Joulusaarnojen alla

En ole noin kymmeneen vuoteen uhrannut gradulleni ajatustakaan. Tässä seurakuntatyössäni olen tuntenut tarvetta vilkaista sitä, mutta en ole muistanut. Nyt se tupsahti eteen joulusiivouksessa.

Tein graduni saarnakielen ymmärrettävyydestä. Sen valmistumisesta on jo 20 vuotta eikä se nykysilmin katsottuna näytä kovin kummoiselta. Halusin kuitenkin vilkaista, löytyisikö siitä mitään vinkkejä joulusaarnojen valmistelijoille.

Analysoin gradussani tekstianalyysin keinoin kymmenen joulusaarnaa ja kymmenen "paimensaarnaa" (Joh. 10:11-16). Ideana oli tutkia, ovatko suurille yleisöille valmistellut joulusaarnat jotenkin erilaisia kuin tavallisen sunnuntain saarnat. Oletin, että joulusaarnat olisivat ymmärrettävämpiä, yksinkertaisempia ja rakenteeltaan selkeämpiä.

Näin ei kuitenkaan ollut. Joulu- ja paimensaarnat poikkesivat toisistaan hyvin vähän sisältörakenteeltaan ja sidoksisuudeltaan. Tästä päättelin, että saarnaajat eivät osaa kohdata kuulijoittensa odotuksia eivätkä heidän valmiuksiaan ottaa vastaan pitkähkö, puhuttu viesti.

Mitähän evästä tästä nyt olisi joulusaarnojen valmistelijoille?

Saarnan ymmärrettävyyttä auttaa, mikäli siinä on riittävästi toistoa, mikäli syy- ja seuraussuhteet on selitetty selkeästi ja mikäli tapahtumaketjut ovat ehjiä ja loogisia. Teemassa kannattaa pitäytyä tiukasti ja rakenne tehdä selkeäksi. Ja tietysti mitä paremmin saarnaaja tuntee kuulijakuntansa, sitä helpommin löytyvät kosketuskohdat sanankuulijoihin.

Tämä taitaakin olla se vaikein pala: kontaktin saaminen. Graduuni liittyi myös pieni kysely siitä, miten helppoa tai vaikeaa oli kontaktin saaminen kuulijoihin. Kahta lukuunottamatta kaikki 36 vastaajaa pitivät yhteyden luomista vaikeana. Syitä olivat esimerkiksi:
- vaikea tietää, mitä kuulijat tarvitsisivat
- liiallinen pitäytyminen kirjoitettuun tekstiin
- kun yleisö on heterogeeninen, vaikea tietää, kenelle suuntaisi sanomansa
- ihmiset eivät jaksa kuunnella
- on rasittavaa saada palautteeksi vain pakollisia kiitos-fraaseja.

Palautteesta puheenollen - oikeastaan sopii ihmetellä, ettei saarnoja jaella automaattisesti verkkosivujen kautta, teksteinä tai audioina. Sen ne kyllä ansaitsisivat! Olin hiljattain pitkästä aikaa yhteyksissä rippipappiini Martti Pitkäseen. Hänen seurakunnassaan Helsingin Pitäjänmäessä jaetaan saarnat jumalanpalveluksen jälkeen kirkon ovella kotilukemiseksi. Ja palautetta tulee.

Olisiko siinä levittämisen arvoinen idea?

Lue lisää:
Enckell, Lisa (toim.) 2007. Kuunteleeko kukaan puhettasi? Kuinka saada viesti perille. Helsinki: Kirjapaja.

Työkaverit ja joulumieli

Yksi hauskimpia asioita, mitä tämä vuosi on elämääni tuonut, on työkaverit. Liikutuin kovasti, kun tänään sain nämä upeat kukat ja paranemisen toivotukset Iisalmen seurakunnan väeltä. Kiitos!

