Joulusaarnojen alla

En ole noin kymmeneen vuoteen uhrannut gradulleni ajatustakaan. Tässä seurakuntatyössäni olen tuntenut tarvetta vilkaista sitä, mutta en ole muistanut. Nyt se tupsahti eteen joulusiivouksessa.

Tein graduni saarnakielen ymmärrettävyydestä. Sen valmistumisesta on jo 20 vuotta eikä se nykysilmin katsottuna näytä kovin kummoiselta. Halusin kuitenkin vilkaista, löytyisikö siitä mitään vinkkejä joulusaarnojen valmistelijoille.

Analysoin gradussani tekstianalyysin keinoin kymmenen joulusaarnaa ja kymmenen "paimensaarnaa" (Joh. 10:11-16). Ideana oli tutkia, ovatko suurille yleisöille valmistellut joulusaarnat jotenkin erilaisia kuin tavallisen sunnuntain saarnat. Oletin, että joulusaarnat olisivat ymmärrettävämpiä, yksinkertaisempia ja rakenteeltaan selkeämpiä.

Näin ei kuitenkaan ollut. Joulu- ja paimensaarnat poikkesivat toisistaan hyvin vähän sisältörakenteeltaan ja sidoksisuudeltaan. Tästä päättelin, että saarnaajat eivät osaa kohdata kuulijoittensa odotuksia eivätkä heidän valmiuksiaan ottaa vastaan pitkähkö, puhuttu viesti.

Mitähän evästä tästä nyt olisi joulusaarnojen valmistelijoille?

Saarnan ymmärrettävyyttä auttaa, mikäli siinä on riittävästi toistoa, mikäli syy- ja seuraussuhteet on selitetty selkeästi ja mikäli tapahtumaketjut ovat ehjiä ja loogisia. Teemassa kannattaa pitäytyä tiukasti ja rakenne tehdä selkeäksi. Ja tietysti mitä paremmin saarnaaja tuntee kuulijakuntansa, sitä helpommin löytyvät kosketuskohdat sanankuulijoihin.

Tämä taitaakin olla se vaikein pala: kontaktin saaminen. Graduuni liittyi myös pieni kysely siitä, miten helppoa tai vaikeaa oli kontaktin saaminen kuulijoihin. Kahta lukuunottamatta kaikki 36 vastaajaa pitivät yhteyden luomista vaikeana. Syitä olivat esimerkiksi:
- vaikea tietää, mitä kuulijat tarvitsisivat
- liiallinen pitäytyminen kirjoitettuun tekstiin
- kun yleisö on heterogeeninen, vaikea tietää, kenelle suuntaisi sanomansa
- ihmiset eivät jaksa kuunnella
- on rasittavaa saada palautteeksi vain pakollisia kiitos-fraaseja.

Palautteesta puheenollen - oikeastaan sopii ihmetellä, ettei saarnoja jaella automaattisesti verkkosivujen kautta, teksteinä tai audioina. Sen ne kyllä ansaitsisivat! Olin hiljattain pitkästä aikaa yhteyksissä rippipappiini Martti Pitkäseen. Hänen seurakunnassaan Helsingin Pitäjänmäessä jaetaan saarnat jumalanpalveluksen jälkeen kirkon ovella kotilukemiseksi. Ja palautetta tulee.

Olisiko siinä levittämisen arvoinen idea?

Lue lisää:
Enckell, Lisa (toim.) 2007. Kuunteleeko kukaan puhettasi? Kuinka saada viesti perille. Helsinki: Kirjapaja.

Työkaverit ja joulumieli

Yksi hauskimpia asioita, mitä tämä vuosi on elämääni tuonut, on työkaverit. Liikutuin kovasti, kun tänään sain nämä upeat kukat ja paranemisen toivotukset Iisalmen seurakunnan väeltä. Kiitos!

Olen sairaslomalla yli loppiaisen. Melkein nolottaa, sillä töissä on nyt monilla vuoden kiireisin aika. Olin pikku operaatiossa yliopistosairaalassamme. Jo toinen joulu peräjälkeen, kun olen toistaitoinen jouluvalmistelija. Vielä elättelen toiveita, että ehtisin kokeilla Ruotasen Ainon punajuuripaistosta. Meillä on intranetissä nimittäin meneillään joulureseptien vaihtoviikot.

