Kirkkoa ei tarvita mihinkään

Ylen uutisten mukaan jo 43 % avioliitoista solmitaan maistraatissa. Radiossa nuori nainen kertoi nähneensä ystävien siviilivihkimisestä, että kirkkoa ei tarvita mihinkään.

Jari Jolkkonen sanoi tiistain aamuhartaudessa jotensakin niin, että Jumalan kansa ei ole mikään huippuunsa trimmattu uraohjusblondi vaan raihnainen ja nilkuttava sakki. Ken vanhasta äitikirkosta eroaa, asettuu toisten yläpuolelle ja uskoo pärjäävänsä yksin.

On helppo uskoa pärjäävänsä omillaan, kun on nuori, terve ja menestyvä. Ehkä vielä silloinkin, kun on keski-ikäinen ja terve. Jos on.

Useimmille meistä harmit ja hallat, suorastaan tuiskut, käyvät jossain elämän vaiheessa sen verran kohti, että elämän tarkoitus alkaa mietityttää. Kun koulutuspaikkaa tai työtä ei ole, kun oma tai läheisen sairaus masentaa, kun ikuiseksi aiottu rakkaus hiipuu. Kun kepeästä päiväperhoelämästä tulee suossa tarpomista, sitä alkaa väkisin miettiä, olisiko omien voimien kantavuudella sittenkin rajansa.

Savon Sanomat kertoi passelisti myös tiistaina, että taantuma ajaa ihmisiä kirkkoon:

"Taantuma näkyy kirkoissa esimerkiksi taloudellisiin huoliin ja työttömyyteen liittyvien esirukousaiheiden määrän kasvuna. Vaikeuksien keskellä ihmiset usein etsivät turvallisuutta perinteisistä instituutioista, kuten kirkosta."

Ehkä Jumala on sen niin suunnitellutkin. Takut, riesat ja ristit ovat omiaan vetämään meitä hänen lähelleen. Elämän kolhuissa kirkko on paikka, jossa ei kysellä ansioluetteloita vaan armahdetaan.

En minäkään itseasiassa tarvitse kirkkoa - instituutiona - paljoonkaan, paitsi tietysti palkanmaksuun. Seurakuntaa sensijaan tarvitsen, kristittyjen yhteyttä ja armon jakamista.