Yhdelle näistä vähäisimmistä

Iisalmen seurakuntatalolla on ollut vauhdikasta väkeä viime viikkoina. 300 neljäsluokkalaista astui kirkkolaivaan.

Kiersin yhden ryhmän mukana. Olin oikein ylpeä siitä, miten työtoverini viestivät näitten pienten ihmisten kanssa.

Lasten suoruus oli hämmentävää. Kun diakoniatyön rastilla juteltiin lapsen elämän vaikeista asioista, kuten perheen rahahuolista, isovanhemman kuolemasta ja vanhempien riidoista, yksi lapsista kertoi, että heillä isä ja äiti riitelevät, ja toinen, että kaverin äiti on kuollut. Lähetystyön rastilla he ihmettelivät, miten muutamat jyvät voivat olla jossakin päivän ruoka, ja kuulivat, miten iisalmelaiset auttavat lapsia, jotka joutuvat asumaan kadulla.

Katsoimme perjantai-illan ratoksi perheen kanssa Danny Boylen kahdeksan Oscarin elokuvan Slummien miljonääri (2008). Se oli oiva valinta - vauhtia ja vaarallisia tilanteita nuorisollemme, kurkistus erilaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, Intiaan, herkkä tarina rakkaudesta, rohkeudesta ja uskollisuudesta. Sekä lisäksi hyvä tilaisuus keskustella maailman kodittomista lapsista ja siitä, millaiset vaarat heitä vaanivat.

Suomen World Visionin yhteiskuntasuhteiden päällikkö Sami Lahdensuo kirjoitti Helsingin Sanomissa 29.1. lasten kärsimyksestä humanitaarisissa kriiseissä. Haitin maanjäristys vaikutti välittömästi kolmen miljoonan haitilaisen elämään ja heistä kolmasosa on lapsia. Se on mieletön määrä. World Vision on löytänyt yksinäisiä, apua etsiviä lapsia jopa 45 kilometrin päässä pääkaupungista Port-au-Princestä. "Hyväksikäyttö ja ihmiskauppa ovat aina läsnä siellä, missä kriisit tapahtuvat", Lahdensuo muistutti.

UNICEF kertoo löytävänsä, rekisteröivänsä ja vievänsä turvaan Haitissa noin 4000 lasta päivässä. Yhteisvastuukeräys ja Kirkon Ulkomaanapu ovat keränneet jo yli 1,9 miljoonaa euroa katastrofiapuun. Tarvitaan puhdasta vettä, toimiva jätehuolto, rokotteita, ruokaa, kouluja.

Sami Lahdensuon mielestä Suomella olisi valtiona runsaasti parantamisen varaa lasten auttamisessa humanitaarisissa kriiseissä. Kuitenkin näitten pienimpien ja turvattomimpien pitäisi olla ensimmäisiä suojelun kohteita silloin, kun maailma hajoaa ympäriltä.

He tarvitsevat meidän apuamme. Nyt heti ja monta vuotta eteenpäin.

Elävän kielen puolesta

Kuopus kertoi kirjoittaneensa aineen nimeltä Murre ja minä. Ensin luulin, että kyse oli hänen enonsa koirasta mutta ei, murteista oli kysymys.

Legendaarinen äidinkielenopettajani Rauli Lehtivaara oli 1970-luvulla sitä mieltä, että kotiseutu saa ja sen pitää näkyä kielenkäytössä. Muutoinhan tuo oli sitä aikaa, kun kielikin pyrittiin tasapäistämään. Niinsanottu hyvä yleiskieli jyräsi rytinällä yli murteitten. Onneksi murteita arvostetaan taas.

Itselläni on karjalaiset sukujuuret mutta koulunkäynti Keski-Suomessa hävitti miet ja siet. Toisinaan on eduksi, jos löytää puheeseensa asuinseutunsa paikallisvärin. Sanovat, että käyn tarvittaessa jo savolaisesta. En tiedä, pitäisikö tuosta olla hyvillään.