Muuten olen sitä mieltä, että jokaisen joulutohottojan tekisi hyvää kokea se täydellinen avuttomuus, mikä on niin monen arkipäivää sairaaloissa ja muissa hoitolaitoksissa. Kun nukkumaan pystyy tasan yhdessä asennossa ja siinäkin vain lääkkeitten voimalla. Kun istumaan noustessa tarvitaan kaksi hoitajaa avuksi. Kun aika matelee ja sitä tappaa katsomalla televisiota muutamassa päivässä yhtä paljon kuin vuodessa yhteensä.

Kun ei ole ketään, kenelle puhua eikä jaksa lukea, luiskahtaa helposti kummalliseen tylsyyden tilaan. Mitä väliä lähestyykö joulu vai juhannus.

Lukioaikana kävimme seurakunnan nuorisokuoron kanssa jouluaattoina laulamassa sairaaloissa ja vanhainkodeissa. Se oli unohtumatonta, erilaista, merkittävää. Siitä tuli joulumieli, laulajille vähintään yhtä paljon kuin kuulijolle. Ehkäpä seuraavana hyväkuntoisena joulunani pestaudun johonkin avustushankkeeseen.

Naistohtori muistelee

Iltauutisissa oli juuri juttu naistohtoreista. Suomen väittelijöistä noin puolet on naisia, kun 1990-luvun alussa naisia oli kolmannes. Kaikenkaikkiaan Suomen yliopistoista valmistuu vuosittain yli 1500 tohtoria.

Viime vuonna minä olin yksi heistä. Tänään on vuosi siitä, kun väittelin Jyväskylän yliopistossa. Pääaineeni oli yhteisöviestintä ja tutkimukseni aihe yliopistojen sidosryhmädialogi ja alueellinen sitoutuminen. Aihe selittyy sillä, että tein melkein 20 vuoden ajan töitä yliopistojen viestintäosastoilla.

En ehkä ole koskaan, milloinkaan, jännittänyt mitään niin kuin väitöstilaisuutta. Olen ihan kohtuullinen esiintyjä - silloin, kun saan valmistautua ennalta. Väitöstilaisuuteen voi toki myös valmistautua, ja pitääkin, mutta silti et voi olla varma, millainen tilanteesta tulee.

Haluaako vastaväittäjäsi ytimekkäitä salamavastauksia. Onko hän pikkutarkka pilkunviilaaja. Takertuuko menetelmiisi. Pohdiskeleeko syntyjä syviä. Luoko kannustavan tunnelman vai välittyykö jo alkumetreillä lynkkausmentaliteetti.

Olen töitteni puolesta ollut monenmoisissa väitöksissä mukana, mikä ei ainakaan ollut omiaan hälventämään jännitystä. Vastaväittäjäni oli arvostettu hollantilainen viestinnän professori Betteke van Ruler. Ulkomaisten vastaväittäjien kanssa on sitten vielä se jännitysmomentti, että miten hyvin laitoksen väki on osannut ja muistanut briiffata heidät suomalaiseen väittelykäytäntöön. Monissa maissa väitöskirjan hylkääminen on nimittäin ihan tavallista, toisin kuin meillä.

Klo 12 seisoin Jyväskylän yliopiston päärakennuksessa, väittelysalin viereisessä luokassa, ja katselin lumetonta maata, Alvar Aallon kampusta - ja rakennusta, jossa aloitin koulutieni vuonna 1969. Ympyrä tuntui sulkeutuvan.

Vastaväittäjäni ensimmäinen kysymys oli laaja, neliosainen. Yllättäen huomasin, että hänen tyylinsä sopi minulle, sillä ehdin hänen pitkien kysymystensä aikana tehdä muistiinpanoja ja ajatella. En olisi ikinä uskonut, että voisin nauttia väitöstilaisuudesta. Niin kuitenkin tein - ja todella tunsin ystävien ja läheisten läsnäolon lämmön ja rukoukset.

Karonkkani oli äärimmäisen perinteinen. Puheet tietyssä järjestyksessä ja lopuksi Gaudeamus igitur. Väriä ja läheisyyttä toi isäni, veljeni ja poikieni musisointi. Mieheni mietiskeli puheessaan väitöskirjan tehtävää ja merkitystä minulle - oliko se lahja, jonka Taivaan Isä antoi oikeaan paikkaan, oikeaksi vaivaksi ja oikeaksi avuksi - voittamaan tauteja ja kipuja - avaamaan uusia ovia elämään.

Kolme päivää väitöksen jälkeen kävin työhaastattelussa Iisalmessa. Olin niin väsynyt, että en edes ymmärtänyt jännittää. Vastassa oli kolme fiksun oloista miestä: Lauri Jäntti, Arno Toivanen ja Hannu Keränen.

