Strategiatyöstä voi innostua. Ihan totta!

Minä, viestinnän asiantuntija, olen näköjään harhautunut myös seurakuntien strategioita laatimaan.

Strateginen ajattelu taitaa olla aika uutta useimmissa seurakunnissa. Niissä prosesseissa viestinnän merkitys on hyvin keskeinen: ketkä strategiaa laativat, miten sen syntyyn pääsee osallistumaan, miten siitä viestitään, kuinka se toiminnallistetaan. Pöytälaatikoissa lojuu aivan liikaa strategioita ja suunnitelmia, joilla ei ole minkään valtakunnan merkitystä arkityössä.

Lisäksi olen huomannut, että viestintäsuunnitelmien tekokin onnistuu paremmin, kun se kytketään Meidän Kirkko 2015 -strategiaan. Sehän on varsin vaatelias viestinnän kannalta: "Viemme viestiä" on yksi tärkeimmistä suuntaviivoista ja se tarkoittaa viestintäkoulutusta, mediakeskusteluihin osallistumista, uuden median parempaa haltuunottoa, sisäisen viestinnän kehittämistä, vuorovaikutuksen lisäämistä. Siis kaikkea tätä, mitä teemme myös vetämässäni hankkeessa.

Keskiviikkona oli Kiuruveden seurakunnassa strategiatyön käynnistysilta. Koolla oli kolmisenkymmentä luottamushenkilöä ja työntekijää. Meillä kaikilla oli jo työpäivän paino niskassa. Silti jäi iloinen mieli siitä illasta.

Kiurukkaat olivat tosi innokkaita. Hyvä, että malttoivat lopettaa rupatuksensa, kun ryhmissä kävimme läpi Meidän Kirkko -strategiaa ja mietimme sen soveltuvuutta Kiuruvedelle.

Kiuruvetisille on hyvin vieras se ajatus, että seurakuntalaiset olisivat kuin asiakkaita, joille työntekijät tuottavat palveluita. Sellainen tunne Meidän Kirkko -tekstistä vähän tulee. Kiuruvedellä seurakunta olemme me kaikki, ja seurakunnan tehtävä on auttaa elämään kristittynä arjessa.

Kuva: Tällä viikolla olen yöpynyt pari yötä Kiuruveden vanhan pappilan vinttikamarissa. Se on varmaankin takavuosina ollut piiankamari, sillä sinne on portaat näppärästi keittiön nurkasta. Seurakunnan edellinen kirkkoherra Osmo Korkalainen perheineen asui pappilassa monenmonta vuotta. Sittemmin pappila on kunnostettu seurakunnan nuorten käyttöön - varsinainen kulttuuriteko, sanoisin.

Katkera vai kiitollinen

Nuorempana minun oli vaikea ymmärtää, kun sanottiin, että elämän tuiskuissa ihminen voi valita, kerääkö hän itseensä katkeruutta ja vihaa, vai elääkö eteenpäin kiitollisin ja valoisin mielin.

Miten niin voi valita? Jos tulee jatkuvasti väärin kohdelluksi ja ymmärretyksi, miten siinä voi katkeruuden välttää?

Tarvitaan ilmeisesti jonkin verran ikävuosia, elämänkokemusta - ja uskoakin - ennen kuin tämä asia vähän valkenee. Mistä ne katkeruuden tunteet useimmiten nousevat? Vaikeista ihmissuhteista. Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Pettymyksistä. Milloin syyllinen on yhteiskunta, milloin Jumala.

Millä katkeruuden voi välttää? Ehkäpä opettelemalla anteeksiantoa ja armahtavaista mieltä, niin toisia kuin itseään kohtaan. Ehkäpä näkemällä, missä ovat ne valinnan paikat: annanko tilaa pimeydelle vai valolle.

Voin olla katkera siitä, että menetin äitini hyvin varhain. Tai voin olla kiitollinen, koska olen siksi paremmin ymmärtänyt toisia saman kokeneita. Ja sain vielä äitipuoleni kautta koko joukon mukavia, uusia sukulaisia.

Voin olla katkera siitä, että jouduin seitsemän vuotta sitten jättämään virkani muuttaaksemme Kuopioon puolison työn takia. Tai kiitollinen kaikesta uudesta ja hauskasta, mitä pätkätyöt Savossa ovat elämääni tuoneet.