Olen sairaslomalla yli loppiaisen. Melkein nolottaa, sillä töissä on nyt monilla vuoden kiireisin aika. Olin pikku operaatiossa yliopistosairaalassamme. Jo toinen joulu peräjälkeen, kun olen toistaitoinen jouluvalmistelija. Vielä elättelen toiveita, että ehtisin kokeilla Ruotasen Ainon punajuuripaistosta. Meillä on intranetissä nimittäin meneillään joulureseptien vaihtoviikot.

Muuten olen sitä mieltä, että jokaisen joulutohottojan tekisi hyvää kokea se täydellinen avuttomuus, mikä on niin monen arkipäivää sairaaloissa ja muissa hoitolaitoksissa. Kun nukkumaan pystyy tasan yhdessä asennossa ja siinäkin vain lääkkeitten voimalla. Kun istumaan noustessa tarvitaan kaksi hoitajaa avuksi. Kun aika matelee ja sitä tappaa katsomalla televisiota muutamassa päivässä yhtä paljon kuin vuodessa yhteensä.

Kun ei ole ketään, kenelle puhua eikä jaksa lukea, luiskahtaa helposti kummalliseen tylsyyden tilaan. Mitä väliä lähestyykö joulu vai juhannus.

Lukioaikana kävimme seurakunnan nuorisokuoron kanssa jouluaattoina laulamassa sairaaloissa ja vanhainkodeissa. Se oli unohtumatonta, erilaista, merkittävää. Siitä tuli joulumieli, laulajille vähintään yhtä paljon kuin kuulijolle. Ehkäpä seuraavana hyväkuntoisena joulunani pestaudun johonkin avustushankkeeseen.

Naistohtori muistelee

Iltauutisissa oli juuri juttu naistohtoreista. Suomen väittelijöistä noin puolet on naisia, kun 1990-luvun alussa naisia oli kolmannes. Kaikenkaikkiaan Suomen yliopistoista valmistuu vuosittain yli 1500 tohtoria.

Viime vuonna minä olin yksi heistä. Tänään on vuosi siitä, kun väittelin Jyväskylän yliopistossa. Pääaineeni oli yhteisöviestintä ja tutkimukseni aihe yliopistojen sidosryhmädialogi ja alueellinen sitoutuminen. Aihe selittyy sillä, että tein melkein 20 vuoden ajan töitä yliopistojen viestintäosastoilla.

En ehkä ole koskaan, milloinkaan, jännittänyt mitään niin kuin väitöstilaisuutta. Olen ihan kohtuullinen esiintyjä - silloin, kun saan valmistautua ennalta. Väitöstilaisuuteen voi toki myös valmistautua, ja pitääkin, mutta silti et voi olla varma, millainen tilanteesta tulee.

Haluaako vastaväittäjäsi ytimekkäitä salamavastauksia. Onko hän pikkutarkka pilkunviilaaja. Takertuuko menetelmiisi. Pohdiskeleeko syntyjä syviä. Luoko kannustavan tunnelman vai välittyykö jo alkumetreillä lynkkausmentaliteetti.

Olen töitteni puolesta ollut monenmoisissa väitöksissä mukana, mikä ei ainakaan ollut omiaan hälventämään jännitystä. Vastaväittäjäni oli arvostettu hollantilainen viestinnän professori Betteke van Ruler. Ulkomaisten vastaväittäjien kanssa on sitten vielä se jännitysmomentti, että miten hyvin laitoksen väki on osannut ja muistanut briiffata heidät suomalaiseen väittelykäytäntöön. Monissa maissa väitöskirjan hylkääminen on nimittäin ihan tavallista, toisin kuin meillä.

Klo 12 seisoin Jyväskylän yliopiston päärakennuksessa, väittelysalin viereisessä luokassa, ja katselin lumetonta maata, Alvar Aallon kampusta - ja rakennusta, jossa aloitin koulutieni vuonna 1969. Ympyrä tuntui sulkeutuvan.

