Rippikoululaisen matkassa

Kuopukseni täyttää tänään 15.

Hän syntyi vauhdikkaasti, alle kahdessa tunnissa, mutta asettui sitten levollisesti omalle paikalleen perheen hyörinään. Jos esikoiseni on sähäkkä sinkoilija ja keskimmäinen perusteellinen pohdiskelija niin kuopus on jotain siltä väliltä. Päättäväinen ja urheilullinen nuori mies, joka on koko ikänsä syönyt säännöllisesti ja paljon.

Siitä, mitä muuta hän on, kiitos murrosiän, minulla ei ole lupa kirjoittaa. Olen saanut joskus murhaavaa palautetta lapsilta, kun olen liian vuolaasti heitä käsitellyt julkisilla foorumeilla.

Sen saan kai kuitenkin sanoa, että kuopus on rippikoululainen. Ensimmäiset jumalanpalvelukset ja nuortenillat on käyty. Heinäkuun alussa odottaa leiri.

Lukemattomia rippileirejä nähnyt Pekka Simojoki muisteli Kuopion-konsertissaan viikko sitten, miten varsinkin pojat ovat leirin alussa ihan jäässä, mutta sulavat lopulta niin, etteivät malttaisi kotiin lähteä. Tätä ihmettä ja ilmiötä odotan ja toivon minäkin.

Rippikouluryhmän vanhempainillassa joukko toisilleen tuntemattomia ja hyvin keski-ikäisen näköisiä vanhempia kertoi, mitä kotiväki rippikoululta odottaa. Kiinnostava oli sen perheen kuvio, joka lähettää nuorensa ensin Prometheus-leirille ja sitten Herättäjä-Yhdistyksen rippileirille Aholansaareen, jotta tämä saisi riittävästi aineksia itsenäiseen maailmankuvan muodostamiseen.

He ovat ainakin uskaltaneet päästää irti. Minä huomaan, että kun kyseessä on kuopus, hänen haluaisi vielä hetken pysyvän kodin maailmoissa, lähellä, oli sitten kyse harrastamisesta tai elämänkatsomuksesta.

Paimen, herra, puutarhuri - vai kippari?

Kiuruvedellä oli taas hieno juhla 15.2. Uusi kirkkoherra Risto Pentikäinen aseteltiin virkaansa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Juhlat olivat samalla arvokkaat ja leppoisat, sopivasti päivän päähenkilön näköiset.

Eero Svärd työsti jo heti juhlien jälkeen upean kuvagallerian päivän tapahtumista seurakunnan sivuille. Eerolle kuuluu myös kiitos oheisesta kuvasta. Eikö se olekin hieno! Kirkkoherra odottamassa piispan, työtovereitten ja seurakunnan siunausta työhönsä, yksinäisellä ja nöyrällä paikalla mutta luottavaisesti tulevaisuuteen tähyten.

Ennen vanhaan sanottiin, että sana kirkkoherra olisi tullut suomen kieleen ruotsista, missä se on kyrkoherde, kirkonpaimen. Tämä etymologia ei kai nykytiedon valossa pidä paikkaansa mutta paimeniksi kirkkoherrat on ymmärtääkseni kutsuttu, laumaansa kaitsemaan.

Ristollekin annettiin viikko sitten runsaasti ohjeita paimentehtävään. Wille-piispan mukaan on tärkeää muistaa myös arkailevat lauman jäsenet. Jos he eivät uskalla tulla paimenen luokse, paimenen on mentävä heidän luokseen. "Kirkon tehtävänä on pitää esillä uskoa Jumalaan, ei uskonnollisuutta. Oikeamielisyyttä ja ihmistä ei saa unohtaa juhlamenojen alle, tällaisena aikana varsinkaan. Toivon, että pidät ihmisen puolta. Toivon, että kutsut, kannat ja houkuttelet ihmisiä Kristuksen luokse", kehotti piispa.

Kirkkovaltuuston puheenjohtaja Toivo Remes sanoi, että seurakunnan pitää kasvattaa kirkkoherra omakseen. Hänen mielestään entisiltä kirkkoherroilta voi oppia ainakin sen, miten tärkeää on voimakas, Kristus-keskeinen saarna, ja ihmisten kohtaaminen.

Genelecin johtajan Veikko Hyvösen mukaan kirkkoherran on tärkeää hoitaa seurakuntaa kuin puutarhaa ja muistaa keskittyä olennaiseen, seurakunnan perustehtävään. "Mikään tässä maailmassa ei korvaa ihmisille sanomaa armollisesta Jumalasta", Hyvönen sanoi.

