Iltauutisissa oli juuri juttu naistohtoreista. Suomen väittelijöistä noin puolet on naisia, kun 1990-luvun alussa naisia oli kolmannes. Kaikenkaikkiaan Suomen yliopistoista valmistuu vuosittain yli 1500 tohtoria. Viime vuonna minä olin yksi heistä. Tänään on vuosi siitä, kun väittelin Jyväskylän yliopistossa. Pääaineeni oli yhteisöviestintä ja tutkimukseni aihe yliopistojen sidosryhmädialogi ja alueellinen sitoutuminen. Aihe selittyy sillä, että tein melkein 20 vuoden ajan töitä yliopistojen viestintäosastoilla.
En ehkä ole koskaan, milloinkaan, jännittänyt mitään niin kuin väitöstilaisuutta. Olen ihan kohtuullinen esiintyjä - silloin, kun saan valmistautua ennalta. Väitöstilaisuuteen voi toki myös valmistautua, ja pitääkin, mutta silti et voi olla varma, millainen tilanteesta tulee.
Haluaako vastaväittäjäsi ytimekkäitä salamavastauksia. Onko hän pikkutarkka pilkunviilaaja. Takertuuko menetelmiisi. Pohdiskeleeko syntyjä syviä. Luoko kannustavan tunnelman vai välittyykö jo alkumetreillä lynkkausmentaliteetti.
Olen töitteni puolesta ollut monenmoisissa väitöksissä mukana, mikä ei ainakaan ollut omiaan hälventämään jännitystä. Vastaväittäjäni oli arvostettu hollantilainen viestinnän professori Betteke van Ruler. Ulkomaisten vastaväittäjien kanssa on sitten vielä se jännitysmomentti, että miten hyvin laitoksen väki on osannut ja muistanut briiffata heidät suomalaiseen väittelykäytäntöön. Monissa maissa väitöskirjan hylkääminen on nimittäin ihan tavallista, toisin kuin meillä.
Klo 12 seisoin Jyväskylän yliopiston päärakennuksessa, väittelysalin viereisessä luokassa, ja katselin lumetonta maata, Alvar Aallon kampusta - ja rakennusta, jossa aloitin koulutieni vuonna 1969. Ympyrä tuntui sulkeutuvan.
Vastaväittäjäni ensimmäinen kysymys oli laaja, neliosainen. Yllättäen huomasin, että hänen tyylinsä sopi minulle, sillä ehdin hänen pitkien kysymystensä aikana tehdä muistiinpanoja ja ajatella. En olisi ikinä uskonut, että voisin nauttia väitöstilaisuudesta. Niin kuitenkin tein - ja todella tunsin ystävien ja läheisten läsnäolon lämmön ja rukoukset.
Karonkkani oli äärimmäisen perinteinen. Puheet tietyssä järjestyksessä ja lopuksi Gaudeamus igitur. Väriä ja läheisyyttä toi isäni, veljeni ja poikieni musisointi. Mieheni mietiskeli puheessaan väitöskirjan tehtävää ja merkitystä minulle - oliko se lahja, jonka Taivaan Isä antoi oikeaan paikkaan, oikeaksi vaivaksi ja oikeaksi avuksi - voittamaan tauteja ja kipuja - avaamaan uusia ovia elämään.
Kolme päivää väitöksen jälkeen kävin työhaastattelussa Iisalmessa. Olin niin väsynyt, että en edes ymmärtänyt jännittää. Vastassa oli kolme fiksun oloista miestä: Lauri Jäntti, Arno Toivanen ja Hannu Keränen.
Jatkon tiedättekin.
Vastaväittäjäni ensimmäinen kysymys oli laaja, neliosainen. Yllättäen huomasin, että hänen tyylinsä sopi minulle, sillä ehdin hänen pitkien kysymystensä aikana tehdä muistiinpanoja ja ajatella. En olisi ikinä uskonut, että voisin nauttia väitöstilaisuudesta. Niin kuitenkin tein - ja todella tunsin ystävien ja läheisten läsnäolon lämmön ja rukoukset.
Karonkkani oli äärimmäisen perinteinen. Puheet tietyssä järjestyksessä ja lopuksi Gaudeamus igitur. Väriä ja läheisyyttä toi isäni, veljeni ja poikieni musisointi. Mieheni mietiskeli puheessaan väitöskirjan tehtävää ja merkitystä minulle - oliko se lahja, jonka Taivaan Isä antoi oikeaan paikkaan, oikeaksi vaivaksi ja oikeaksi avuksi - voittamaan tauteja ja kipuja - avaamaan uusia ovia elämään.
Kolme päivää väitöksen jälkeen kävin työhaastattelussa Iisalmessa. Olin niin väsynyt, että en edes ymmärtänyt jännittää. Vastassa oli kolme fiksun oloista miestä: Lauri Jäntti, Arno Toivanen ja Hannu Keränen.
Jatkon tiedättekin.
2 kommenttia:
Miksi tuollaiset vaatteet?
Vastaväittäjällä (vas.) on Amsterdamin yliopiston juhla-asu. Väitöstilaisuuden valvojalla (prof. Jaakko Lehtonen) ja minulla on Jyväskylän yliopiston väittelyviitta. Sen käyttö on vapaaehtoista mutta ainakin kaikissa viestintätieteiden väitöksissä sitä on käytetty.
Lähetä kommentti