Vastaväittäjäni ensimmäinen kysymys oli laaja, neliosainen. Yllättäen huomasin, että hänen tyylinsä sopi minulle, sillä ehdin hänen pitkien kysymystensä aikana tehdä muistiinpanoja ja ajatella. En olisi ikinä uskonut, että voisin nauttia väitöstilaisuudesta. Niin kuitenkin tein - ja todella tunsin ystävien ja läheisten läsnäolon lämmön ja rukoukset.

Karonkkani oli äärimmäisen perinteinen. Puheet tietyssä järjestyksessä ja lopuksi Gaudeamus igitur. Väriä ja läheisyyttä toi isäni, veljeni ja poikieni musisointi. Mieheni mietiskeli puheessaan väitöskirjan tehtävää ja merkitystä minulle - oliko se lahja, jonka Taivaan Isä antoi oikeaan paikkaan, oikeaksi vaivaksi ja oikeaksi avuksi - voittamaan tauteja ja kipuja - avaamaan uusia ovia elämään.

Kolme päivää väitöksen jälkeen kävin työhaastattelussa Iisalmessa. Olin niin väsynyt, että en edes ymmärtänyt jännittää. Vastassa oli kolme fiksun oloista miestä: Lauri Jäntti, Arno Toivanen ja Hannu Keränen.

Jatkon tiedättekin.

"Käykää kirkossa!"

Toisena adventtisunnuntaina vietettiin Kiuruvedellä kirkkoherran eläkkeellelähtöjuhlia. Osmo Korkalainen, 62, on palvellut Kiuruveden seurakuntaa 17 vuoden ajan. Sitä ennen hän oli pappina Nilsiässä 18 vuotta, mistä ajasta 13 vuotta kirkkoherrana.

Varmasti moni meistä haluaisi tuollaiset lähtöjuhlat - hiukan haikeat mutta silti iloiset. Tupa täynnä seurakuntalaisia. Mukana rakkaat perheenjäsenet ja ystävät. Työtoverit hyvästelivät lempeästi ja liikuttuneina. Piispan lähettämässä tervehdyksessä kiitettiin "vakaata ja juurevaa sananpalvelijaa, jolla on hymy herkässä ja empatiseerauskyky". Musikaaliset lapset ja miniä lauloivat ja soittivat upeasti. Oma poika Simo toivoi, että pystyisi niin vankkoihin, väkeviin ja hoitaviin puheisiin kuin isä.

Kirkkoherran viesti seurakunnalle oli: "Älkää päästäkö jatkossakaan kirkkopolkua ruohottumaan. Käykää kirkossa!" Hän mietiskeli, että Jumala yksin tietää, mitä papin työstä jää viivan alle. Paavo Ruotsalaisen sanoin: "Ole sinä Kristus minun kiitokseni Jumalan edessä."

Ei Osmo Korkalaisen palvelustyö seurakunnassa tähän pääty. Kiuruveden herättäjäjuhlat 2010 työllistävät vielä parin vuoden ajan.

Lähtöjuhla oli erityisen merkittävä Nilsiässä asuville Otolle, melkein 4 v, ja Kallelle, 1 v. Ukin konttaushousut tulevat nyt tehokäyttöön.

Kiitollisuus jäi päällimmäiseksi kaikille tästä juhlapäivästä. Herraa hyvää kiittäkää soi väkevänä koko 130 kilometrin matkaan Kiuruvedeltä Kuopioon.

Adventtielämys

Joulun odotus ei ala ilman Hoosiannaa. Tänä vuonna se oli oikein erityisen upea, sillä adventtina oli Lapinlahden seurakunnan 150-vuotisjuhlavuoden päätapahtuma. Niinkuin pastori Pirkko Koistinen sympaattisessa johdannossaan sanoi: Hyvissä juhlissa pitää olla kunnon syy juhlia, kaunis juhlapaikka, juhlavieraita, soittoa ja laulua ja arvostettu juhlapuhuja. Kaikkea oli, ylenpalttisesti.

