En kuitenkaan voi mitään sille, että nyt huokaisen: ihanaa, taas kokonainen vuosi seuraavaan jouluun. Enkä minä ole edes tehnyt jouluna töitä, kuten niin monet työtoverini.
En ole koskaan pitänyt kiiltokuvista. Kristus on arkea eikä mikään jouluseimi-idylli.
Opin jo varhain, että joulu on stressin aihe. Missä ollaan, kenen kanssa, kuka valmistaa ja mitä. Jouluun liittyy aina tunne siitä, että on väärään aikaan väärässä paikassa.
En muista lapsuuden jouluista paljoakaan. Kaitafilmeillä rusettipäinen tyttö lausuu samettimekossaan runoa kuusen katveessa. Perhe soittaa ja laulaa. Herroilla on valkoiset paidat ja rouvilla jakkupuvut. Sen muistan, että matkustelevan pankkivirkailijatädin lahjat peittosivat aina 1-0 mummon neuleet. Täti myhäili tyytyväisenä, mummo ei.
Myöhemmin äitipuoleni kestitsi jouluisin näitä edesmenneen äitini sukulaisia, vuosikausia. Siinä oli omat ristiriitansa. Kysynpä vain, moniko uusperheen äiti tänä päivänä ryhtyisi sellaiseen.
Minulle on täysin käsittämätöntä, että jotkut ystäväni lueskelevat kaikessa rauhassa kirjauutuuksia joulun alla. Ja nauttivat joulukonserteista. Miten ne ehtivät?
Osittain joulukammoni johtuu siitä, että olen kotitalousihminen vain olosuhteiden pakosta (= viisihenkinen perhe). Joulu on joka vuosi melkoinen ponnistus. En myöskään ole koristelija enkä askartelija ja lahjojakin keksin huonosti.
Luen joka joulu Tiina Steniuksen loistavan jutun Kotilieden joululehdestä vuodelta 1994. Sen nimi on Ensi joulu on oikea joulu? Siinä sanotaan mm. näin:
Jouluna ihminen mitataan ja punnitaan. Pitää luoda myyttinen joulu, josta mitään aineellista ei pidä puuttuman, kaikki käden käänteessä, henkisyyden ja vaatimattomuuden vaippaan puettuna.
Toden totta. Viis tutkinnoista, siinä se vasta nainen mitataan, miten puhtaan, kauniin, tunnelmallisen, maistuvan ja kaikki mahdolliset sukuhaarat huomioon ottavan joulun onnistuu loihtimaan.
Aina jossain klikkaa. Viimeistely puuttuu. Osa siivouksesta hoidetaan sulkemalla ovia, kun enempää ei jakseta. Joulutorttuja ei tehdä ollenkaan eikä niistä kukaan pitäisikään. Piparitaikina tehdään itse, ja muutama muu ehdoton juttu. Kaikesta rationalisoimisesta huolimatta tuntuu, että en riitä. Omassa päässänikö se mittari niin rajusti tikittää vai missä?
On toki hetkiä, jolloin koen joulusta onnea.
Rakastan joululauluja ja niiden laulamista. On ihanaa lueskella ystävien ja sukulaisten joulukirjeitä, Suomesta ja maailmalta. Kuusen tuoksu ja kynttilät - parhaimmillaan hiljaisessa talossa, toisten nukkuessa. Sekin on toki mukavaa, jos rakkaat ovat jouluun tyytyväisiä. Tai jos pääsee jonkun osaavan emännän kauniiseen joulupöytään.
Ehkä suurin jouluilo syntyi niinä vuosina, kun pojat olivat pieniä. Kävimme tonttulakkeinemme ja lyhtyinemme laulamassa lähinaapureillemme. Yksinäisen vanhan miehen karu tupa ja joulu kissan kanssa. Ankaran naapurin tädin vaivoin kätketty liikutus.
Siinäkö se oli se oikea joulu, toisten ilahduttamisessa? Ilo annettu jaettavaksi, valo vietäväksi eteenpäin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti