Dosentti Päivikki Antola pohtii Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla samoja asioita, mistä olen täälläkin kirjoittanut: saarnakieltä ja sitä, miten puhujat ottavat kuulijansa huomioon.
Pari lainausta:
Kuulijan ja puhujan välille syntyy viestintäkuilu, jos saarnaaja aloittaa puhumalla uskonvanhurskaudesta, uudestisyntymisestä tai sovitustyöstä. Hänen ammattikielensä karkottaa kuulijan, joka on tullut kirkkoon laulamaan tuttuja virsiä.
Ihanteena pidetään nähtävästi saarnaa, joka on väritön, yksitotinen ja neutraali. Nuoret aikuiset nimikristityt tulkitsevat kuitenkin neutraaliuden välinpitämättömyydeksi ja tunteettomuudeksi.
Kannattaa lukea, millainen on Antolan tutkimuksen mukaan kuulijapakoinen ja kuulijahakuinen saarna. Aika haasteellista - persoonaa peliin! Tunnetta! Henkilökohtaisuutta! Opetetaanko tätä teologisessa tiedekunnassa?
Sitä dosentti Antola ei ole huomannut, että kirkossa on tehty ja tehdään kovasti töitä nuorten aikuisten tavoittamiseksi. En myöskään usko, että saarnakieli karkottaisi nuoria aikuisia kirkon piiristä, koska he tuskin kovin usein istuvat saarnoja kuuntelemassa. Mutta totta - silloin, kun he istuvat, kuten jouluna, passaisi puhua ymmärrettävästi.
Ja kyllä selkeää ja fraasitonta saarnaa arvostaa vähän vanhempikin aikuinen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Minäkin satuin huomaamaan tänään kyseisen artikkelin ja olen aika lailla samaa mieltä Antolan väitteistä. Teologisen tiedekunnan opetuksen ongelma on siinä, ettei meistä ainakaan minun aikaisen dekaanin sanoin haluttu kouluttaa "evankelistoja", vaan tieteen tekijöitä. Koulutus on tietääkseni mennyt jonkin verran eteenpäin sitten minun opiskeluaikojeni (94-98). Siitä huolimatta eräs ongelma on siinä, että käytännön työhön ohjaavien opintojen osuus on hyvin pieni. Esimerkiksi Ruotsissa käytetään kokonainen vuosi kirkon omiin opintoihin, joissa keskitytään nimenomaan opintoihin, jotka antavat valmiuksia seurakuntatyöhön. Ruotsalainen ystäväni kertoi esimerkiksi siitä, miten he harjoittelivat vauvan kastamista ihan käytännössä, videoivat ja analysoivat sekä saarnojen sisältöä että esitystapaa yms.
Itse olen saanut hyviä vinkkejä saarnan tekoon syvällisten ajattelijoiden ja kirjailijoiden lisäksi mm. amerikkalaiselta Rick Warrenilta, jolla on taito yhdistää vankka raamatuntuntemus moderneihin ilmaisutapoihin, jotka herättävät kuulijassa mielenkiinnon. Kirjoituksesi sai minut ottamaan taas esille hänen kirjansa "Päämäärätietoinen seurakunta". Kertaus on opintojen äiti!
Hei Elina
Kiitos kommentista ja tervetuloa lukijaksi! Minäkin olen muuten ex-vaasalainen, vuosilta 1981-2002 :)
Kirjoittelemisiin,
Helena K.
Kaipaan itse puhujalta tunnetta siitä, että hän puhuu jokaiselle läsnäolijalle henkilökohtaisesti. Eihän siihen tarvita mitään huutamista tai käsien heilutusta.
Voisiko tähän suuntaan päästä, jos saarna tai puhe valmistettaisiin kuvittelemalla että puhun tässä yhdelle ihmiselle enkä millekään kasvottomalle joukolle?
Lähetä kommentti