Tämän päivän paras puoli on, että se on marraskuun viimeinen päivä.
Siitä huolimatta, että on rakkaan veljeni nimipäivä ja ystäväni syntymäpäivä.
Marraskuu on vuosi vuodelta vaikeampi. En enää osaisi asua rannikolla, missä marras kestää koko talven. Pahoin pelkään, että niin on pian myös Savossa. Tekisivät viisaita päätöksiä Kööpenhaminassa!
Kun pimeys oikein riepoo, yritän muistaa, että kerran olin marraskuussa niin sairas, että sain olla kiitollinen, että olin hengissä. Kun mustuus hyökkää, muistelen heitä, jotka puolustivat ja pakenivat 70 vuotta sitten.
Tuohon verrattuna lämmin koti, siisti sisätyö ja huumorintajuinen perhe ovat luksusta.
Anna-Maija Raittila sanoi kerran, että marraskuu on kaikkein armollisin kuukausi. Siinä ei ole mitään turhaa. Saman on ehkä kokenut tämän runon kirjoittaja Helena Anhava:
Rauhan väri on harmaa,
ei ankea vaan ajaton,
ei alistunut vaan tyytyvä.
Otat maiseman vastaan
kuin astuisit tauluun,
sen avaruuteen
tyveneen oloon
kun murhe on vaiti,
lepoon asettunut.
Marraskuussa pitäisikin saada asettua lepoon ja olla ihan hiljaa. Ikävä kyllä siihen ei työelämässä ole oikein mahdollisuuksia vaan tehokas on oltava ympärivuotisesti.
Eikä yksin työelämässä. Joka tuutista tursuaa vaatimusta. Parisuhde on jämähtänyt ja vaatii kehittämistä! Joululahjat on paketoitava nyt, ettei tule viime tingan kiire! Kaikki joukkueen vanhemmat mukaan talkoisiin! Liikuntaa kolmesti viikossa tai hyvästi terveys! Jos perhe ei syö yhdessä, se ei myöskään pysy yhdessä! Löydä palvelupaikkasi seurakunnassa!
Olen miettinyt Kiuruveden kirkkoherran Risto Pentikäisen sanoja: "On arvokasta, että seurakunta ylipäänsä on."
Kuka kaipaa kirkollista puuhamaata? Marraskuussa? Jos vain saisi nuokkua kirkon nurkassa sellaisena kuin on ja muutaman tutun virren tai joululaulun laulaa.
30.11.2009
23.11.2009
Kirkkoherraksi kelpoinen
Kirkkoherran virka on merkittävä. Johtaahan hän koko työyhteisöä ja on sen tärkein edustaja moneen suuntaan. Hän on myös seurakuntansa hengellinen johtaja.
Työurallani olen nähnyt monenlaisia esimiehiä. Latistajia. Innostajia. Lyhytjänteisiä lehahtelijoita. Sitkeitä puurtajia. Reiluja ja maanläheisiä. Puolueellisia, oman hovinsa ylläpitäjiä. Vastuuta pakenevia. Vastuuseen nääntyviä. Kuuntelevia. Puolikuuroja. Pilkunviilaajia. Visionäärejä. Kiireisiä mutta silti läsnäolevia. Kiireisiä ja etäisiä.
Olen nähnyt, miten empaattinen, innostava ja asiantuntijoihinsa luottava esimies saa työntekijät ylittämään kaikki rajansa. Ja senkin olen nähnyt, miten esimiehen kylmyys, kyynisyys ja kyräily tappavat innon ja ilon.
Kun olin valtion töissä, rekrytointi-ilmoituksia mietittiin todella tarkkaan. Kirjoitettiin selkeästi työpaikan perustehtävä ja noudatettiin yhtenäistä graafista ilmettä. Nämä ilmoitukset olivat merkittävä profiloinnin väline - tällainen organisaatio me olemme, tällaista työtä meillä tehdään. Ajateltiin myös, että työhön perehdyttäminen alkaa jo siitä, kun hakija lukee ilmoituksen.