Piispa Wille Riekkisen saarnasta jäi erityisesti mieleen se, kuinka Jeesukseen kohdistuvat odotukset tihkuivat verta, valtaa ja rytinää. Kuninkaallisen ratsun virkaa toimitti kuitenkin säälittävä aasin varsa, ja tämä kuningas tuli lempeänä ja armollisena rakentamaan rauhaa.

Sykähdyttävän juhlamessun ja kirkkokahvien jälkeen sitä ajatteli, että ei tästä enää voi tunnelma parantua mutta itse 150-vuotisjuhlakin oli kiva.

Juhlakirjan kirjoittaja Minna Kettunen antoi seurakunnalle synninpäästön siinä asiassa, että eivät tilanneet alttaritaulua Lapinlahdella v. 1865 syntyneeltä Pekka Haloselta. Syy oli yksinkertainen: Halonen ei tarjouksessaan maininnut alttaritaulun aihetta eikä hintaa. Tästä hänen isänsä, maanviljelijä-kirkonrakentaja Olli Halonen nuhteli poikaansa: "Et Sinä Pekka kirjoittanut mitään niistä alttaritaulu ehtoista niin kuin aijoit." Korpilahtelaisen Alvar Cawénin maalaama Kristuksen kirkastuminen saatiin Lapinlahden kirkkoon v. 1931.

Juhlan päätteeksi kuului kirkonpenkistä osuva määritelmä: "Täällä Lapinlahdella ei sitten koskaan ole turhaa pönötystä."

Lue myös:
Kirkko otti juhlijat vastaan havunoksin
Kylvikö Forselius siemenen Telppäsniityn herätykselle?
Lapinlahden seurakunta sai juhlakirjan

Kohti juhlaa

Tämän aamun työkokous avattiin Hoosiannalla. Husson Maija on pystyttänyt ja koristellut kuusen seurakuntatalon ovensuuhun. Kotiin on ostettu ne ainoat oikeat joulukalenterit, partiolaisten.

Pakastimessa jo lymyävät joulukakut, jotka ovat minun joulujeni "must" - englantilainen hedelmäkakku ja rommikakku. Jääkaapissa hyytyvät punasipulihillokkeet.

Seurakunnissa joulun lähestyminen näkyy kiihkeinä tapahtumajärjestelyinä. Tilaisuuksia on tulossa runsaasti, on konserttia, jouluateriaa, hartautta, joululauluja, mikä tekee työntekijöitten elämän aika sähköiseksi. Vasta syksyllä taloon tullut naapurihuoneen tiedottaja-Tiia yrittää pysyä kärryillä kaikesta ja suoltaa mainosta, esitettä ja käsiohjelmaa.

Rovastikunnan adventtiaika käynnistyy erittäin juhlallisesti ensi sunnuntaina, kun on Lapinlahden seurakunnan 150-vuotisjuhlavuoden päätapahtuma. Messussa klo 10 saarnaa piispa Wille Riekkinen ja Eero Väätäinen on säveltänyt sen musiikin. Mukana ovat seurakunnan neljä kuoroa. Kirkkokahvien jälkeen juhlat jatkuvat kirkossa klo 12.30. Siellä
puhuu kirjailija Minna Kettunen, joka on kirjoittanut juhlakirjan Katson Sinun kättesi töitä.

Seuraavana sunnuntaina, 7.12., vietetään Kiuruvedellä kirkkoherra Osmo Korkalaisen eläkkeellelähtöjuhlia. Musiikkia ja muisteluksia on luvassa.

Ensi lauantaiksi tuli myös surujuhla, kun saimme kutsun niemennokassamme viitisenkymmentä vuotta asustaneen Lydia-rouvan, 86, siunaustilaisuuteen. "Lyyli-täti" oli armoitettu puutarhuri ja paikallisen puutarhakerhon perustajajäseniä. Mekin saimme nauttia hänen puutarhansa antimista, kuten omenoista ja kurpitsoista.