Voin olla katkera siitä, että sairastuin vakavasti ja pelätä sairauden uusiutumista lopun elämäni. Vai olisinko kiitollinen siitä, että juuri nyt taudista ei näy merkkiäkään?

Voin olla katkera siitä, että juuri ammattiin valmistunut esikoinen jäi työttömäksi. Tai olla kiitollinen siitä, että näin hänellä on aikaa tutustua pikku tyttäreensä.

Voin olla katkera siitä, että kuopus ei päässyt toiveittensa jalkapallojoukkueeseen. Tai kiitollinen siitä, että nyt perheellämme on paremmin aikaa yhteisiin asioihin, kun treenitahti hiukan kevenee.

Klaus Härön elokuva Postia pappi Jaakobille oli tämän vuoden paras pääsiäissaarna. Armahdettu elinkautisvanki Leila koki todellisen armahduksen vasta, kun sokean pappi Jaakobin lempeä rakkaus mursi hänen kovan ja katkeran kuorensa, herätti tunteet eloon, antoi tulevaisuuden ja toivon.

Luulen, että ei ole tarkoitus, että oppisimme antamaan anteeksi vain meitä vastaan rikkoneille. Luulen, että olisi tarkoitus välittää armahtavaa rakkautta niin laajalle kuin kykenemme.

Tämä teksti on kirjoitettu Kotimaa24-sivuston teemablogipäivään 26.10. Teemana oli anteeksianto.

Suomen kaunein kirkko

Kun olin pieni, perheen lomamatkoilla käytiin myös kirkkoja katsomassa. Löysinkin eri puolilta Suomea toinen toistaan kauniimpia temppeleitä, joissa haaveilin meneväni naimisiin.

Muistan, että esimerkiksi Olavinlinnan kappeli oli aika vahvoilla tässä kisassa. Myöhemmin, köyhänä opiskelijana, oli hauska leikitellä ajatuksella saapumisesta hevosten vetämillä rattailla pitkin hulppeaa lehmuskujaa Vanhassa Vaasassa sijaitsevaan Mustasaaren kirkkoon (Carl Fredrik Adelcrantz 1786).

Lopulta minut vihittiin melkoisen tavallisessa Jyväskylän kaupunginkirkossa (L. I. Lindqvist 1880). Se oli kotikirkkoni, tärkeä ja tuttu. Siellä, tietyn pylvään vieressä, olin istunut 14-vuotiaasta asti nuorten torstaimessuissa.

Lapsuuteni kirkkovertailut ovat väkisin tulleet mieleen nykyisessä työssäni, olenhan saanut tutustua moniin savolaisiin kirkkoihin. Jos nyt valitsisin vihkikirkkoa, yksi nousisi ylitse muiden: Vieremän kirkko. (Ja Vieremähän taas sijaitsee aika lailla keskellä Suomea, Kokkolan korkeudella, 120 km Kuopiosta Ouluun päin.)

Vieremäläiset ovat kyllä jo ehdottaneet, että eivätkös nämä amerikkalaistyyliset liitonvahvistamisseremoniat ole rantautuneet meillekin, tänne vain "uusintavihkimiseen"!

Vieremän kirkko on pieni, joten tunnelma on aina läheinen. Se on kaunis kuin koru. Sen kuvaston symboliikka on äärimmäisen rikas. Siellä on siniset penkit.

Vieremän kirkon on suunnitellut arkkitehti Ilmari Launis ja se vihittiin käyttöön tapaninpäivänä v. 1919. Tulossa on siis kirkkokaunokaisen 90-vuotisjuhlat 26.12.2009.

Kotimaa-lehdessä oli taannoin juttu Suomen rumimmasta kirkosta. Ilmoitan täten Vieremän kirkon Suomen kaunein kirkko -kisaan!

Lue lisää Vieremän kirkosta.

Äänettömät ja näkymättömät

Menetin ääneni.

Flunssa sen vei, muutamaksi päiväksi. Koulutuksia ei sentään tarvinnut perua. Vieremän Pirjo-pappi muistutti topakasti, että äänityöläisen pitää huolehtia äänestään, ole Helena hiljaa! Yritin.

Muutama päivä ilman ääntä - ja arjen viestintätilanteet olivat yllättäen ihan erilaisia. Erityisesti tämä tuntui kotona, missä olemme jokainen tottuneet sanomaan mielipiteemme - ääneen.

