Minä en muuten jeesustele

Olin viime viikolla urheiluseuran junioriosaston vanhempainillassa. Paikalla oli seuran ylintä johtoa, oli lääkäriä ja junioripomoa.

Halusin kysyä mieltäni vaivaavasta asiasta. Useat työpaikat ja oppilaitokset ovat viime aikoina julistautuneet savuttomiksi. Urheiluseurat myös. Ei kuitenkaan tämä seura. Halusin tietää, miksi ei.

Olen totta kai selvillä siitä, että julistukset ja käytännöt eivät aina ole linjassa. Julistukset ovat kuitenkin tienviittoja. Ne vaikuttavat siihen, mikä on yleisesti hyväksyttyä ja mikä ei. Aika tärkeä juttu silloin, kun junnut tulevat hölmöilyikään ja kaikkea pitää kokeilla. Myös pelireissuilla, kun päästään valvovien silmien alta.

Häkellyin saamastani vastauksesta niin, että lamaannuin. Sitten kuohahdin.

Junioripomon mielestä on jeesustelua kuvitella, että urheilijat eivät tupakoi eivätkä juo. Päin vastoin, omasta kokemuksestaan junioripomo tiesi, että hyvin surullisia elämänkohtaloita näkee urheilijapiireissä.

Että sellainen viesti salilliselle vanhempia.

No totuuden nimissä junioripomo sanoi myös, että seuran pelisäännöt tupakan ja päihteiden suhteen on tehty selviksi valmentajille. Mutta missä tiedonkulku tökkii, kun kolmen vuoden aikana emme ole vielä saaneet selville, mitä ne pelisäännöt ovat?

Nuorten tupakointikokeilut ovat vähentyneet 2000-luvulla. Läheskään kaikki eivät edes kokeile: 18-vuotiaista noin neljännes on pidättäytynyt täysin tupakasta. Myös nuorten asenteet tupakointia kohtaan ovat tiukentuneet, samoin humalahakuinen juominen on vähentynyt.

Terveysvaikutuksia nyt on turha toistaa, mutta toistan silti. Tupakoinnin aiheuttamiin sairauksiin kuolee Suomessa joka vuosi noin 5000 henkilöä. Välittömiä terveysvaikutuksia ovat mm. pintaverenkierron huononeminen, päänsärky, fyysisen suorituskyvyn lasku, keskittymisvaikeudet, väsymys, hampaiden kunnon ja ikenien heikkeneminen ja pulssin nopeutuminen (Hengitysliitto Heli). Tupakointi lisää vaaraa sairastua ainakin viiteen erilaiseen syöpään. Muista sairauksista puhumattakaan.

Tuttavissa on useita nuoria, jotka katuvat katkerasti sitä, että tuli aloitetuksi tupakointi murrosiän kuohuissa.

Minä siis "jeesustelen" - tarkoittanee hurskastelua? - kun oletan, että lisenssimaksuja vastaan nuori saa terveen ja turvallisen harrastusympäristön.

Tupakoinnin opettelu sopii urheiluseuran pelimatkalle yhtä hyvin kuin kaatokänni sopisi seurakunnan retkelle. Arvot ja käytännöt kirkuvat räikeää riitasointua.

Vai mitä mieltä olet?

Piispan kyydissä

Helmikuun puolivälissä ajelin Kiuruvedelle kirkkoherran virkaanasettajaisjuhliin. Tuli mieleeni, että olisin voinut yhtä hyvin tuppautua Kuopiosta piispan kyytiin, kun samaan määränpäähän oli matka. Tenttasin tutuiltakin, olisiko minun pitänyt kysyä piispalta kyytiä. Kyllä olisi, ehdottomasti.

Nyt olin hyvissä ajoin liikkeellä, kun tuomiokapitulin järjestämään rovastikuntapäivään Iisalmeen oli matka. Hyvät olivat kapitulin kuljetuspalvelut: kotikadulta haettiin ja sinne palautettiin. Matka meni hujahtaen niitä näitä jutellessa. Uusina tuttavuuksina olivat mukana myös Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen ja hiippakuntasihteeri Sirpa Juola.