Yläsavolainen kielenkäyttö on ollut työssäni yksi ehtymättömiä ilonaiheita. Se on uskomattoman eloisaa ja rikasta. Esimerkki: Yksi työtoverini näki pikkuisen ajokkini, Fiat Pandan, ensi kerran, ja kommentoi:
- Mistee sinä out tuollasen nysäaaton löytännä?
Nysäauto! Ei sitä voi sattuvammin sanoa.

Sitä minä joskus ihmettelen, miksi nämä meidän teologimme usein saarnoissaan kadottavat kaiken sen ilmaisun rehevyyden ja rikkauden, minkä he kyllä muussa kanssakäymisessä hallitsevat. En tarkoita, että pitäisi murteella saarnata. Tarkoitan puheen elävöittämistä paikallisilla ilmaisuilla.

On herkullista tutustua murteisiin, jotka ovat itselle outoja. Kaksi Heliä on pitänyt minua hereillä pitkillä ajomatkoillani. Heli Laaksonenhan on tämä kaiken kansan tuntema vakkasuomalainen murrerunoilija. Heli Karhumäki on pakinoinut eteläpohjalaisittain Radio Deillä ja nyt hänen juttunsa on julkaistu tupla-cd:llä.

Karhumäen Helin "kristilliset murretarinat" ovat lämpimiä, humoristisia ja pohjalaisen suoraselkäisiä. Hän ei arkaile sanoa mielipidettään vaikkapa uskomushoidoista tai vapaa-ajattelijoista. Körtti-Helin juttuja leimaa virkeä uteliaisuus - hän kertoo hauskasti tutustumisestaan Metallimessuun ja eri seurakuntien uskoviin. Monessa tarinassa on koskettava hengellinen ulottuvuus. Ystäväni suositteli Heli Karhumäen juttuja minulle ja suosittelen varauksetta eteenpäin.

Yhtä asiaa vain en ymmärrä. Se on se, että Helin hauska ja herkkä tarinakokoelma on saanut nimen Pihtaajatytön katumus. Onhan se toki yhden tarinan nimi ja sekin tarina on hyvä. Nimi antaa silti mielestäni hiukan harhaanjohtavan kuvan kokoelmasta. Liekö Heli ajatellut, entisenä iltapäivälehden toimittajana, että nimi myy.

Jos nämä riemastuttavat Helit ovat sinulle vielä tuntemattomia niin täällä heihin voi tutustua:

Heli Laaksonen

Heli Karhumäki

Rohkeutta viestintään!

Kaksi vuotta olemme Ylä-Savon seurakuntien työntekijöitten kanssa opiskelleet viestinnän saloja. Olemme tutustuneet median toimintaan, kehittäneet tapoja viestiä kriiseissä, oppineet suunnittelemaan viestintää paremmin, ja paljon muuta. Nyt ollaan loppusuoralla, sillä Mies yli laidan! -hanke päättyy maaliskuussa.

En ole aikaisemmin ollut seurakunnassa töissä ja olen hämmästynyt ja hurmaantunut sekä seurakuntien tekemän työn laadusta että sen määrästä. Työntekijät ovat erittäin ammattitaitoisia ja sitoutuneita ja se näkyy työn laadussa. Myös toiminnan määrä on hurja. Yksi seurakuntien viestinnän haasteista on se, kerrotaanko kaikesta tasapuolisesti vai nostetaanko jotakin erityisesti esiin – ja jos nostetaan niin mitä ja miten.

Ylä-Savossa luetaan ahkerasti sanomalehtiä ja ne kertovat varsin paljon seurakuntien työstä. Seurakunnat ovat myös lehtien merkittäviä ilmoitusasiakkaita. Internet on viime aikoina rynninyt paperiviestimien rinnalle. Nämä välineet eivät korvaa vaan täydentävät toisiaan.

