Kun tänään lähden

Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittämishanke Mies yli laidan! päättyy ja niin myös tämän blogin kirjoittaminen.

Vastahan minä hapuilin pakkassumussa kohti Ylä-Savoa enkä tiennyt, mihin suuntaan lähdetään Sonkajärvelle!

Ennen tätä työtä olin ollut yksinäinen tutkija yli kaksi vuotta. Oli huimaa saada työyhteisö, johon kuulua - itseasiassa kuusi työyhteisöä. Huomasin taas, miten valtavasti energiaa saa siitä, että ympärillä on ammattitaitoisia, hauskoja ja empaattisia työkavereita.

Yhteinen nauru on pidentänyt ikää monenmonta vuotta. Erityisen lämpimästi muistan Vieremän ihania, räiskyviä naisia ja hetkiä heidän seurakuntatalonsa kauniissa kahvihuoneessa.

Olen saanut oppia valtavasti uutta, esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja muutosviestinnästä. Käytännön viestintätyön tunnen vuosien jälkeen niin ruohonjuuri- kuin päällikkönäkökulmasta ja tutkimuskin on tullut tutuksi mutta tämä työ antoi mahdollisuuden kehittyä kouluttajana. Se on ollut haasteellista. Yleisöni ovat olleet kärsivällisiä ja antaneet lempeästi anteeksi alun liian teoreettiset lähestymistavat.

Luulen, että olen kehittynyt. Kerran pelkäsin yhden strategiasession alla, kuunteleeko kukaan ja ymmärtääkö mitään. Kun sitten pitkään elänyt ja paljon nähnyt seurakuntamestari tuli sanomaan, että hän suorastaan innostui, olisin voinut hypätä hänen kaulaansa. Kiitos, Erkki!

Olen varjeltunut onnettomuuksilta ja siitä olen kiitollinen. Kilometrejä on tullut yli 30.000 vuodessa. Kerran mies kävi pelastamassa minut Siilinjärveltä, kerran Lapinlahdelta.

Tien päällä olen kokenut huikeita maisemaelämyksiä. Lempeät niityt ja järvet Kiuruvedellä. Kainuulainen erämaatunnelma Sonkajärvellä. Tuiskuiset tiet ja keskellä-ei-mitään-olo vähän siellä sun täällä. Autossa olen itkenyt ja rukoillut, kun asiat eivät ole edenneet toivotusti. Autossa olen kuunnellut Raamattua ja lukuisia äänikirjoja. Klassinen musiikki on useimmiten ollut liian vaisua väsyneelle. Keskittymistä vaativat laulelmat ja rapsakka gospel ovat toimineet paremmin.

Olen asioinut mielelläni Iisalmessa ja Kiuruvedellä. Suutarit, lounasravintolan pitäjät, kirjapainojen väki, vaatekauppiaat - kaikki ovat olleet erittäin palveluhenkisiä ja mukavia. Aivan erityisen mainioita ovat IPY:n (Iisalmen Puhelin) kännykkä- ja tietokonekauppiaat. Sopisi Kuopion nokkavien, hepreaa puhuvien datamyyjien käydä katsomassa, miten asiakkaita kohdellaan.

Kansanraamattuseuralais-helluntailaistaustalta on ollut äärettömän mielenkiintoista tutustua Ylä-Savossa vahvasti vaikuttavaan herännäisyyteen. Olen hullaantunut Siionin virsiin, niiden sanoituksiin erityisesti. Herättäjäjuhlissa on minulla vankka kiinnike Ylä-Savoon vielä ensi kesään asti. Vastaan Kiuruveden herättäjäjuhlien mediakeskuksen kirjoittajatiimistä 9.-11.7.2010.

Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että työni on jatkossa muualla kuin seurakunnissa. Surku. Tässä työssä on ollut niin syvä mieli ja merkitys, että sen vertaista on vaikea löytää.

Mutta ehkä olennaista ei olekaan se, tekeekö aina unelmiensa työtä, vaan se, että elämä on hyvä kokonaisuus.


Pekka Simojoen laulusta Laiva jatkaa kulkuaan:

Varmaan olen tottunut kulkemaan,
sieluun syöpyi sana "näkemiin".
Luulin, että kestäisin mitä vaan,
ettei mikään enää satu niin.
Mutta jälleen sydän pakahtuu
eikä sanojakaan löydä suu.

Huomasitko, kuinka niin yllättäin
tuli huomisesta eilinen?
Kuinka kellon kääntäisin taaksepäin,
hetkeksi vain pysäyttäisin sen?
Mutta aikamme on lainaa vain,
tämä hetki on se arvokkain.
　
Laiva jatkaa kulkuaan
ei voi jäädä satamaan,
vaikka ikävä on suunnaton.
Jossain meitä odottaa
jälleennäkemisen maa.
Pidä kiinni siitä, mitä on.

----

Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittämishankkeen loppuraportti löytyy Iisalmen rovastikunnan sivuilta.

Viestintähanke finaalissa

Jos tuskastut pitkiin teksteihin, älä lue tätä. Mutta jos olet kiinnostunut viestinnän kehittämisestä, anna mennä. Sitäpaitsi: jos seurakunnan tehtävä on viestin vieminen, viestinnän oikeastaan pitäisi kiinnostaa seurakuntaihmisiä aika lailla!

Tässäpä siis Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittämishankkeen loppuraportin Ehdotuksia muillekin -osio. Lähtökohtana ovat pienet seurakunnat, joilla ei ole päätoimista tiedottajaa.

Työyhteisöviestintää kehittämään
Seurakunnissa on kokemuksemme mukaan suuri tarve oman, sisäisen työyhteisöviestinnän kehittämiseksi. Tähän tarpeeseen ei tule tukea Kirkon tiedotuskeskukselta eikä oikein mistään muualtakaan. Kuitenkin tiedetään, että sujuva työviestintä on yksi työhyvinvoinnin peruspilareista. Meidän Kirkko 2015 -strategian mukaan seurakunnista halutaan kehittää unelmien työpaikkoja. Näillä työpaikoilla viestintä on silta ihmisten välillä ja siksi erilaisten kohtaamisfoorumien ja sisäisen viestinnän käytäntöjen kehittäminen on todella keskeistä. Tämä korostuu erityisen paljon nyt, kun rakennemuutos yhdistää erilaisia seurakuntia ja työkulttuureita.

Huomio johtamiseen
Kirkkoherra vastaa seurakunnan viestinnästä. Asiantuntijayhteisön johtaminen edellyttää erityisen hyviä viestintätaitoja. Hankkeen aikana totesimme, että seurakuntien esimiehillä on suuri tarve keskustella viestinnän ja johtamisen kysymyksistä. Jos hiippakuntien ja seurakuntien välillä ei ole selkeää mentorointijärjestelmää, sellainen olisi syytä pikaisesti luoda. Esimiehet ovat avainasemassa arvojen viestimisessä, ilmapiirin luomisessa, motivoinnissa, nyt kovin ajankohtaisessa muutoksen johtamisessa ja strategian toiminnallistamisessa.

Viestinnän ja strategian välille yhteys
Kokemuksemme mukaan viestintäsuunnitelmaa ei oteta tosissaan, ellei sitä kytketä tiiviisti seurakunnan strategiaan. Myös viestinnän tavoitteet tulee johtaa seurakunnan strategiasta. Tavoitteet pitäisi määritellä niin, että ne ovat mitattavia. Viestintää tulee arvioida samoin kuin kaikkea muutakin seurakunnan toimintaa.
　
Viestintätiimi tueksi ja avuksi
Ylä-Savon kokemusten perusteella voi varauksetta suositella rovastikunnallista tai muuta alueellista viestintätiimiä. Ideana on, että seurakuntiin nimetyt viestintävastaavat ja kutsutut asiantuntijat kokoontuvat säännöllisesti jakamaan viestintäkokemuksiaan ja kehittämään viestintäosaamistaan.

Toiminta ja viestintä tasapainoon
Olemme havainneet Ylä-Savossa, että viestinnän kehittäminen johtaa väistämättä toiminnan kehittämiseen. On mietittävä, onko meillä mitään uutta ja kiinnostavaa, mistä kertoa. Uusien toimintatapojen luominen seurakunnan työssä on toki useimmiten hyväksi, mutta on muistettava, että silläkin on arvonsa, että seurakunta ylipäänsä on olemassa. Viestinnän on aina myös perustuttava todellisuuteen, kuilua viestinnän ja toiminnan välillä ei saa päästää syntymään. Tällä hetkellä kuilu on siinä, että viestintä on liian niukkaa tai vaatimatonta verrattuna toiminnan määrään ja laatuun.

Vuorovaikutteisuutta verkon kautta
On äärimmäisen tärkeää, että seurakunnat ottavat internetin tosissaan sekä viestinnän välineenä että toimintaympäristönä. Ajantasaiset ja hyvät kotisivut eivät yksin riitä vaan on kysyttävä, missä on vuorovaikutus. Sosiaalinen media tarjoaisikin seurakunnille halvan ja tehokkaan tavan tavoittaa tiettyjä kohderyhmiä, kuten esimerkiksi lapsiperheet, tai mahdollisuuden tehostaa seurakunnan sisäistä viestintää.