Päivä oli antoisa. Rovastikunnassa on tehty runsaasti yhteistyötä ja se näkyi iloisista tapaamisista ja kuului puheensorinasta. Ehdittiin paljon: kuunnella lääninrovastin johdattelu kirkon ydintehtävän äärelle, katsella Kimmo Kääriäisen vakuuttava esitys kirkon nykytilasta ja trendeistä, pohtia ryhmissä sitä seurakunnan kaikkein tärkeintä tehtävää, osallistua piispan armolahja-aiheiseen raamattutuntiin. Sekä tietenkin syödä hyvin ja veisata yhdessä. Tärkeää jakamista sekin.

Tänään oli mitä upein aurinkopäivä, täydellisen säteilevä ja keväinen. Mutta kotimatkalla, Lapinlahden eteläpuolella, olimme yhtäkkiä keskellä pölypilveä niin, että emme nähneet yhtään mitään. Vastaan tullut rekka oli ilmeisesti pölläyttänyt hiekat ilmaan. Tiellä oli paljon autoja ja vauhtia 80 km/h. Juuri ennen pölyn keskelle joutumista olimme ohittaneet jonkun hitaan kulkuneuvon.

Rauhallisesti piispa saatteli meidät takaisin omalle kaistallemme, vaikka emme mitään nähneet. Kun pöly hälveni, havaitsimme väistäneemme täpärästi sekä peräkolarin että vastaantulevat rekat.

En tiedä, kauanko olimme piilossa hiekkapölyn keskellä. Luultavasti vain sekunteja. Olen iloinen, että olen hengissä. "Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät." (Ps. 31)

Iloista uskoa

Keskimmäinen poika palasi pyhäiltana isoskoulutuksesta.

Hän oli intoa täynnä. Mahtava meininki. Oli opeteltu palosammutusta ja improvisaatiota. Avannossa oli käyty, hilattu patjat käytäville ("poikien yhteishengen vahvistamiseksi") ja naurettu kippurassa. Selkeästi oli mieleen piirtynyt, että isosen tärkein tehtävä on olla esimerkki. Yhdessä etsittiin postimerkkejä, jotta ripariryhmälle saatiin tervehdykset lähtemään. Facebookiin singahteli ystäväpyyntöjä isoskavereilta.

Hymyilin haikeana. Olin minäkin kahtena kesänä isosena. Muistan innon ja ilon, toisaalta vakavuuden ja vastuun.

Mihin katoavat uskosta into ja ilo? Miksi jää vain vakavuus ja vastuu?

Miksi keski-ikäisen pitäisi syttyä Luther-luennoista ja siioninvirsiseuroista? Entä jos paljon mieluummin laulaisi nuotiolauluja ja nauraisi hulluille sketseille?

Puhdikkaasti arkeen

Arkeen paluu alkoi hermostuttaa eilen illalla siinä määrin, että en oikein osannut rauhoittua yöpuulle. Sitä mukavammalta tuntuu nyt, kun huomaan, että päivä on ollut erittäin puhdikas, ja että perhenjäsenetkin palailivat tahoiltaan aivan tyytyväisinä loman jälkeiseen elämäänsä.

Tiistaina aamulla tapaan ensimmäiseksi Lapinlahdella Portaanpään opiston rehtorin Petri Järveläisen. Iltapäivällä pidän Iisalmessa Ylä-Savon mediakasvatustyöryhmän jäsenille koulutuksen aiheesta Virkeyttä viesteihin! Se on sellainen sillisalaatti - pikkuisen suullisista, pikkuisen kirjallisista, pikkuisen sähköisistä viesteistä. Vähän suunnittelusta, vähän kielikysymyksistä.

