Iloista uskoa

Keskimmäinen poika palasi pyhäiltana isoskoulutuksesta.

Hän oli intoa täynnä. Mahtava meininki. Oli opeteltu palosammutusta ja improvisaatiota. Avannossa oli käyty, hilattu patjat käytäville ("poikien yhteishengen vahvistamiseksi") ja naurettu kippurassa. Selkeästi oli mieleen piirtynyt, että isosen tärkein tehtävä on olla esimerkki. Yhdessä etsittiin postimerkkejä, jotta ripariryhmälle saatiin tervehdykset lähtemään. Facebookiin singahteli ystäväpyyntöjä isoskavereilta.

Hymyilin haikeana. Olin minäkin kahtena kesänä isosena. Muistan innon ja ilon, toisaalta vakavuuden ja vastuun.

Mihin katoavat uskosta into ja ilo? Miksi jää vain vakavuus ja vastuu?

Miksi keski-ikäisen pitäisi syttyä Luther-luennoista ja siioninvirsiseuroista? Entä jos paljon mieluummin laulaisi nuotiolauluja ja nauraisi hulluille sketseille?