Kun suunnittelimme rovastikunnan seurakuntien nettisivuja, pohdimme pitkään, mikä olisi ymmärrettävämpi termi kuin "toimitukset" - siis silloin, kun puhutaan kasteesta, konfirmaatiosta, vihkimisestä ja hautajaisista. Jotkut seurakunnat käyttävät nimitystä "perheen juhlat" mutta sitä kritisoitiin siitä, että eihän se ole juhla, kun joku kuolee.

Vai onko sittenkin? Ainakin silloin, kun pitkä elämä on jo loppuun kuluttanut, kun raja tämän ja tuonpuoleisen välillä käy vain ohueksi verhoksi - eikö silloin ole juhlaa, kun läheinen pääsee taivaallisiin maisemiin?

Kuvassa Hannu Konolan lasimaalaus Vieremän Kyrönniemen Pyhän Mikaelin kappelista.

Mediamylläkkää

Joskus tuntuu unohtuvan, että Jumala loi meidät miehiksi ja naisiksi, siis sukupuolisiksi olennoiksi. Jotain kummallista siinä kai on, sillä niin hanakasti media tarttuu juttuihin aiheesta kirkko ja sukupuolisuus.

Kirkossa tehdään paljon hyvää työtä parisuhteiden vaalimiseksi mutta siitä nyt ei saa mitään otsikkoja aikaiseksi. Seurakunnissa myös hoidetaan särkyneitä ja tallottuja mutta ketä kiinnostaa?

Vilhakasti sensijaan päätyvät otsikoihin kirkko ja homot, siunaamiset ja siunaamatta jättämiset. Kirkkoherra ja hänen sukupuolenvaihdoksensa. Uskonnolliset yhteisöt ja lasten hyväksikäyttöepäilyt.

Nykyoppien mukaan vaikeittenkin asioitten - ja juuri niitten - kanssa pitäisi olla rohkea ja tulla omalla nimellä julkisuuteen ennen kuin media keksii lööppiainekset. Imatran kirkkoherra Olli Aalto teki niin ja seurasi mylläkkä. Helluntailaisten lehti Ristin Voitto teki niin ja seurasi mylläkkä.

Ylellä tekivät tämän aamun radiouutisiin referaatin Ristin Voiton teksteistä. Jättäen tietenkin mainitsematta, että kaikissa seurakunnissa pedofiliaepäilyt viedään poliisille. Ylen sivuilla käyty keskustelu on polveillut julmana tänään, osansa ovat saaneet kaikki uskonyhteisöt tasapuolisesti. Aihe näkyy nyt olevan myös MTV3:n uutisissa.

Tätä tämä median maailma on. Kirkon viestintäpäivillä syyskuussa joku kysyi MTV3:n uutistuottaja Pertti Nybergiltä, mikä olisi sellainen hyvä uutinen kirkosta, joka menisi läpi. Vastaus oli: "Se, että kirkon jäsenmäärä kääntyisi rajuun nousuun." Ei taida olla toivoa?

Vaan mistäpä tuota vielä tietää, mitä laman aalloissa tapahtuu.

Ylä-Savo online

Jopas meinaa väsyttää.

Viikolla oli muutama melkoisen pitkä työpäivä. Lauantai on yleensä, ystävääni lainaten, "lakisääteinen nukkumisaamu". Töitä oli kuitenkin myös tänään, kun luotsasin hankkeemme verkkoviestintäpäivää Lapinlahdella. (Kuvassa Portaanpään opiston hulppea päärakennus, vuodelta 1924.)