Toiset alkoivat kuiskailla. Toiset lakkasivat puhumasta kokonaan. Piti oikein muistuttaa, että onhan minulla kuulo tallella kuitenkin.

Oli vaikea olla puuttumatta, neuvomatta, kommentoimatta. Ja terveellistä. Niin paljon turhaa tulee arjessa sanotuksi.

Yllättävällä tavalla äänetön häviää, piiloutuu, mitätöityy. Lakkaa olemasta. Siitä huolimatta, että asiansa voi kirjoittaa tai muuten kommunikoida. Näinkö tapahtuu silloin, kun ihminen vammautuu? Pelottava ajatus.

Vaikka tiedän olevani hyvinvoiva skandinaavi ja vain tilapäisen flunssan kourissa, tunsin hiljaisuudessani läheiseksi Kirkon Ulkomaanavun Näkymättömät-kampanjan. Liikaa on heitä, joilla ei ole edes syntymätodistusta, ja jotka siksi jäävät vaille koulutusta, terveydenhoitoa ja toimeentuloa. Näkymättömiin.

Toisenlaisia näkymättömiä ovat sitten he, joita Suomessakin tapaa - ihmiset, jotka on muuten vain mitätöity. Tove Janssonin novelli Näkymätön lapsi kertoo yhden tarinan. Muumimamman lempeä rakkaus antoi laiminlyödylle pikku Ninnille ensin äänen. Lopulta hän tuli kokonaan näkyväksi ja uskalsi jopa kiukustua, ilman hylkäämisen pelkoa.

Eikö meidän tulisi topakasti pitää näkymättömien ja äänettömien puolta?

Kysyn jälleen kerran: Onhan sinun seurakuntasi ottanut ensi vuoden toimintasuunnitelmissa huomioon sen, että tässä maassa on taantuma? Miten sinun seurakuntasi ajaa köyhien, näkymättömien ja äänettömien asiaa?

Arkkipiispa Jukka Paarman saarna valtioneuvoston 200-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa 2.10. ei ollut vain juhlasanahelinää.

Nouse taisteluun totuuden ja oikeuden puolesta, aja köyhän asiaa. Ps. 45:5

Internetpöhelöt ja ruohonjuuri

Kierrän parhaillaan viestintähankkeemme seurakuntia antamassa henkilökohtaista "vierihoitoa" työntekijöille erilaisissa viestinnän kysymyksissä.

Ikävän usein asioitten eteneminen tuntuu kilpistyvän välineongelmiin. Koneita ja ohjelmia ei ole, ne ovat vanhentuneita tai niitä ei osata tai haluta käyttää.

Samaan aikaan työkumppanilta tulee linkki keskusteluun, jota on käyty Tampereen MindTrek-konferenssissa viikko sitten. Siellä digitaalisen median ammattilaiset jakoivat ja kuuntelivat alan visioita. Oli puhuttu verkkoidentiteeteistä, henkilöbrändeistä, kommunikaatioteknologioiden demokratisoitumisesta. Jos jonkun puhujan esitys ei ollut mieleen, asiaa oli kommentoitu jo luennon aikana, Twitterissä tietenkin.

Konferenssista kirjoittaneet luonnehtivat MindTrekiä leikkisästi "internetpöhelöiden kokoontumisajoiksi".

Ja minä opetan sähköpostin käyttöä. Kontrasti ei voisi olla suurempi.

Kuulen, miten lukija vetää henkeä: Haa! Taas yksi todiste siitä, että kirkossa ollaan ajasta jäljessä!

Höpsis. Ihmiset voivat olla huippupäteviä työssään, vaikka he eivät olisi ikinä kuulleet sosiaalisesta mediasta.

Heistä on huoli. Miten vältetään eriarvoistuminen? Tämä ei ole ikäkysymys. Uusien viestintävälineiden ja -tapojen nopeita omaksujia on kaikissa ikäluokissa, samoin niiden vieroksujia.

Alkaa tuntua siltä, että kirkko tarvitsisi melkoisen massiivisen Tietotekniikkataidot ajan tasalle -koulutusohjelman. Kuka sellaisesta huolehtii? Vai kuvitellaanko, että aika hoitaa? Toisaalta - ei ole itsestäänselvää, että joku nuori nettipeliekspertti osaisi käyttää Exceliä.

