan löytää mieli levoton?
Kuka auttaa voisi, yö kun synkkä on?

Isä, sinuun katson tuskan tullessa
Sinä tahdot aina kantaa minua.
Sinulle saa huutaa henki rauhaton.
Löydän lohdutuksen, yö kun läsnä on.

Murheen musta laakso silloin valkenee.
Askeleita ottaa arka rohkenee.
Kanssasi en pelkää, Isä, yötäkään.
Kanssasi voin käydä tuskan pimeään.

Virsi 482:1-3

En voinut aavistaa, missä tunnelmissa tänään jakaisimme viime viikolla Kirkon viestintäpäivillä saamaamme kriisiviestintäkorttia Iisalmen seurakunnan työntekijöille. Eilen oli vapaapäivä, järjestin valokuvia ja lähetin niitä ystäville, kun katse nauliutui uutiseen Kauhajoelta. Iltapäivän ohjelma olikin sitten selvä.

Jokelan jälkeen seurakuntien kriisivalmius on huomattavasti parantunut. Kauhajoella seurakunta oli nopeasti mukana auttamassa. Evl.fi-sivusto on tarjonnut sekä lohdutuksen sanoja että aineistoja kriisin käsittelyyn. Seurakunnat järjestävät aamu- ja iltahartauksia, kouluille on tarjottu kriisiapua.

Hyvä niin. Ketkä sitten ovat lohdutuksen ja toivon ammattilaisia, elleivät seurakunnan työntekijät.

"Mies yli laidan -toiminto on aktivoitunut"

Terveiset Kirkon viestintäpäiviltä Helsingistä. Kolmen päivän erittäin tiivis ohjelma. Hyvää palautetta meidän hankkeestamme, jota sain päivillä esitellä. Runsaasti helmiä ja AHAA-elämyksiä. Hyödyllisiä kontakteja, joitten avulla oma hankkeemme liikahti taas eteenpäin. 250 osallistujan joukossa oli huomattavan monta yläsavolaista.

Puran viestintäpäivien antia, kunhan sitä vähän sulattelen. Nyt kerron vain hilpeän jutun, jonka kertoi Kotimaa-lehden toimitussihteeri Annmari Salmela. Perheen veneessä on uusi GPS-navigaattori. Annmari oli sitä tutkiessaan onnistunut painamaan nappia, joka sai ruudulla pyörimään hälytyksen: "Mies yli laidan -toiminto on aktivoitunut! Mies yli laidan -toiminto on aktivoitunut!"

Tuosta pitäisi melkein saada kuvaa tähän blogiin tai hankkeemme muuhun materiaaliin :)

Kuvassa viestintäjohtaja Tuomo Pesonen ja Helsingin piispa Eero Huovinen. Huoviselle luovutettiin "kirkon kriisiviestintäkortti", jossa on napakat toimintaohjeet kriisien varalle. Sen pitäisi jatkossa löytyä kaikkien kirkon työntekijöitten lompakosta. "Kriisit tulevat yleensä yllättäen. Kriisin keskellä tarvitaan kahta asiaa: herkkyyttä ja harkintaa. Herkkyys nousee sydämestä, harkintaa saa tästä kortista", muotoili piispa Huovinen.

Kirkko - hankala työpaikka?

Tiistaina olin juuri puhunut rovastikunnan kirkkoherroille ja talouspäälliköille johtamisviestinnästä. Hyvän johtamisviestinnän edellytyksistä, ryhmähengen ja yhteisöllisyyden rakentamisesta, ikävien asioiden viestimisestä.

Illalla puoli yhdeksän tv-uutisissa hyvin vakava Matti Rönkä kertoi, että "Kirkko on hankala työpaikka. Seurakunnissa riidellään edelleen enemmän kuin muissa töissä".

Haukoin henkeä jutun äärellä - kuten luultavasti myös Kirkon tiedotuskeskus - ja jäin ihmettelemään, mistä lähteistä ja vaikuttimista juttu oli tehty. Jutussa olevat haastattelutkin oli tehty tosi johdattelevasti ja sanomisista leikattu mukaan (ikävät) valitut palat. Ainoa myönteinen oli piispa Simo Peura, joka pani työilmapiirikysymyksissä toivonsa kirkon nuoremman polven johtajiin.

Kävi ilmi, että toimittaja oli lukenut aivan samaa, jo maaliskuussa julkistettua Kirkon työolobarometriä 2007, kuin minäkin. Kummallista vain, että minulle barometristä jäi mieleen, että kirkon työntekijät kokevat työnsä merkitykselliseksi, ja että sosiaaliset suhteet olivat parantuneet. Lisäksi barometristä ei löydy riitelyä ollenkaan - ristiriidoista työntekijäryhmien ja esimiesten ja alaisten kesken siellä kyllä puhutaan mutta riitely on vähän toinen juttu.

En tietenkään väitä, että seurakunnat olisivat ongelmattomia työpaikkoja. Minulla on sitäpaitsi silmät ja korvat ja kaikenlaista näkee ja kuulee myös omassa työssään.

Mutta tämä on kouluesimerkki siitä, mikä on uutinen. Kirkon uusi viestintäjohtaja Tuomo Pesonen sanoo sen naulan kantaan: "Äärimmäisyysmielipiteet kirkossa ja kirkosta kuuluvat kauas. Kirkko ja kirkot kuitenkin tekevät vankkaa perustyötä, jonka monet kohtaavat. Diakoniatyö, perhe- ja lapsityö, lähetystyö ovat olennaisia, mutta ne eivät saa suuria otsikoita."

Ristiriita on uutinen, sopuisa perustyö ei. Valitettavasti.