Lisäksi pidettiin tärkeänä sitä, että kaikki, mitä hakijalta toivotaan, kerrotaan selvästi, ja että myös palkkauksen perusteet mainitaan - sekä turhien kyselyjen välttämiseksi että hakijan oikeusturvan varmistamiseksi. Niitä kriteerejä ei nimittäin sorvata enää siinä vaiheessa, kun nähdään, keitä on hakijoina.
Pitkät litaniat lisäävät toki kustannuksia - printtimediassa. Mutta nykyisinhän ilmoitellaan pääasiassa sähköisesti, joten millejä ei tarvitse laskea.
Katsotaanpa, millaisia kirkkoherran virkoja on tällä hetkellä haettavana (evl.fi, Kotimaa). Heinäveden, Iisalmen, Joutsan ja Valtimon seurakuntien kirkkoherroilta edellytetään suomen kielen erinomaista suullista ja kirjallista taitoa sekä ruotsin kielen tyydyttävää ymmärtämisen taitoa. Siinä kaikki!
Joutsa toki etsii "vankan hallintokokemuksen omaavaa, neuvottelutaitoista hengellistä johtajaa", ja Iisalmi "innovatiivista ja ihmissuhdetaitoista hengellistä johtajaa".
Helsingin Mikaelin seurakunnan kirkkoherranhakuilmoitus on lähes täydellinen. Työyhteisön kuvauksen lisäksi on kerrottu, mitä viran menestyksellinen hoitaminen edellyttää, kuten hengellistä johtajuutta, hyviä johtamisvalmiuksia ja yhteistyötaitoja, vahvaa hallinnollista osaamista, seurakuntatyön laaja-alaista tuntemusta, kykyä kehittämistyöhön.
Lisäksi on mainittu, että virkaa hakevan tulee olla pastoraalitutkinnon suorittanut pappi, ja että vaaditaan seurakuntatyön johtamisen tutkinto. Kielitaitovaatimuksetkin toki kerrotaan. Oikeastaan ainoa, mikä tästä puuttuu, on palkkauksen vaativuusryhmä ja peruspalkka euroina.
Mitähän tapahtuisi, jos hakisin vaikkapa Valtimon kirkkoherraksi? Täytän nimittäin epäilyksettä nuo kielitaitovaatimukset.
Jostain syystä arvelen, että en päätyisi vaalisijoille.
Työurallani olen nähnyt monenlaisia esimiehiä. Latistajia. Innostajia. Lyhytjänteisiä lehahtelijoita. Sitkeitä puurtajia. Reiluja ja maanläheisiä. Puolueellisia, oman hovinsa ylläpitäjiä. Vastuuta pakenevia. Vastuuseen nääntyviä. Kuuntelevia. Puolikuuroja. Pilkunviilaajia. Visionäärejä. Kiireisiä mutta silti läsnäolevia. Kiireisiä ja etäisiä.
Olen nähnyt, miten empaattinen, innostava ja asiantuntijoihinsa luottava esimies saa työntekijät ylittämään kaikki rajansa. Ja senkin olen nähnyt, miten esimiehen kylmyys, kyynisyys ja kyräily tappavat innon ja ilon.
Kun olin valtion töissä, rekrytointi-ilmoituksia mietittiin todella tarkkaan. Kirjoitettiin selkeästi työpaikan perustehtävä ja noudatettiin yhtenäistä graafista ilmettä. Nämä ilmoitukset olivat merkittävä profiloinnin väline - tällainen organisaatio me olemme, tällaista työtä meillä tehdään. Ajateltiin myös, että työhön perehdyttäminen alkaa jo siitä, kun hakija lukee ilmoituksen.
Lisäksi pidettiin tärkeänä sitä, että kaikki, mitä hakijalta toivotaan, kerrotaan selvästi, ja että myös palkkauksen perusteet mainitaan - sekä turhien kyselyjen välttämiseksi että hakijan oikeusturvan varmistamiseksi. Niitä kriteerejä ei nimittäin sorvata enää siinä vaiheessa, kun nähdään, keitä on hakijoina.
Pitkät litaniat lisäävät toki kustannuksia - printtimediassa. Mutta nykyisinhän ilmoitellaan pääasiassa sähköisesti, joten millejä ei tarvitse laskea.
Katsotaanpa, millaisia kirkkoherran virkoja on tällä hetkellä haettavana (evl.fi, Kotimaa). Heinäveden, Iisalmen, Joutsan ja Valtimon seurakuntien kirkkoherroilta edellytetään suomen kielen erinomaista suullista ja kirjallista taitoa sekä ruotsin kielen tyydyttävää ymmärtämisen taitoa. Siinä kaikki!
Joutsa toki etsii "vankan hallintokokemuksen omaavaa, neuvottelutaitoista hengellistä johtajaa", ja Iisalmi "innovatiivista ja ihmissuhdetaitoista hengellistä johtajaa".
Helsingin Mikaelin seurakunnan kirkkoherranhakuilmoitus on lähes täydellinen. Työyhteisön kuvauksen lisäksi on kerrottu, mitä viran menestyksellinen hoitaminen edellyttää, kuten hengellistä johtajuutta, hyviä johtamisvalmiuksia ja yhteistyötaitoja, vahvaa hallinnollista osaamista, seurakuntatyön laaja-alaista tuntemusta, kykyä kehittämistyöhön.
Lisäksi on mainittu, että virkaa hakevan tulee olla pastoraalitutkinnon suorittanut pappi, ja että vaaditaan seurakuntatyön johtamisen tutkinto. Kielitaitovaatimuksetkin toki kerrotaan. Oikeastaan ainoa, mikä tästä puuttuu, on palkkauksen vaativuusryhmä ja peruspalkka euroina.
Mitähän tapahtuisi, jos hakisin vaikkapa Valtimon kirkkoherraksi? Täytän nimittäin epäilyksettä nuo kielitaitovaatimukset.
Jostain syystä arvelen, että en päätyisi vaalisijoille.
20.11.2009
Oikeus turvaan
Hyvää lapsen oikeuksien päivää!Itse askarrellut viirit liehuivat tarmokkaasti ja banderollit somistivat kirkon alttarin. "Jeesus" nappasi syliin viisivuotiaan ja asetti malliksi muille. Näin lapsen oikeuksien päivän hartaushetkessä Lapinlahden kirkossa tänä aamuna.
Kaksikymmentä vuotta sitten YK:n yleiskokouksessa solmittu Lapsen oikeuksien yleissopimus sitoo myös Suomea. Mihin lapsella olikaan oikeus?
Lapsella on oikeus, tiivistetysti:
Erityiseen hoivaan ja suojeluun.
Riittävään osuuteen yhteiskunnan voimavaroista.
Osallistua ikänsä ja kehitystasonsa mukaan itseään koskevaan päätöksentekoon.
Lapsen oikeuksien sopimuksen yleisperiaatteita ovat:
Kaikki lapset ovat tasa-arvoisia.
Lapsen etu on ensisijainen kaikessa päätöksenteossa.
Lapsella on oikeus hyvään elämään.
Lapsen näkemykset on otettava huomioon.
Olen kuunnellut pitkillä ja pimeillä työmatkoilla Barack Obaman kirjaa Unelmia isältäni. Se on varsinainen oppitunti sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja siitä, miten ihonväri voi rajata elämän mahdollisuudet olemattomiin.
Usein näemme helpommin ne vääryydet, jotka ovat kaukana kuin ne, jotka ovat lähellä. Naapurin biletys ja ruuatta jäävät lapset tulevat liiaksi iholle. Silmiä ja korvia ei silti saa sulkea, jo lastensuojelulakikin velvoittaa puuttumaan.
Suomalainen koti on tehokkaasti eristetty yksityisalueeksi mutta pienten pahoinvointi pitää aikuisten nähdä. Ja reagoida siihen, nopsasti.
---
Tarkemmin lapsen oikeuksiin voi tutustua esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilla.
11.11.2009
Tuokiokuvia työpaikalta
Eräänä perjantaina olin lähdössä Kiuruvedeltä kotiin. Oli aika myöhä, hämärsi, työviikon ja matkan paino tuntuivat jo niskassa.
Tupsahti siihen lähetyssihteeri Maija-Leena, joka palveli hautajaisvieraita keittiössä. Lempeästi ja mutkattomasti hän kantoi minulle kahvikupposen ja lämmintä pullaa. Että jaksan kotiin.
Tällä viikolla soitin Iisalmen hautausmaalle, josko voisin viedä auton peräkärryn sinne säilöön pariksi päiväksi. Puutarhuri-Matti siellä odotteli kivikuormaa. Lupasin hypätä heti autoon ja ehtiä perille ennen sitä.
- Ei mitään kiirettä, sanoi Matti. - Aja rauhallisesti, nyt on tosi liukasta!
Miten iloiseksi tuleekaan mieli, kun kohtaa tällaista lempeää lämpöä ja huolenpitoa.
Seurakuntatyön parhaita puolia onkin juuri tämä: ihmiset todella välittävät toisistaan työyhteisöissä.
Jälkikirjoitus 12.11.
Nappasin tämän tekstin verkkoon eilen 11.11. lounasaikaan ja ajattelin, että vähän lyhyeksi jäi. Mutta millaisen jatkokertomuksen sainkaan sille illalla!
Koulutuksemme päättyi Lapinlahden Portaanpäässä klo 19. Kotiin lähdön hetkellä auton keskuslukitus ei auennut, ei sitten millään.
Onneksi olin Portaanpäässä, missä pääsin sisätiloihin odottelemaan ritariani saapuvaksi. Virittelin tietokoneen, ryhdyin hommiin, ja tietysti kirjoitin myös facebookiin tuntemuksiani tästä ankeasta hetkestä.
Mikä mainio viestiketju siitä kehkeytyikään - ystävät ja työtoverit Espoosta, Siilinjärveltä, Hankasalmelta, Lappeenrannasta, Kuopiosta, Savonlinnasta, Vantaalta ja Vuokatista antoivat hyviä neuvoja ja sympatiaa. Yksinäisyys ja kiukku helpottivat. Lopulta jo nauratti.
Tuli todistetuksi, että huolenpitoa voi välittää myös virtuaalimaailmassa.
Tupsahti siihen lähetyssihteeri Maija-Leena, joka palveli hautajaisvieraita keittiössä. Lempeästi ja mutkattomasti hän kantoi minulle kahvikupposen ja lämmintä pullaa. Että jaksan kotiin.
Tällä viikolla soitin Iisalmen hautausmaalle, josko voisin viedä auton peräkärryn sinne säilöön pariksi päiväksi. Puutarhuri-Matti siellä odotteli kivikuormaa. Lupasin hypätä heti autoon ja ehtiä perille ennen sitä.
- Ei mitään kiirettä, sanoi Matti. - Aja rauhallisesti, nyt on tosi liukasta!
Miten iloiseksi tuleekaan mieli, kun kohtaa tällaista lempeää lämpöä ja huolenpitoa.
Seurakuntatyön parhaita puolia onkin juuri tämä: ihmiset todella välittävät toisistaan työyhteisöissä.
Jälkikirjoitus 12.11.
Nappasin tämän tekstin verkkoon eilen 11.11. lounasaikaan ja ajattelin, että vähän lyhyeksi jäi. Mutta millaisen jatkokertomuksen sainkaan sille illalla!
Koulutuksemme päättyi Lapinlahden Portaanpäässä klo 19. Kotiin lähdön hetkellä auton keskuslukitus ei auennut, ei sitten millään.
Onneksi olin Portaanpäässä, missä pääsin sisätiloihin odottelemaan ritariani saapuvaksi. Virittelin tietokoneen, ryhdyin hommiin, ja tietysti kirjoitin myös facebookiin tuntemuksiani tästä ankeasta hetkestä.
Mikä mainio viestiketju siitä kehkeytyikään - ystävät ja työtoverit Espoosta, Siilinjärveltä, Hankasalmelta, Lappeenrannasta, Kuopiosta, Savonlinnasta, Vantaalta ja Vuokatista antoivat hyviä neuvoja ja sympatiaa. Yksinäisyys ja kiukku helpottivat. Lopulta jo nauratti.
Tuli todistetuksi, että huolenpitoa voi välittää myös virtuaalimaailmassa.
3.11.2009
90 % viestinnästä ei ole sanatonta!
Intouduin kirjoittamaan oman tekstin, kun Erkki Porola aloitti hiljattain omansa Kotimaa24-sivustolla: "Muistini mukaan viestinnässä sanojen osuus on suuruusluokkaa 10 – 20 %. Suurin merkitys on siis eleillä, ilmeillä yms."
Tämä ei pidä paikkaansa! Kyseessä on virheellinen yleistys, joka on elänyt omaa elämäänsä jo 40 vuotta, kiitos erilaisen konsulttikirjallisuuden. En syytä suinkaan Porolaa, sillä tähän "tietoon" törmää jatkuvasti mitä kummallisimmissa yhteyksissä. Myös kirkon erittäin ansiokkailla Välitä viestiä -sivuilla lukee aina vain, että "90 % viestinnästä on sanatonta". Jos oikeasti uskoisimme tuon, kuka viitsisi enää saarnoja valmistella ja pitää?
Tuo sitkeä käsitys on lähtöisin sosiaalipsykologi Albert Mehrabianin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa tekemästä tutkimuksesta. Hän selvitti tuolloin laboratorio-olosuhteissa sitä, miten viestitään tunteita ja asenteita. Myönteinen ensivaikutelma syntyi näin: sanat 7 %, ääni 38 % ja kasvot 55 %. Sittemmin Mehrabianin prosentit on siirretty kaikkeen mahdolliseen viestintään ja kaikkin mahdollisiin viestintätilanteisiin.
Noiden prosenttien esittely on raivostuttavaa siksi, että siten on helppo mitätöidä sanojen merkitys. Sanojen tärkeydestä voisi puolestaan, tutkimuksen pohjalta, kertoa vaikka seuraavaa.
Julia T. Wood on tutkinut runsaasti parisuhdeviestintää. Hänen mukaansa
Eikö sanattomalla viestinnällä sitten ole mitään virkaa?
On toki. Jo Mehrabian sai selville esimerkiksi sen, että silloin, kun äänensävy ja ilmeet ovat ristiriidassa sanojen kanssa, ihmiset uskovat mieluummin sanattomia viestejä.
Mutta prosentit jääkööt siis omaan arvoonsa.
Tämä ei pidä paikkaansa! Kyseessä on virheellinen yleistys, joka on elänyt omaa elämäänsä jo 40 vuotta, kiitos erilaisen konsulttikirjallisuuden. En syytä suinkaan Porolaa, sillä tähän "tietoon" törmää jatkuvasti mitä kummallisimmissa yhteyksissä. Myös kirkon erittäin ansiokkailla Välitä viestiä -sivuilla lukee aina vain, että "90 % viestinnästä on sanatonta". Jos oikeasti uskoisimme tuon, kuka viitsisi enää saarnoja valmistella ja pitää?
Tuo sitkeä käsitys on lähtöisin sosiaalipsykologi Albert Mehrabianin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa tekemästä tutkimuksesta. Hän selvitti tuolloin laboratorio-olosuhteissa sitä, miten viestitään tunteita ja asenteita. Myönteinen ensivaikutelma syntyi näin: sanat 7 %, ääni 38 % ja kasvot 55 %. Sittemmin Mehrabianin prosentit on siirretty kaikkeen mahdolliseen viestintään ja kaikkin mahdollisiin viestintätilanteisiin.
Noiden prosenttien esittely on raivostuttavaa siksi, että siten on helppo mitätöidä sanojen merkitys. Sanojen tärkeydestä voisi puolestaan, tutkimuksen pohjalta, kertoa vaikka seuraavaa.
Julia T. Wood on tutkinut runsaasti parisuhdeviestintää. Hänen mukaansa
- yhteinen kieli toimii läheisyyden ja koko parisuhteen määrittäjänä
- kieltä käytetään asenteitten ja toiveitten jakamiseen, rakkauden ilmaisemiseen, ristiriitojen ratkaisemiseen, ärtymyksen käsittelyyn, valittamiseen ja anteeksiantamiseen
- kielenkäyttö paljastaa suhteen läheisyyden asteen ja sen avulla myös kehitetään ja määritellään ihmissuhdetta.
Eikö sanattomalla viestinnällä sitten ole mitään virkaa?
On toki. Jo Mehrabian sai selville esimerkiksi sen, että silloin, kun äänensävy ja ilmeet ovat ristiriidassa sanojen kanssa, ihmiset uskovat mieluummin sanattomia viestejä.
Mutta prosentit jääkööt siis omaan arvoonsa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