Ja on PIMEÄÄ! Tämän mustemmaksi ei maisema voi tulla. Kun ajelimme Hennan (Hauta-aho), Hannun (Majamäki) ja Sanna-Maarian (Tornivaara) kanssa Lapinlahdelta Kuopion lentokentälle, ympärillä velloi vain sumua ja mustuutta. Hannu, myönteinen ihminen, huomautti, että eipä aikaakaan, kun jo taas päivät alkavat pidentyä :)

En jaksa enää tänään katsoa päivän palautteita. Toki minulla on tuntuma siihen, mikä päivässä toimi ja mikä ei. Se on ainakin varmaa, että monien silmät avautuivat. Verkkomaailma on paljon muutakin kuin ne kotisivut. Verkkoon mennään tapaamaan ystäviä ja muita tärkeitä ihmisiä ja etsimään samoista asioista kiinnostuneita. Sanna-Maarian esimerkki siitä, miten hän seuraa kaukana asuvan kummilapsensa perheen elämää kummilapsen äidin blogin kautta, oli viehättävä.

Jos muuten joku haluaa katsoa, mitä olin alun perin suunnitellut päivän päätökseksi, se löytyy täältä - The Lord Is My Shepherd suloisen poikatrion (The Choirboys) esittämänä. Portaanpäässä lauloimme tällä erää ihan vain perinteisesti päätösvirren, kun kaikilla alkoi olla jo kova kiire kotiin.

Isot ja pienet innovaatiot

Yksi meidän yläsavolaisen viestinnän kehittämishankkeemme tavoitteista on tuottaa toimintatapoja, tai suorastaan innovaatioita, jotka olisivat siirrettävissä myös muiden seurakuntien käyttöön.

Siis mikä on innovaatio? Innovaatiolla tarkoitetaan yleensä uudella tavalla hyödynnettyä tietoa ja osaamista. Teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskuksen eli Tekesin sivuilla Anne Palkamo kirjoittaa innovaatioista näin:

Innovaatio voi olla iso tai pieni. Olennaista on, että on syntynyt kokonaan uusi näkökulma, ainutkertainen ratkaisu, toimintatapa tai tuote. Innovointiin kuuluu olennaisesti tietoinen ajattelu ja määrätietoinen työskentely. Innovaatiossa jotain tapahtuu ennalta arvaamatta: syntyy oivallus, aineisto järjestäytyy tai tapahtumat etenevät yllättävästi omalla painollaan.

Tässä pari työyhteisöviestinnän koulutuksissa esiin noussutta arjen innovaatiota viime viikoilta:

Seurakunta A totesi, että työntekijät eivät tunne riittävästi toistensa työtä. Päätettiin, että tästedes työntekijäkokouksissa yksi kerrallaan kertoo kymmenen minuutin verran työstään - ja toiset kuuntelevat aktiivisesti.

Seurakunta B totesi, että kun työkokousten sihteeriys kiertää, muistioista on joskus todella vaikea ottaa selkoa ja toisaalta niitten laatiminen koetaan varsin uuvuttavaksi. Onhan selvää, että vaikkapa kanttorien tai lastenohjaajien ammattitaito on muissa asioissa kuin kirjoittamisessa. Päätettiin, että hankitaan kokoustekniikan koulutusta elämää helpottamaan.

Nämä oivallukset eivät ehkä saisi mitään innovaatiopalkintoja. Uskon kuitenkin, että ne parantavat olennaisesti vuorovaikutusta ja tiedonkulkua näissä seurakunnissa.

Valtakunnallisesti tänä syksynä on keskusteltu kahdesta verkkohankkeesta, joissa kirkon väki on lähtenyt aukomaan uusia uria. Ehkä näitäkin voisi kutsua innovaatioiksi.

Ensin avattiin eroakirkosta.info -sivusto vastavedoksi vapaa-ajattelijoitten eroakirkosta.fi -sivustolle. Nyt on myös julkistettu kirkon sivusto City-yhteisössä. Sen nimi on raflaavasti Rakkauden ammattilaiset. Molempien tavoitteena on puhutella erityisesti kirkkoon kriittisesti suhtautuvia nuoria aikuisia.

