Pieni, hento ääni

Kolmivuotiaan ääni oli kroonisen käheä. Lastenkodissa oli vaikea saada huomiota muuten kuin huutamalla.

Kun hänet sijoitettiin perheeseen, huuto jatkui. Painajaiset valvottivat monta kuukautta. Uudet vanhemmat pitivät tiukasti sylissä. Turvattomuus haihtui hiukan. Ei koskaan kokonaan.

Pimeän kammo jäi. Ja hylkäämisen pelko. Rakastatteko, vaikka olisin kuinka kauhea, hän kysyi murrosiässä.

Koulu ei sujunut. Mistä pudokkaalle uusi koulu kesken syksyn? Löytyi silta yli kuohujen. Nyt perheen äiti kuuntelee kauhuissaan kuntien supistustoimia. Ei kymppiluokkia. Ei työpajoja. Ei psykologeja. Ei mielenterveyspalveluja.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Matti Rimpelä sanoi juuri, että puhetta on paljon, rahaa ei lainkaan. Hänen mielestään nuorten syrjäytymisen estossa on menty vain huonompaan suuntaan.

Miksi lasten elämän alku on niin epäreilun erilainen? Miksi toiset saavat syntyä ja elää odotettuina ja rakastettuina? Miksi toiset jätetään yksin huutamaan pimeään?

Ja miksi niin myöhään löytyvät ne aikuiset, jotka huudon kuulevat?

Kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle. (Matt. 25:45)