Kyseinen mediakasvatustyöryhmä taitaa olla muuten valtakunnallisestikin melko ainutlaatuinen. Se on moniammatillinen ryhmä, joka tiedottaa nettiin ja muihin sähköisiin medioihin liittyvistä mahdollisuuksista ja riskeistä lapsille, nuorille ja vanhemmille sekä lasten ja nuorten parissa toimiville. Mukana on väkeä Iisalmen kaupungin nuorisotyöstä ja sivistys- sekä sosiaalitoimesta sekä erilaisista hankkeista (kuten Perheen talo, Tytöt toimii), vanhempainyhdistyksistä, mediasta ja seurakunnista.

Keskiviikon kiinnostavin asia on Ylä-Savon seurakuntayhtymäselvityksen ohjausryhmän ensimmäinen kokous. Saan pohtia, suunnitella ja toteuttaa muutosviestintää. Se on hauskaa, erilaista, haasteellista, innostavaa! Ehkä ei olisi kovin kumma juttu luoda seurakuntayhtymää - niitataanhan näillä seuduin yhteen kokonaisia yliopistojakin. Minulla ei vielä ole omaa kantaa tähän asiaan mutta monet perustelut yhtymän puolesta ovat varsin järkeviä.

Torstaina onkin sitten tämän vuoden kolmas rovastikunnallinen viestintäkoulutuspäivä. Paikkana on Kiuruvesi ja aiheena kirjoittaminen. Kumppaninani on jälleen Sari Virta Kirkkopalveluista. Olen kokenut kirjoittaja mutta mahdanko osata tuoda näille ihmisille mitään uutta vaikkapa hartauskirjoittamisesta. Sen tiedän, että jokaiselle kirjoittajalle tuttujen käynnistysvaikeuksien voittamiseen voin ehkä joitakin vinkkejä antaa. Väitöskirjan tekijänä joutui aikanaan ottamaan kaikki keinot käyttöön sillä saralla!

Hyvästi, hiihtoloma

Tämän loman nimi on ollut jo iät ajat talviloma. Nyt meillä on kuitenkin ollut nimenomaan hiihtoloma, sillä otimme kuopuksen kanssa tavoitteeksi hiihtää loman jokaisena päivänä ja olemme siinä melkein onnistuneetkin.

Lähdemme hiihtolenkille yhdessä. Sitten kuopus potkaisee muutaman kerran ja katoaa näkyvistä. Hän hiihtää 2-4 kierrosta siinä, missä minä yhden. Mutta olemme yhdessä hiihtämässä, ja lenkin päälle saunassa, ja se on tärkeää.

Olemme tutkineet kiihkeästi latukarttoja: minne seuraavaksi? Valittavaa riittää, sillä Kuopiossa on 400 km hoidettuja latuja. Jos rehellinen olen, hiihtäisin mieluiten niin metsäisiä latuja kuin ikinä, mutta niilläpä ei yleensä ole luistelu-uria kuopusta varten.

Olemme asuneet Kuopiossa melkein seitsemän vuotta mutta kertaakaan emme vielä ole käyneet talvella Tahkolla. Torstaina teimme sinne päiväreissun. Nuoriso rinteeseen, vanhukset ladulle. Ja tietenkään kamera ei ollut mukana, kun sen rankimman nousun jälkeen päästiin talven upeimpiin lumimaisemiin. Oli hiljaista, oli valkoista!

Päivän päätteeksi ajoimme miehen kanssa jäätietä Aholansaaren iltaseuroihin. Ei ollut ruuhkia sielläkään. Mieli rauhoittui kauniissa valkeassa salissa veisatessa. Veisattiin myös Siionin virsi 54, mistä on Kiuruveden vuoden 2010 herättäjäjuhlien tunnus:

Ilosta taivaallisesta
nyt muista murheitamme,
ja meille korkeudesta
suo elo, auttajamme.
Sinusta voima säteilee.
Myös meidät väkeviksi tee,
valaise varjot tiemme.

Oli hiljaista, oli valkoista!