Täällä meillä päin valittiin viime viikolla myös lääninrovastia, paimenta koko Ylä-Savolle. Se ei ollut helppoa, kun tehtävää ansiokkaasti kuusi vuotta hoitanut Lapinlahden kirkkoherra Lauri Jäntti ei halunnut enää tehtävässä jatkaa. Äänestyksessä Vieremän kirkkoherra Jukka Koivusalo ja Varpaisjärven kirkkoherra Olli Kortelainen saivat tasaäänet. Tuomiokapituli nimittänee tehtävään heistä toisen seuraavassa kokouksessaan 12.3. (Jälkihuomautus: pitivät ylimääräisen kokouksen 24.2. ja valitsivat Jukka Koivusalon.)

Suon Laurille mielelläni hänen tutkimusvapaansa mutta ikävä tulee. Lauri on käynnistänyt Ylä-Savon viestintähankkeet ja ollut työn sisällön puolesta lähin esimieheni. Enkä olisi ehkä koskaan tähän työhön edes hakenut, ellei minulle olisi vakuutettu, että Lauri Jäntin kanssa on tosi mukava tehdä töitä. Niin on ollut! Ja monenlaista esimiestä on minunkin työhistoriaani jo mahtunut. (Helsinkiin tiedoksi, että Lauri olisi kyllä hoidellut sen Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston erinomaisesti.)

Piispan mukaan mies, joka osaa purjehtia, osaa hoitaa myös seurakuntaa. En ymmärrä purjehtimisesta paljoakaan mutta oletan, että kapteenille on eduksi vankka ammattitaito, levollinen mielenlaatu, jämäkkyys, kaukokatseisuus ja erinomaiset yhteistyötaidot. Näitä kaikkia voimme odottaa myös seurakuntiemme kippareilta.

Synodaalia Kuopiossa

Kuopiossa on näinä päivinä pantapaitoja niin, että päät yhteen kolisevat. Piispa Wille Riekkinen on kutsunut hiippakunnan papit ja lehtorit vähintään kuuden vuoden välein järjestettävään synodaalikokoukseen. Osallistujia on yli 350.

Opin juuri, että synodaali tulee kreikan sanasta syn odos ja tarkoittaa yhteistä tietä, kokousta tai neuvottelua. Kokouksessa käsitellään teologisia kysymyksiä, seurakuntien hoitoa, sekä muuta kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita. Luulenpa, että vähintään yhtä tärkeää on tuttujen tapaaminen ja verkostoituminen.

Jouduin käymään keskustassa pojan vanhojentanssivermeitä palauttamassa ja vilkasta oli tuomiokirkon portailla, kun mustat pompat kiipeilivät synodaalikokouksen avajaisjumalanpalvelukseen kymmeneksi. Ajat ovat huonontuneet: jokunen sata vuotta sitten avajaisjumalanpalvelus alkoi seitsemältä. Se oli niitä aikoja, kun pappeinkokous hoiti kirkolliskokouksen tehtäviä ennen kirkolliskokouksen perustamista v. 1869.

Kuopion kokouksessa ollaan ainakin sikäli ydinkysymysten äärellä, että teemana on Jumala. Takavuosina synodaalikokousta varten kirjoitettiin tutkielma tai kirja, josta sitten keskusteltiin. Tämän synodaalikokouksen kirjaksi on valittu Karen Armstrongin Jumalan historia. Kuopiolainen pastori Kari Kuula jo ehti valintaa moitiskella. Hän olisi mieluummin tarjoillut luettavaksi jotakin teologisesti rakentavaa ja kirkon piirissä tuotettua.

Lääninrovasti Lauri Jäntti sanoi ehdottaneensa kirkkoherraksi tultuaan, että kirkollisesta kielenkäytöstä voisi poistaa ainakin kaksi sanaa: tuomiokapitulin ja kirkkoherran. Miksei synodaalikokouskin voisi olla nimeltään teologikokous niin jokainen ymmärtäisi, keitä siellä on koolla?

Puolimatkassa

Melkein huomaamatta vierähti ohi merkittävä puolimatkan krouvi: vuosi tässä työssä. Vuoden verran oheinen Pyhän Ristin kirkon torni on ollut maamerkkini, sen juurella on Iisalmen-toimistoni.

Kertomus siitä, mitä viime vuonna tuli tehdyksi, on tarjolla Mies yli laidan! -hankkeen esittelysivulla. Tässä henkilökohtaisempia mietintöjä.

Mikä on ilahduttanut?