Jatkon tiedättekin.

"Käykää kirkossa!"

Toisena adventtisunnuntaina vietettiin Kiuruvedellä kirkkoherran eläkkeellelähtöjuhlia. Osmo Korkalainen, 62, on palvellut Kiuruveden seurakuntaa 17 vuoden ajan. Sitä ennen hän oli pappina Nilsiässä 18 vuotta, mistä ajasta 13 vuotta kirkkoherrana.

Varmasti moni meistä haluaisi tuollaiset lähtöjuhlat - hiukan haikeat mutta silti iloiset. Tupa täynnä seurakuntalaisia. Mukana rakkaat perheenjäsenet ja ystävät. Työtoverit hyvästelivät lempeästi ja liikuttuneina. Piispan lähettämässä tervehdyksessä kiitettiin "vakaata ja juurevaa sananpalvelijaa, jolla on hymy herkässä ja empatiseerauskyky". Musikaaliset lapset ja miniä lauloivat ja soittivat upeasti. Oma poika Simo toivoi, että pystyisi niin vankkoihin, väkeviin ja hoitaviin puheisiin kuin isä.

Kirkkoherran viesti seurakunnalle oli: "Älkää päästäkö jatkossakaan kirkkopolkua ruohottumaan. Käykää kirkossa!" Hän mietiskeli, että Jumala yksin tietää, mitä papin työstä jää viivan alle. Paavo Ruotsalaisen sanoin: "Ole sinä Kristus minun kiitokseni Jumalan edessä."

Ei Osmo Korkalaisen palvelustyö seurakunnassa tähän pääty. Kiuruveden herättäjäjuhlat 2010 työllistävät vielä parin vuoden ajan.

Lähtöjuhla oli erityisen merkittävä Nilsiässä asuville Otolle, melkein 4 v, ja Kallelle, 1 v. Ukin konttaushousut tulevat nyt tehokäyttöön.

Kiitollisuus jäi päällimmäiseksi kaikille tästä juhlapäivästä. Herraa hyvää kiittäkää soi väkevänä koko 130 kilometrin matkaan Kiuruvedeltä Kuopioon.

Adventtielämys

Joulun odotus ei ala ilman Hoosiannaa. Tänä vuonna se oli oikein erityisen upea, sillä adventtina oli Lapinlahden seurakunnan 150-vuotisjuhlavuoden päätapahtuma. Niinkuin pastori Pirkko Koistinen sympaattisessa johdannossaan sanoi: Hyvissä juhlissa pitää olla kunnon syy juhlia, kaunis juhlapaikka, juhlavieraita, soittoa ja laulua ja arvostettu juhlapuhuja. Kaikkea oli, ylenpalttisesti.

Piispa Wille Riekkisen saarnasta jäi erityisesti mieleen se, kuinka Jeesukseen kohdistuvat odotukset tihkuivat verta, valtaa ja rytinää. Kuninkaallisen ratsun virkaa toimitti kuitenkin säälittävä aasin varsa, ja tämä kuningas tuli lempeänä ja armollisena rakentamaan rauhaa.

Sykähdyttävän juhlamessun ja kirkkokahvien jälkeen sitä ajatteli, että ei tästä enää voi tunnelma parantua mutta itse 150-vuotisjuhlakin oli kiva.

Juhlakirjan kirjoittaja Minna Kettunen antoi seurakunnalle synninpäästön siinä asiassa, että eivät tilanneet alttaritaulua Lapinlahdella v. 1865 syntyneeltä Pekka Haloselta. Syy oli yksinkertainen: Halonen ei tarjouksessaan maininnut alttaritaulun aihetta eikä hintaa. Tästä hänen isänsä, maanviljelijä-kirkonrakentaja Olli Halonen nuhteli poikaansa: "Et Sinä Pekka kirjoittanut mitään niistä alttaritaulu ehtoista niin kuin aijoit." Korpilahtelaisen Alvar Cawénin maalaama Kristuksen kirkastuminen saatiin Lapinlahden kirkkoon v. 1931.

Juhlan päätteeksi kuului kirkonpenkistä osuva määritelmä: "Täällä Lapinlahdella ei sitten koskaan ole turhaa pönötystä."

Lue myös:
Kirkko otti juhlijat vastaan havunoksin
Kylvikö Forselius siemenen Telppäsniityn herätykselle?
Lapinlahden seurakunta sai juhlakirjan