Aiemmissa työpaikoissani tietotekniikan perustaitoja on pidetty välttämättöminä ja niiden hankkimiseen on kannustettu tai jopa lievästi painostettu, ellei muu ole tehonnut. Siten on myös varmistettu, että ihmiset eivät ainakaan puutteellisten atk-taitojen takia turhaudu ja väsy työssään.

Kirkko rakas! Anna meille meidän tarpeellinen atk-oppimme, ennen kuin pakotat alistumaan sähköiseen laskutukseen ja vastaaviin hirveyksiin!

Ja varjele meidät internetpöhelöiltä!

Miten karkotan vapaaehtoisen. Opas seurakunnan työntekijälle

Kun seurakuntalainen ehdottaa jotain tehtävää, jonka hän voisi hoitaa, kerro hänelle, että työntekijöitä on kyllä riittävästi siihenkin hommaan. Ehtoollista jakamaan nyt ei ainakaan voi ketään päästää, eiväthän ne edes opi, milloin niiden pitää tulla alttarille.

Järjestä vapaaehtoisille koulutusta sielunhoitoon / pyhäkoulun pitoon / lehden tekoon mutta jätä heidät sitten oman onnensa ojaan. Unohda verkoston huolto, ylläpito, laajentaminen ja jatkokoulutus. Se on aivan liian vaivalloista.

Älä lähetä kerran-vuodessa-kiitoksia ja pikku tervehdyksiä, kuten Päivän sanoja. Eivät ne niitä lue kuitenkaan ja kalliiksi tulisi. Kauden aloitus- ja päätöstilaisuudet ovat myös silkkaa ajan hukkaa.

Kun huomaat, että vapaaehtoisesi jännittää puhumista yleisön edessä, älä missään tapauksessa rohkaise häntä mutta muista korjata puheessa ilmenneet opilliset epätarkkuudet. Yleisöhän voisi muuten luulla, että hän edustaa seurakunnan kantaa.

Jos vapaaehtoisesi on jonkun erityisalan asiantuntija, kuten atk-insinööri, älä vahingossakaan ota hänen taitojansa käyttöön. Kuka nyt haluaisi vapaa-aikana tehdä sellaista, mitä tekee työkseen! Tarjoa mieluummin vaikka sählykerhon vetämistä. Tai kahvinkeittoa.

Mikäli olet tyytymätön vapaaehtoisen panokseen, älä vain sano sitä hänelle suoraan. Senkun siirrät vaivihkaa hänen vastuualueensa jollekulle toiselle. Mainitse tästä siirrosta ohimennen, älä hukkaa kallista aikaasi perusteluihin.

Älä ikinä päästä vapaaehtoisia huseeraamaan seurakunnan nettisivuille. He ovat tietoturvariski! Blogit ovat erityisen vaarallisia. Niissä voi esittää vaikka mitä outoja mielipiteitä. Kirjoittakoot niitä siis vain kirkkoherrat.

Anna joku seurakunnan iso tapahtuma joka vuosi saman porukan hoidettavaksi, "kun te teitte sen niin hyvin viimeksi". Jonain vuonna se porukka päättää, että nyt riitti ja ehkä sen tapahtumankin voi unohtaa, jo se järjestettiinkin kymmenen kertaa.

Jos lupaat seurakunnan tiloja tai muita resursseja vapaaehtoisryhmän käyttöön, unohda kertoa siitä muille työntekijöille. Niin kyseinen ryhmä saa kärsiä toisten työntekijöitten ihmettelystä. Kyllä se aktiivisuus siitä sitten hiipuu.

Unohda kutsua vapaaehtoiset palavereihin, joissa heidän vastuualuettaan käsitellään. Hoidatte kokouksen paljon nopeammin ja tehokkaammin työntekijöitten kesken eikä tarvitse tuhlata ilta-aikaa.

Jos olet mies, välttele naisia, jotka ovat sinua paremmin koulutettuja. He saattavat erityisen vaarallisesti kyseenalaistaa perinteiset toimintatapanne. Ja siitä nyt ei seuraa kuin hankaluuksia.

Näillä opeilla pääset jo varsin pitkälle ja voitte taas jatkaa kokoustamista ja kahvinjuontia työntekijöitten kesken ilman hankalia ja ymmärtämättömiä maallikoita.

Ja huokailla, miten raskasta on, kun aina pitää kaikki tehdä yksin.