Välineosaaminen kuntoon!
Loppuraportissa otetaan vahvasti kantaa seurakuntien työntekijöitten tietoteknisten taitojen kehittämisen puolesta. Emme saa joutua tilanteisiin, jossa ammattitaitoiset ihmiset syrjäytyvät työyhteisöissä siksi, että heillä on niin suuria puutteita tietoteknisessä osaamisessa. Ilman oikaisutoimia olemme ikävä kyllä menossa tähän suuntaan.

Viestinnän taitokortti kehittämisen välineeksi
Mielestämme viestinnän osaaminen on niin tärkeä taito seurakuntien asiantuntijatyössä, että sitä varten voisi kehittää samantyyppisen taitokortin, kuten esim. tietokoneajokortit (www.tieke.fi). Hankkeen loppuraportin liitteenä on ehdotuksemme taidoiksi, joita jokaisen seurakunnan työntekijän tulisi hallita riippumatta siitä, onko seurakunnassa tiedottaja vai ei.

Taitokortin avulla pystyttäisiin kartoittamaan myös koulutustarpeet. Useamman seurakunnan yhteistyönä voitaisiin organisoida viestinnän koulutusta eri aiheista. Koulutuskokonaisuuteen voisivat kuulua esim. työyhteisöviestintä, asiakaspalvelutaidot, mediasuhteet, kirjoittaminen, puheitten pito ja esiintyminen, verkkoviestintä, kriisiviestintä ja johtamisviestintä.

Koko Mies yli laidan! -hankkeen loppuraportti löytyy Iisalmen rovastikunnan sivuilta.

Kuva: Eero Svärd.

Verkkotyö on muuta kuin kotisivut - mutta jostakin on aloitettava

Mitä sinulle tarkoittaa seurakunnan verkkotyö? Seurakunnan kotisivuja?

Sain olla mukana ensimmäisessä ryhmässä, joka maassamme koulutettiin Hengellinen työ verkossa -kouluttajiksi. Nyt on takana ensimmäinen itse vedetty koulutus tästä aiheesta, viime viikolla olimme lapinlahtelaisen Surma-ahon Karin kanssa Paltamossa kainuulaisia opastamassa.

Pidin kovasti kurssilaisista. He olivat kaikki naisia ja useimmat diakoniatyöntekijöitä. Heillä oli runsaasti suoria kysymyksiä. Miksi? Minne? Kenen kanssa?

Kotimaa24-palvelussa on kirjoitettu kiinnostavasti internetin mahdollisuuksista. Meri-Anna Hintsala kertoo aiheesta "viran puolesta" eli verkkokeskustelijan näkökulmasta. Kiitos, Meri-Anna, olemme saaneet teksteistäsi hyvää koulutusaineistoa!

Satu Kreivi-Palosaari kirjoitti: "...sosiaalisessa mediassa on kyse postmodernille ajalle tyypillisestä jakamisesta, kokemisesta ja kohtaamisesta, joissa hierarkioilla ei ole mitään merkitystä. Se on ongelma kirkolle. Demokraattinen rinnallakulkeminen ei ole luontevin elämisen tapa instituutiolle, mutta hiljaa hyvä tulee..."

Paljon on meillä vielä opettelemista. Varsin usein olen huomannut, että edelleen aika monelle seurakunnan verkkotyö tarkoittaa seurakunnan kotisivuja. Työskentely verkossa on toki monin verroin enemmän, mutta jostainhan on aloitettava.

Riitta Bonny kirjoitti Kotimaa24:ssä seurakuntien kotisivuista ja niiden kuvaviesteistä: "Suomalaisten seurakuntien nettisivut hakkaavat englantilaiset monessa suhteessa. Englannissa seurakunnilla ei ole usein varoja suunnitteluun eikä ylläpitoon ja tuloksena on tasoltaan monenkirjavia tai amatöörimäisiä sivuja, jotka eivät aina anna hyvää kuvaa siitä, millainen seurakunta on tai mitä siellä tapahtuu."

Aika useinhan tilanne on meilläkin tämä. On se näppärä lukiolaispoika, joka tekaisee sivut - ja lähtee opiskelemaan eikä sivuja sen koommin huolla kukaan. Tämä on yksi asia, jossa rovastikuntayhteistyöllä voitaisiin saada tuloksia aikaan - hoidetaan yhdessä palveluntarjoajien kilpailutus, sivujen suunnittelu ja kehittäminen.

Iisalmen rovastikunnassa uusimme aika monen seurakunnan sivut yhdessä. Juuri saamani raportin mukaan seurakuntien kotisivujen käyttäjätutkimuksessa kaikki Ylä-Savon seurakuntien kotisivut sijoittuivat mainiosti. Lapinlahden seurakunnan sivuilla oli koko tutkimuksen tyytyväisimmät käyttäjät. Tutkimukseen osallistui useita seurakuntia ja seurakuntayhtymiä.

Totta kai tämä kertoo siitäkin, että isoissa kaupungeissa myös netin käyttäjät ovat kriittisempiä. Joissakin meidän seurakunnissamme myös vastaajamäärät jäivät melko pieniksi. Mutta kannattaa tästä silti olla hyvillään! Ja kuuluttaa yhteistyön voimaa!

Pienissä seurakunnissa verkkoviestintä voi onnistua vain, jos työkalut ovat niin yksinkertaisia, että jokainen työntekijä oppii niitä käyttämään. Lisäksi tarvitaan oivallus, että viestintä kuuluu jokaisen asiantuntijan työhön.

Seurakunnan omilla sivuilla voi tietysti tehdä myös hengellistä työtä verkossa. Meillä esimerkiksi Kiuruveden seurakunnan sivuilta löytyvät upeat Kuvia ja raamattua ja Kuvia ja virsiä -kuvagalleriat. Varpaisjärvellä on hartausblogi. Ja Vieremällä työntekijäblogi. Kurkistakaa!

Nipottava mamma penkkarikahveilla

Sydänsavolainen pakkanen puri rapsakasti varpaita, sormia ja nenänpäätä, kun eilen olimme penkkariajelua katsomassa. Vielä kylmempää taisi olla rekkojen kyydissä, ellei sitten asu sallinut runsaita toppauksia.

Kymmenen uutisissa hehkutettiin, kuinka abit ajelivat ihannesäässä. Aina tämä Helsinki-näkökulma, aina! Paistoi meilläkin aurinko mutta yli 20 asteen pakkanen ei varsinaisesti ole penkkariajeluihin ihannesää.

Nuoremme erinomaisella koululla on mukava tapa kutsua palelevat perheet vanhempainyhdistyksen järjestämille penkkarikahveille ajelujen jälkeen. Samalla oli mahdollisuus tutustua päättöluokkien tekemiin valtaviin seinämaalauksiin, "freskoihin", missä abit ja opettajat esiintyvät kuvien ja puhekuplien kera.

Kahvi ja laskaispulla maistuivat, kyllä. Seinämaalaus oli aivan valtavan hieno, taideteoksena. Tekstejä lukiessa tuli kummallisen vaivautunut ja nolo olo. Osa niistä oli ihan OK eikä voi olettaa, että joku äiti ymmärtäisi sisäpiirihuumoria, mutta...

Mitä mieltä itse olisit, jos näkisit lapsesi - tai lapsenlapsesi - kuvan vieressä vaikka jonkun näistä väläyksistä:
- Miehillä on housuissa vulkaanista toimintaa.
- Siis mulla oli tosi hetero olo tänä aamuna.
- Pitäähän niihin perseisiin tutustua.

En minä vielä niin fossiili ole, etten ymmärtäisi, mitä nuorten mielessä liikkuu. Varmaan on ollut vitsikästä kirjailla kolmen vuoden aikana kerättyjä hölmöjä lausahduksia seinälle. Senkin tajuan, että penkkareihin liittyy irrottelu, 12 vuoden kouluputki takana sentään.

Silti tuli surullinen olo. Taas kerran elämän yksityisin osa, seksi, leviteltiin seinille. Sieltä se hyppi silmillemme ja aiheutti nolostuneita ilmeitä ainakin 45+ -ikäluokassa.

Koulun väestä tässä ei kai ollut mitään ihmeellistä. Miksi muuten perheet olisi kutsuttu freskoja katsomaan?

Kirkko ja brändi - ollako vai eikö olla?

[Tämä teksti liittyy Kotimaa24-sivustolla aiheesta käytyyn keskusteluun.]

Jatkan Antti Kurkolan kiinnostavasta aiheesta: Mikä onkaan brändi ja onko kirkolla sellaista?

Brändi on ihminen, yhteisö, palvelu tai tuote, joka on enemmän kuin tavallinen – siis jotain erityistä, arvokasta, tavoiteltavaa. Brändi syntyy siitä, että kyseinen ihminen, yhteisö, palvelu tai tuote on tunnettu, sillä on uskollinen asiakaskunta, se täyttää tietyt laatuvaatimukset ja siihen liittyy myönteisiä mielikuvia.

Tästä näkökulmasta kirkolla on ilman muuta useitakin brändejä. Esimerkiksi diakoniatyö, jota suuresti arvostetaan. Rippikoulu. Kauneimmat joululaulut.

