Äänettömät ja näkymättömät

Menetin ääneni.

Flunssa sen vei, muutamaksi päiväksi. Koulutuksia ei sentään tarvinnut perua. Vieremän Pirjo-pappi muistutti topakasti, että äänityöläisen pitää huolehtia äänestään, ole Helena hiljaa! Yritin.

Muutama päivä ilman ääntä - ja arjen viestintätilanteet olivat yllättäen ihan erilaisia. Erityisesti tämä tuntui kotona, missä olemme jokainen tottuneet sanomaan mielipiteemme - ääneen.

Toiset alkoivat kuiskailla. Toiset lakkasivat puhumasta kokonaan. Piti oikein muistuttaa, että onhan minulla kuulo tallella kuitenkin.

Oli vaikea olla puuttumatta, neuvomatta, kommentoimatta. Ja terveellistä. Niin paljon turhaa tulee arjessa sanotuksi.

Yllättävällä tavalla äänetön häviää, piiloutuu, mitätöityy. Lakkaa olemasta. Siitä huolimatta, että asiansa voi kirjoittaa tai muuten kommunikoida. Näinkö tapahtuu silloin, kun ihminen vammautuu? Pelottava ajatus.

Vaikka tiedän olevani hyvinvoiva skandinaavi ja vain tilapäisen flunssan kourissa, tunsin hiljaisuudessani läheiseksi Kirkon Ulkomaanavun Näkymättömät-kampanjan. Liikaa on heitä, joilla ei ole edes syntymätodistusta, ja jotka siksi jäävät vaille koulutusta, terveydenhoitoa ja toimeentuloa. Näkymättömiin.

Toisenlaisia näkymättömiä ovat sitten he, joita Suomessakin tapaa - ihmiset, jotka on muuten vain mitätöity. Tove Janssonin novelli Näkymätön lapsi kertoo yhden tarinan. Muumimamman lempeä rakkaus antoi laiminlyödylle pikku Ninnille ensin äänen. Lopulta hän tuli kokonaan näkyväksi ja uskalsi jopa kiukustua, ilman hylkäämisen pelkoa.

Eikö meidän tulisi topakasti pitää näkymättömien ja äänettömien puolta?

Kysyn jälleen kerran: Onhan sinun seurakuntasi ottanut ensi vuoden toimintasuunnitelmissa huomioon sen, että tässä maassa on taantuma? Miten sinun seurakuntasi ajaa köyhien, näkymättömien ja äänettömien asiaa?

Arkkipiispa Jukka Paarman saarna valtioneuvoston 200-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa 2.10. ei ollut vain juhlasanahelinää.

Nouse taisteluun totuuden ja oikeuden puolesta, aja köyhän asiaa. Ps. 45:5