Työtoverit, ehdottomasti, joka ainoassa seurakunnassa. Miten osaavia, hauskoja, luovia ja sitoutuneita ovatkaan seurakuntien työntekijät! Samoin kuin ne luottamushenkilöt ja vapaaehtoiset, joihin olen ehtinyt tutustua. Metkaa väkeä ja mainioita yhteistyökumppaneita on löytynyt myös Helsingistä niin Hietalahdenrannasta kuin Katajanokalta. Ja tietysti Kuopion tuomiokapitulista.

Vapaus rakentaa tästä tehtävästä sellainen, että se istuu kokemukseeni ja koulutukseeni, siis omannäköinen. Tähän vapauteen liittyy mahdollisuus osittaiseen etätyöhön, mikä tasaa hyvin ajoittaista matkanteon vaivaa. Olen siis erittäin onnekas.

Mikä on yllättänyt?

Kirkon ongelmat itsensä ja viestiensä kanssa. Väitän, että myös kirkon omat foorumit paisuttelevat marginaali-ilmiöitä ja saavat koko kirkon näyttämään yhdeltä naispappeus- ja homo-ongelmalta. Minulle kirkko ei näyttänyt siltä ennen kuin minusta tuli kirkon työntekijä.

Rajat ja lokerot. Kirkon hallinnon ja seurakuntien välillä. Kristillisten seurakuntien välillä. Herätysliikkeitten välillä. Työalojen välillä. Hengellisten ja "hengettömien" työntekijöitten välillä. Teologien ja muiden välillä. Rajoja voi toisinaan kutsua myös muureiksi, sen verran vankkoja ne ovat.

Seurakunta- ja yliopistotyön samankaltaisuus. Monilla työntekijöistä ei ole työaikaa. Iso osa työstä tehdään aivan muualla kuin toimistolla. Pitkälle kehitetty erikoistuminen. Hauras johtajuus: johtajat ovat oman työnsä asiantuntijoita mutta eivät välttämättä hyviä johtajia.

Mikä on haastanut?

Aikuiskoulutus. Melkein nolottaa, kun ajattelen ensimmäisiä koulutustilanteitani vuosi sitten. Perinteinen luento-opetus ei todellakaan ole oikea tapa lähestyä seurakuntien työntekijöitä. Onneksi yleisöni on ollut armollista ja antanut minulle mahdollisuuden kehittyä.

Verkkomaailma. Toisin kuin luullaan, en ole ennen tätä työtä opettanut nettisivujen tekemistä. Olen toki ollut suunnittelemassa isojakin sivustokokonaisuuksia mutta käytännön työn ovat tehneet muut. Hyvässä työssä saa oppia uutta, joten olen myös siinä mielessä onnekas, että olen saanut sukeltaa syvälle verkkomaailmaan ja kirkon verkkohankkeisiin.

Edelleen saarnakielestä ja selkosuomesta

Dosentti Päivikki Antola pohtii Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla samoja asioita, mistä olen täälläkin kirjoittanut: saarnakieltä ja sitä, miten puhujat ottavat kuulijansa huomioon.

Pari lainausta:

Kuulijan ja puhujan välille syntyy viestintäkuilu, jos saarnaaja aloittaa puhumalla uskonvanhurskaudesta, uudestisyntymisestä tai sovitustyöstä. Hänen ammattikielensä karkottaa kuulijan, joka on tullut kirkkoon laulamaan tuttuja virsiä.

Ihanteena pidetään nähtävästi saarnaa, joka on väritön, yksitotinen ja neutraali. Nuoret aikuiset nimikristityt tulkitsevat kuitenkin neutraaliuden välinpitämättömyydeksi ja tunteettomuudeksi.

Kannattaa lukea, millainen on Antolan tutkimuksen mukaan kuulijapakoinen ja kuulijahakuinen saarna. Aika haasteellista - persoonaa peliin! Tunnetta! Henkilökohtaisuutta! Opetetaanko tätä teologisessa tiedekunnassa?

Sitä dosentti Antola ei ole huomannut, että kirkossa on tehty ja tehdään kovasti töitä nuorten aikuisten tavoittamiseksi. En myöskään usko, että saarnakieli karkottaisi nuoria aikuisia kirkon piiristä, koska he tuskin kovin usein istuvat saarnoja kuuntelemassa. Mutta totta - silloin, kun he istuvat, kuten jouluna, passaisi puhua ymmärrettävästi.

Ja kyllä selkeää ja fraasitonta saarnaa arvostaa vähän vanhempikin aikuinen.