Kirkko instituutiona ei sensijaan ole mikään brändi. Asiakaskunta ei ole ollut kovin uskollista viime aikoina. Myönteisten mielikuvien kanssakin on vähän niin ja näin.

Mitä hyötyä brändistä sitten on?

Valintojaan puntaroivalle ihmiselle brändi yksinkertaistaa päätöksentekoa. Hänen ei tarvitse ottaa turhia riskejä, jos laatu on taattu. Hän voi brändivalintansa kautta liittyä hänelle tärkeisiin arvoihin.

Brändin omistajalle taas on brändistä usein taloudellista hyötyä. Jos kirkko itsessään olisi brändi, siitä pidettäisiin kiinni kynsin hampain eikä liuettaisi takavasemmalle vähin äänin eivätkä siis myöskään verotulot olisi laskussa. Jos kirkko olisi brändi, kilpailevien yhteisöjen olisi huomattavasti vaikeampi päästä samoille markkinoille.

En ole lukenut Antti Kurkolan mainitsemaa Cruxin juttua mutta niinkin voi ajatella, että kirkolla on ns. hajautettu brändi. Iso firma on taka-alalla mutta brändityö tehdään paikallisissa haarakonttoreissa, siis tässä tapauksessa seurakunnissa. Mielestäni kirkon brändi luodaan juuri paikallisseurakunnissa, jotka tarvitsisivat kaiken mahdollisen tuen siihen, että ne voivat hoitaa perustyönsä hyvin. Ilmeisesti Cruxin juttukin kertoo tästä.

Mitä brändin rakentamiseen tarvitaan?

Meillä on oltava tarjolla jotain, joka tuo lisäarvoa. Tarvitaan sitoutunut johto. Henkilöstöresursseja pitää olla, sekä tekijöitä että näkijöitä. Palvelujen pitää olla kunnossa. Viestintä on mietittävä ja tehtävä kunnollisesti, jotta se on linjakasta ja oikein kohdennettua. Asiakassuhteista on pidettävä hyvää huolta. Tarvitaan tahtoa olla alan ykkösosaaja ja luovuutta oikeitten ratkaisujen löytämiseen.

Olen Antti Kurkolan kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että sanomamme on ainutlaatuinen ja suurenmoinen. Olennaisempaa kuin kirkon brändi on se, miten evankeliumi etenee.

Mutta Antti, sanot, että meidän ei tulisi kirkossa olla kilpailuhenkisiä. Olen eri mieltä. Meidän tulisi tarjoilla sanomamme niin vastaansanomattoman kiinnostavasti, että ne muut tahot, jotka kilpailevat seurakuntalaisten ajasta ja huomiosta, jäävät toiseksi.

Se auttaa paljon, jos seurakunnassa voi kokea lämpöä ja huolenpitoa. Rakkaus avaa sydämiä. Aina.

Muutosyttyä

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä.

Muutosytty tarkoittaa savolaisittain muutosta muutoksen vuoksi. Siis jotakin näön vuoksi tehtävää ja siksi melkoisen joutavaa.

Olen viime aikoina valmistellut esityksiä ja puhunut muutosviestinnästä. Siinä tullaan varsin lähelle muutosten johtamista. Seurakunnissakin helistään kaiken maailman muutosten kynsissä. Muutosyttyä on uuvuttavan paljon. Mielestäni terve kriittisyys on paikallaan: ennen kuin heittäydytään johonkin, usein liike-elämästä tuotuun muotiin mukaan, olisi viisasta miettiä, miten aiottu muutos palvelee seurakunnan perustehtävää.

Kävin eilen Karhulassa vetämässä tuuraajana yhden koulutuksen vapaapäivänäni. Aiheena oli, kuinka ollakaan, muutosviestintä. Olin erityisen ilahtunut siitä, miten aktiivisesti seurakuntien "ei-hengarit" eli muun kuin hengellisen työn tekijät osallistuivat keskusteluun. (Tämä jaottelu on muuten raivostuttava. Kuten työtoverini Lauri Jäntti sanoo: "Seurakunnassa ei ole muuta kuin hengellistä työtä. Tehtävät vain ovat erilaisia.")

Jari Stenvall ja Petri Virtanen luettelevat kirjassaan Muutosta johtamassa (2007, 46-47) asioita, joihin pitäisi kiinnittää huomiota, kun lähdetään toteuttamaan muutosta*:

1. Ovatko suunnitellut uudet käytännöt parempia kuin organisaation nykyinen toiminta?
2. Onko muutos vaivan arvoinen, kun otetaan huomioon sen edellyttämä aika, tuotetut häiriöt ja resurssien käyttö?
3. Onko hyödyllistä tehdä vain symbolinen muutos sen sijaan, että pyritään muuttamaan organisaation ydintä?
4. Onko muutos hyödyllinen yksittäisille henkilöille, mutta haitallinen koko organisaatiolle?
5. Onko muutosta eteenpäin vievillä tahoilla riittävästi valtaa toteuttaa hanke?
6. Onko henkilöstö kuormitettu liian suurella muutoshankkeiden määrällä?
7. Onko henkilöstö valmis ja kykenevä oppimaan ja päivittämään tietonsa siinä määrin, mitä muutos edellyttää?
8. Onko muutosta eteenpäin vievillä tahoilla valmiutta keskeyttää tai suuntautua uudelleen muutostilanteessa, mikäli se on välttämätöntä?

Yksi tomera rakennuspäällikkö tuli eilisen koulutuksen jälkeen kysymään, että miten tämä muutosjohtaminen muka eroaa kaikista muista johtamisopeista, mitä on matkan varrella tullut vastaan. Mietin hänen lausahdustaan hyvän tovin matkalla kotiin.

Loppujen lopuksi - mitä muuta on koko johtaminen, ellei muutoksen johtamista? Eikö kaiken johtamisen tavoitteena ole suunnata voimavaroja yhteisön tavoitteiden mukaisesti, siis saada ne liikkeelle haluttuun suuntaan?

Seurakuntien tapauksessa liikkeen johtaminen voisi tarkoittaa voimavarojen suuntaamista niin, että vuosituhansia vanha sanoma kohtaa nykykielen ja -elämän. Tai liikkeen pysäyttämistä niin, että pysyvyys ja turva oikeasti haastaisivat hektisen menon ja muutosytyn.

* Alkuperäinen lähde: Pfeffer, J. & Sutton, R.I. (2006). Hard Facts, Dangerous Half-Truths and Total Nonsense. Profiting from Evidence-Based Management. Harvard Business School.

Yhdelle näistä vähäisimmistä

Iisalmen seurakuntatalolla on ollut vauhdikasta väkeä viime viikkoina. 300 neljäsluokkalaista astui kirkkolaivaan.

Kiersin yhden ryhmän mukana. Olin oikein ylpeä siitä, miten työtoverini viestivät näitten pienten ihmisten kanssa.

Lasten suoruus oli hämmentävää. Kun diakoniatyön rastilla juteltiin lapsen elämän vaikeista asioista, kuten perheen rahahuolista, isovanhemman kuolemasta ja vanhempien riidoista, yksi lapsista kertoi, että heillä isä ja äiti riitelevät, ja toinen, että kaverin äiti on kuollut. Lähetystyön rastilla he ihmettelivät, miten muutamat jyvät voivat olla jossakin päivän ruoka, ja kuulivat, miten iisalmelaiset auttavat lapsia, jotka joutuvat asumaan kadulla.

Katsoimme perjantai-illan ratoksi perheen kanssa Danny Boylen kahdeksan Oscarin elokuvan Slummien miljonääri (2008). Se oli oiva valinta - vauhtia ja vaarallisia tilanteita nuorisollemme, kurkistus erilaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, Intiaan, herkkä tarina rakkaudesta, rohkeudesta ja uskollisuudesta. Sekä lisäksi hyvä tilaisuus keskustella maailman kodittomista lapsista ja siitä, millaiset vaarat heitä vaanivat.

Suomen World Visionin yhteiskuntasuhteiden päällikkö Sami Lahdensuo kirjoitti Helsingin Sanomissa 29.1. lasten kärsimyksestä humanitaarisissa kriiseissä. Haitin maanjäristys vaikutti välittömästi kolmen miljoonan haitilaisen elämään ja heistä kolmasosa on lapsia. Se on mieletön määrä. World Vision on löytänyt yksinäisiä, apua etsiviä lapsia jopa 45 kilometrin päässä pääkaupungista Port-au-Princestä. "Hyväksikäyttö ja ihmiskauppa ovat aina läsnä siellä, missä kriisit tapahtuvat", Lahdensuo muistutti.

UNICEF kertoo löytävänsä, rekisteröivänsä ja vievänsä turvaan Haitissa noin 4000 lasta päivässä. Yhteisvastuukeräys ja Kirkon Ulkomaanapu ovat keränneet jo yli 1,9 miljoonaa euroa katastrofiapuun. Tarvitaan puhdasta vettä, toimiva jätehuolto, rokotteita, ruokaa, kouluja.

Sami Lahdensuon mielestä Suomella olisi valtiona runsaasti parantamisen varaa lasten auttamisessa humanitaarisissa kriiseissä. Kuitenkin näitten pienimpien ja turvattomimpien pitäisi olla ensimmäisiä suojelun kohteita silloin, kun maailma hajoaa ympäriltä.

He tarvitsevat meidän apuamme. Nyt heti ja monta vuotta eteenpäin.

Elävän kielen puolesta

Kuopus kertoi kirjoittaneensa aineen nimeltä Murre ja minä. Ensin luulin, että kyse oli hänen enonsa koirasta mutta ei, murteista oli kysymys.

Legendaarinen äidinkielenopettajani Rauli Lehtivaara oli 1970-luvulla sitä mieltä, että kotiseutu saa ja sen pitää näkyä kielenkäytössä. Muutoinhan tuo oli sitä aikaa, kun kielikin pyrittiin tasapäistämään. Niinsanottu hyvä yleiskieli jyräsi rytinällä yli murteitten. Onneksi murteita arvostetaan taas.

Itselläni on karjalaiset sukujuuret mutta koulunkäynti Keski-Suomessa hävitti miet ja siet. Toisinaan on eduksi, jos löytää puheeseensa asuinseutunsa paikallisvärin. Sanovat, että käyn tarvittaessa jo savolaisesta. En tiedä, pitäisikö tuosta olla hyvillään.

Yläsavolainen kielenkäyttö on ollut työssäni yksi ehtymättömiä ilonaiheita. Se on uskomattoman eloisaa ja rikasta. Esimerkki: Yksi työtoverini näki pikkuisen ajokkini, Fiat Pandan, ensi kerran, ja kommentoi:
- Mistee sinä out tuollasen nysäaaton löytännä?
Nysäauto! Ei sitä voi sattuvammin sanoa.

Sitä minä joskus ihmettelen, miksi nämä meidän teologimme usein saarnoissaan kadottavat kaiken sen ilmaisun rehevyyden ja rikkauden, minkä he kyllä muussa kanssakäymisessä hallitsevat. En tarkoita, että pitäisi murteella saarnata. Tarkoitan puheen elävöittämistä paikallisilla ilmaisuilla.

On herkullista tutustua murteisiin, jotka ovat itselle outoja. Kaksi Heliä on pitänyt minua hereillä pitkillä ajomatkoillani. Heli Laaksonenhan on tämä kaiken kansan tuntema vakkasuomalainen murrerunoilija. Heli Karhumäki on pakinoinut eteläpohjalaisittain Radio Deillä ja nyt hänen juttunsa on julkaistu tupla-cd:llä.

Karhumäen Helin "kristilliset murretarinat" ovat lämpimiä, humoristisia ja pohjalaisen suoraselkäisiä. Hän ei arkaile sanoa mielipidettään vaikkapa uskomushoidoista tai vapaa-ajattelijoista. Körtti-Helin juttuja leimaa virkeä uteliaisuus - hän kertoo hauskasti tutustumisestaan Metallimessuun ja eri seurakuntien uskoviin. Monessa tarinassa on koskettava hengellinen ulottuvuus. Ystäväni suositteli Heli Karhumäen juttuja minulle ja suosittelen varauksetta eteenpäin.

Yhtä asiaa vain en ymmärrä. Se on se, että Helin hauska ja herkkä tarinakokoelma on saanut nimen Pihtaajatytön katumus. Onhan se toki yhden tarinan nimi ja sekin tarina on hyvä. Nimi antaa silti mielestäni hiukan harhaanjohtavan kuvan kokoelmasta. Liekö Heli ajatellut, entisenä iltapäivälehden toimittajana, että nimi myy.

Jos nämä riemastuttavat Helit ovat sinulle vielä tuntemattomia niin täällä heihin voi tutustua:

Heli Laaksonen

Heli Karhumäki

Rohkeutta viestintään!

Kaksi vuotta olemme Ylä-Savon seurakuntien työntekijöitten kanssa opiskelleet viestinnän saloja. Olemme tutustuneet median toimintaan, kehittäneet tapoja viestiä kriiseissä, oppineet suunnittelemaan viestintää paremmin, ja paljon muuta. Nyt ollaan loppusuoralla, sillä Mies yli laidan! -hanke päättyy maaliskuussa.

En ole aikaisemmin ollut seurakunnassa töissä ja olen hämmästynyt ja hurmaantunut sekä seurakuntien tekemän työn laadusta että sen määrästä. Työntekijät ovat erittäin ammattitaitoisia ja sitoutuneita ja se näkyy työn laadussa. Myös toiminnan määrä on hurja. Yksi seurakuntien viestinnän haasteista on se, kerrotaanko kaikesta tasapuolisesti vai nostetaanko jotakin erityisesti esiin – ja jos nostetaan niin mitä ja miten.

Ylä-Savossa luetaan ahkerasti sanomalehtiä ja ne kertovat varsin paljon seurakuntien työstä. Seurakunnat ovat myös lehtien merkittäviä ilmoitusasiakkaita. Internet on viime aikoina rynninyt paperiviestimien rinnalle. Nämä välineet eivät korvaa vaan täydentävät toisiaan.

Seurakunnissa on oivallettu verkkoviestinnän merkitys ja meillä Ylä-Savossa kotisivut ovat jo hyvässä kunnossa. On syytäkin, sillä vaikkapa Iisalmen seurakunnan sivuilla käy päivittäin 200-300 ihmistä. Liikennettä on ympäri vuorokauden, jopa aamuyön tunteina. Kotisivujensa kautta seurakunnat voivat kertoa toiminnastaan ja tarjota hengellistä sisältöä sitä etsiville silloinkin, kun virastot ovat kiinni ja työntekijät nukkumassa.

Esimerkkejä hengellisestä sisällöstä ovat kirkkoherra Arno Toivasen Päivän sana Iisalmen seurakunnan sivuilla, herkät kuvagalleriat Kiuruveden sivuilla (Kuvia ja raamattua, Kuvia ja virsiä) sekä Hartausikkuna Varpaisjärven sivuilla.

Seurakunnissa puhutaan tällä hetkellä paljon, ei ainoastaan verkossa viestimisestä, vaan myös verkossa työskentelystä. Kolmasosa kirkon työntekijöistä aiotaan kouluttaa tekemään työtä verkkomaailmassa. Esimerkiksi Espoon traagisen ampumistapauksen jälkeen ihmiset ryntäsivät sankoin joukoin keskustelemaan tapahtuneesta erilaisilla nettipalstoilla ja muistoyhteisöissä. Seurakuntien työntekijöitä tarvittiin siellä, missä kaikki muutkin olivat.

Uskon, että viestinnän kehittämishankkeemme merkittävin anti on rohkaistumisessa. Työntekijät ovat alkaneet nähdä työnsä "viestintäsilmälasien" läpi. He ovat huomanneet, miten paljon sellaista hauskaa ja merkittävää heidän työssään on, joka voisi kiinnostaa muitakin.

Seurakunnan perustehtävä on viestin vieminen. Sitä ei voi tehdä ilman viestintätaitoja. Siksi niitä taitoja – puhumisen ja kirjoittamisen taitoja, mediataitoja, verkkotaitoja – ei tarvitse vain seurakunnan tiedottaja vaan jokainen asiantuntija.

Kuva: Isännöimme Lauri Jäntin kanssa 13.11.2009 Iisalmessa Soutajista surffaajiksi -viestintäseminaaria, jonka tavoitteena oli levittää yläsavolaisia viestintäkokemuksia koko Kuopion hiippakuntaan. Kuvan otti Erja Vaarala.

Teksti ilmestyy myös 16.1.2010 Iisalmen Kaupunkilehden seurakuntaliitteessä.

Ei mitään pyhää

Mieleeni jäivät lähtemättömästi hiippakuntadekaani Ari Hukarin viisaat lausumat Muhammed-pilapiirroskohun aikaan. Hänen mukaansa emme voi mitenkään ymmärtää loukkausta, koska olemme länsimaissa kadottaneet pyhyyden tunnon. Islamissa Jumala on pyhä, Koraani on Jumalan ilmoitusta ja siten pyhä, ja profeetat, ilmoituksen välittäjät, ovat pyhiä.

Aika noloa. Meillä retostellaan vapaudella, tasa-arvolla ja yksilön oikeuksilla mutta mikään ei enää ole pyhää (paitsi se yksilön vapaus). Ei Jumala. Ei raamattu. Ei lepopäivä. Eivät pyhyyden kokemiseen johdattavat symbolit ja tilat.

Kaikkea saa pilkata ja kaiken saa jyrätä ilman, että juuri kukaan viitsii korvaansa lotkauttaa.

Ja sitten me ylpeilemme sillä, miten paljon sivistyneempiä me "kristityt" sentään olemme kuin nuo raakalaismaiset muslimit. Sopii vilkaista Sellon jälkeisiä nettikeskusteluja, sieltä löytyy tämä omahyväisyys ja uho.

Hävettää. Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella (virrestä 409).

Heikki Kotila sanoi jo, että pyhyyden kohtaamista pitää ja voi opetella. Kyllä!


Teksti on kirjoitettu Kotimaa24-sivuston teemablogipäivään, jonka aiheena oli 8.1.2010 pyhä.