Kauppinen tyypitteli eroajat seitsemään pääryhmään:
- Nuori aikuinen (tyypillisin eroaja: kotoa muuttaja, jonka ero liittyy itsenäistymiseen, netin käyttäjä, kaveria seuraava, heti kaiken haluava, "mun juttua" etsivä)
- Seurakuntaan muuttaja (erityisesti monimuuttaja, irrallinen, kotikirkko kateissa)
- "Kaiken saanut" (vihitty, lapset kastettu ja konfirmoitu, viidenkympin kriisi)
- Paremman uskon etsijä (kuten helluntailainen, joogi, new age)
- Vapaamatkustaja (yhteisvastuun kadottanut, osallistuu toimintaan mutta ei jäsen)
- Kirkon kannanottoihin pettyjä (erityisesti suurten kaupunkien nuoret aikuiset, naispappeus, homoliitot, yhteiskuntavastuu; toisaalta pettyjissä on myös kirkon liialliseen suvaitsevaisuuteen ja päättämättömyyteen pettyjiä)
- Kirkosta vieraantunut (tämä vain taustatekijä, Kauppisen mielestä korostettu liiaksi)
Kauppisen esityksessä tuli vahvasti esille kristillisen kasvatuksen merkitys. Isän ja äidin antamat hengelliset eväät pitävät nuoren aikuisen kirkon jäsenenä. Ja kun on osallistunut seurakunnan toimintaan lapsena ja nuorena, on todennäköisesti kirkon jäsen vielä aikuisenakin - isosena toimiminen on jo tosi kova kirkon jäsenyyteen sitouttaja.
On muuten päästävä siitä harhasta, että kirkosta eroaminen olisi vain "Helsingin tauti". Iisalmen rovastikunnassa kirkkoon kuuluu noin 10 % enemmän väestöstä kuin Etelä-Suomessa mutta jäsenmäärä laskee täsmälleen samaa vauhtia kuin etelässäkin eli 0,6 % vuodessa.
Kirkkoon liittyminen olikin sitten jo eroamista monisyisempi ilmiö. Siinä hätkähdytti se, miten vaikeaa takaisin palaaminen useasti on. Kirkosta eroaminen käy nopsasti, mutta liittyminen on pitkällinen prosessi.
Miten me voisimme tehdä paluun helpommaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti