Tuokiokuvia työpaikalta

Eräänä perjantaina olin lähdössä Kiuruvedeltä kotiin. Oli aika myöhä, hämärsi, työviikon ja matkan paino tuntuivat jo niskassa.

Tupsahti siihen lähetyssihteeri Maija-Leena, joka palveli hautajaisvieraita keittiössä. Lempeästi ja mutkattomasti hän kantoi minulle kahvikupposen ja lämmintä pullaa. Että jaksan kotiin.

Tällä viikolla soitin Iisalmen hautausmaalle, josko voisin viedä auton peräkärryn sinne säilöön pariksi päiväksi. Puutarhuri-Matti siellä odotteli kivikuormaa. Lupasin hypätä heti autoon ja ehtiä perille ennen sitä.
- Ei mitään kiirettä, sanoi Matti. - Aja rauhallisesti, nyt on tosi liukasta!

Miten iloiseksi tuleekaan mieli, kun kohtaa tällaista lempeää lämpöä ja huolenpitoa.

Seurakuntatyön parhaita puolia onkin juuri tämä: ihmiset todella välittävät toisistaan työyhteisöissä.


Jälkikirjoitus 12.11.

Nappasin tämän tekstin verkkoon eilen 11.11. lounasaikaan ja ajattelin, että vähän lyhyeksi jäi. Mutta millaisen jatkokertomuksen sainkaan sille illalla!

Koulutuksemme päättyi Lapinlahden Portaanpäässä klo 19. Kotiin lähdön hetkellä auton keskuslukitus ei auennut, ei sitten millään.

Onneksi olin Portaanpäässä, missä pääsin sisätiloihin odottelemaan ritariani saapuvaksi. Virittelin tietokoneen, ryhdyin hommiin, ja tietysti kirjoitin myös facebookiin tuntemuksiani tästä ankeasta hetkestä.

Mikä mainio viestiketju siitä kehkeytyikään - ystävät ja työtoverit Espoosta, Siilinjärveltä, Hankasalmelta, Lappeenrannasta, Kuopiosta, Savonlinnasta, Vantaalta ja Vuokatista antoivat hyviä neuvoja ja sympatiaa. Yksinäisyys ja kiukku helpottivat. Lopulta jo nauratti.

Tuli todistetuksi, että huolenpitoa voi välittää myös virtuaalimaailmassa.