Ylen uutisten mukaan jo 43 % avioliitoista solmitaan maistraatissa. Radiossa nuori nainen kertoi nähneensä ystävien siviilivihkimisestä, että kirkkoa ei tarvita mihinkään.
Jari Jolkkonen sanoi tiistain aamuhartaudessa jotensakin niin, että Jumalan kansa ei ole mikään huippuunsa trimmattu uraohjusblondi vaan raihnainen ja nilkuttava sakki. Ken vanhasta äitikirkosta eroaa, asettuu toisten yläpuolelle ja uskoo pärjäävänsä yksin.
On helppo uskoa pärjäävänsä omillaan, kun on nuori, terve ja menestyvä. Ehkä vielä silloinkin, kun on keski-ikäinen ja terve. Jos on.
Useimmille meistä harmit ja hallat, suorastaan tuiskut, käyvät jossain elämän vaiheessa sen verran kohti, että elämän tarkoitus alkaa mietityttää. Kun koulutuspaikkaa tai työtä ei ole, kun oma tai läheisen sairaus masentaa, kun ikuiseksi aiottu rakkaus hiipuu. Kun kepeästä päiväperhoelämästä tulee suossa tarpomista, sitä alkaa väkisin miettiä, olisiko omien voimien kantavuudella sittenkin rajansa.
Savon Sanomat kertoi passelisti myös tiistaina, että taantuma ajaa ihmisiä kirkkoon:
"Taantuma näkyy kirkoissa esimerkiksi taloudellisiin huoliin ja työttömyyteen liittyvien esirukousaiheiden määrän kasvuna. Vaikeuksien keskellä ihmiset usein etsivät turvallisuutta perinteisistä instituutioista, kuten kirkosta."
Ehkä Jumala on sen niin suunnitellutkin. Takut, riesat ja ristit ovat omiaan vetämään meitä hänen lähelleen. Elämän kolhuissa kirkko on paikka, jossa ei kysellä ansioluetteloita vaan armahdetaan.
En minäkään itseasiassa tarvitse kirkkoa - instituutiona - paljoonkaan, paitsi tietysti palkanmaksuun. Seurakuntaa sensijaan tarvitsen, kristittyjen yhteyttä ja armon jakamista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Näin on! Kristittyjen ystävien/seurakunnan ja Jumalan antama tuli ja turva ovat sellainen tukiverkko, jonka varassa voi levätä! Ja jonne saa palata, välillä häntä koipien välissä...
Hei, haluan tuoda vähän erilaisen näkökulman tähän:
Viimeistään "harmit ja hallat, suorastaan tuiskut" saattavat tosiaankin johdattaa pohtimaan elämän tarkoitusta, ihmisenä olemisen tarkoitusta.
Minut itseni se pohdinta johdatti lopulta eroamaan kirkosta.
Omien voimien kantavuudella on rajansa, mutta se, mikä auttaa kun omat voimat loppuvat, ei ole suinkaan ollut kirkko, ei seurakunta.
Asioilla on aina monia puolia. Joku saattaa löytää lohdun kirkosta, joku toinen löytää sieltä jotakin aivan muuta kuin lohdutusta. Tämä näkyy monien niiden ihmisten elämässä, joita kirkon piirissä tai piiristä on ahdistettu ja piinattukin. Itse en ole henkilökohtaisesti sellaista piinaa kokenut, mutta läheltä tiedän, että sellaistakin on.
Kaikkea hyvää kiintoisan blogin pitäjälle toivottaen, Araminta :)
Hei Araminta,
Onpa mukavaa, että kommentoit! Olisi kiinnostavaa tietää enemmän syistä, jotka johtivat eroosi.
Itse halusin korostaa seurakuntaa tekstissäni siksi, että en minäkään usko kirkon instituutiona paljon lohtua tuovan. Mutta jos siellä kerrotaan oikeasta, elävästä Jumalasta, toivoa on.
Kirkon piirissä ja nimissä tehdyt julmuudet eivät ole mitenkään puolusteltavissa. On järkyttävää, miten kaukana rakastavasta Jumalasta ovat joskus ne, jotka ovat mielestään Hänen palvelijoitaan. Ja toisaalta: ken meistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.
Kirjoittelemisiin,
Helena
Lähetä kommentti