Seurakunnissa on oivallettu verkkoviestinnän merkitys ja meillä Ylä-Savossa kotisivut ovat jo hyvässä kunnossa. On syytäkin, sillä vaikkapa Iisalmen seurakunnan sivuilla käy päivittäin 200-300 ihmistä. Liikennettä on ympäri vuorokauden, jopa aamuyön tunteina. Kotisivujensa kautta seurakunnat voivat kertoa toiminnastaan ja tarjota hengellistä sisältöä sitä etsiville silloinkin, kun virastot ovat kiinni ja työntekijät nukkumassa.

Esimerkkejä hengellisestä sisällöstä ovat kirkkoherra Arno Toivasen Päivän sana Iisalmen seurakunnan sivuilla, herkät kuvagalleriat Kiuruveden sivuilla (Kuvia ja raamattua, Kuvia ja virsiä) sekä Hartausikkuna Varpaisjärven sivuilla.

Seurakunnissa puhutaan tällä hetkellä paljon, ei ainoastaan verkossa viestimisestä, vaan myös verkossa työskentelystä. Kolmasosa kirkon työntekijöistä aiotaan kouluttaa tekemään työtä verkkomaailmassa. Esimerkiksi Espoon traagisen ampumistapauksen jälkeen ihmiset ryntäsivät sankoin joukoin keskustelemaan tapahtuneesta erilaisilla nettipalstoilla ja muistoyhteisöissä. Seurakuntien työntekijöitä tarvittiin siellä, missä kaikki muutkin olivat.

Uskon, että viestinnän kehittämishankkeemme merkittävin anti on rohkaistumisessa. Työntekijät ovat alkaneet nähdä työnsä "viestintäsilmälasien" läpi. He ovat huomanneet, miten paljon sellaista hauskaa ja merkittävää heidän työssään on, joka voisi kiinnostaa muitakin.

Seurakunnan perustehtävä on viestin vieminen. Sitä ei voi tehdä ilman viestintätaitoja. Siksi niitä taitoja – puhumisen ja kirjoittamisen taitoja, mediataitoja, verkkotaitoja – ei tarvitse vain seurakunnan tiedottaja vaan jokainen asiantuntija.

Kuva: Isännöimme Lauri Jäntin kanssa 13.11.2009 Iisalmessa Soutajista surffaajiksi -viestintäseminaaria, jonka tavoitteena oli levittää yläsavolaisia viestintäkokemuksia koko Kuopion hiippakuntaan. Kuvan otti Erja Vaarala.

Teksti ilmestyy myös 16.1.2010 Iisalmen Kaupunkilehden seurakuntaliitteessä.

Ei mitään pyhää

Mieleeni jäivät lähtemättömästi hiippakuntadekaani Ari Hukarin viisaat lausumat Muhammed-pilapiirroskohun aikaan. Hänen mukaansa emme voi mitenkään ymmärtää loukkausta, koska olemme länsimaissa kadottaneet pyhyyden tunnon. Islamissa Jumala on pyhä, Koraani on Jumalan ilmoitusta ja siten pyhä, ja profeetat, ilmoituksen välittäjät, ovat pyhiä.

Aika noloa. Meillä retostellaan vapaudella, tasa-arvolla ja yksilön oikeuksilla mutta mikään ei enää ole pyhää (paitsi se yksilön vapaus). Ei Jumala. Ei raamattu. Ei lepopäivä. Eivät pyhyyden kokemiseen johdattavat symbolit ja tilat.

Kaikkea saa pilkata ja kaiken saa jyrätä ilman, että juuri kukaan viitsii korvaansa lotkauttaa.

Ja sitten me ylpeilemme sillä, miten paljon sivistyneempiä me "kristityt" sentään olemme kuin nuo raakalaismaiset muslimit. Sopii vilkaista Sellon jälkeisiä nettikeskusteluja, sieltä löytyy tämä omahyväisyys ja uho.

Hävettää. Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella (virrestä 409).

Heikki Kotila sanoi jo, että pyhyyden kohtaamista pitää ja voi opetella. Kyllä!


Teksti on kirjoitettu Kotimaa24-sivuston teemablogipäivään, jonka aiheena oli 8.1.2010 pyhä.