Kotimaa-lehti jo kysyy, pitääkö kirkkoon liittää eroottisia mielikuvia, jotta siitä tulisi jännittävä. "Rakkauden ammattilaiset" tarkoittaa yleensä nimittäin prostituoituja (sekä itäsuomalaista bändiä, jossa soittaa mm. entinen opiskelijani Ukko Happonen). Lue, mitä vastaa Nuori aikuinen kirkon jäsenenä -hankkeen projektisihteeri Henna Hauta-aho.

Henna ja muut kirkon verkkohankkeitten ja nuorten aikuisten maailman ykkösasiantuntijat ovat muuten mukana verkkoviestintäpäivässämme Lapinlahden Portaanpäässä lauantaina!

Isälle

Tämä on tervehdys isälleni Matille Jyväskylään. Hän on, paitsi rakas isä ja tämän blogin uskollisin lukija, myös loistava atk-tukihenkilöni. Pikkutyttönä hän opetti minut kuvaamaan ja viimeksi neuvoi Picasa-albumien käytön. Siis seniorikansalainen, joka on erittäin edistyksellinen ja varhainen omaksuja, mitä tulee uuteen viestintäteknologiaan. Kunpa itselläkin säilyisi sellainen into uuteen seuraavat 30 vuotta!

Rauhaa!

Uutisissa oli tänään hätkähdyttävää kuvaa: munkkien nyrkkitappelu kirkossa, kesken jumalanpalveluksen. Taistelutantereena oli Jerusalem, Pyhän haudan kirkko, ja osapuolina ortodoksit ja Armenian kristityt. Ortodokseja ei miellyttänyt armenialaisten juhla, jota vietettiin Jeesuksen ristin löydön vuosipäivän kunniaksi.

Useimmiten uskovien välisissä erimielisyyksissä ei sentään tarvita nyrkkejä eikä aseita mutta aika kovia panoksia voidaan käyttää ilman niitäkin. Se on julmaa ja väärin, sanoihan Jeesus, että hänen seuraajansa tunnetaan keskinäisestä rakkaudesta.

Nyt en tarkoita, että erimielisyydet pitäisi lakaista maton alle. Sillä vasta onkin ikäviä seurauksia, kun tukahdutetut tunteet kanavoituvat työuupumukseen, selkään puukottamiseen, juoruamiseen. Meillä seurakuntien työntekijöillä on paljon opettelemista siinä, miten kissa nostetaan pöydälle ja asiat otetaan puheeksi - oikealla tavalla ja oikeaan aikaan. Suhtautuminen ristiriitoihin kertoo paljon työyhteisön ja yksilöiden kypsyydestä. Vaikeneminen ei suinkaan aina ole se rakkaudellisin vaihtoehto.

Konflikteista puheenollen - maailmanrauhan kannalta Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi vaikuttaa viisaalta. Jokaisen puhetyöläisen kannattaa lukea hänen puheitaan, esimerkiksi voitonjuhlan puhe. Obama on aikamoinen retoriikan mestari. Ehkä puhetaitoja harjoitellaan Harvardissa enemmän kuin meidän yliopistoissamme. Aika näyttää, tuleeko maailmasta turvallisempi paikka Obaman myötä.

Kotikonfliktien ehkäisemiseksi suosittelen lämpimästi avioliittoleirejä ja parisuhdepäiviä. Yksi sellainen oli Lapinlahden Portaanpäässä lauantaina. Mukana oli kuutisenkymmentä läheisimmän ihmissuhteensa huollosta kiinnostunutta. Opastajana toimi psykologi Tony Dunderfelt. En ihan päässyt jyvälle Dunderfeltin kaipaamasta "parisuhteen kolmannesta vaiheesta." Ilmeisesti ajatuksen kehittely on Dunderfeltilläkin vielä kesken. Silti parisuhdepäivä antoi mukavasti uutta ajateltavaa. Rovastikunnan diakonit olivat nähneet kovasti vaivaa päivän järjestelyissä ja kaikki rullasi mainiosti. Portaanpään käsin tehty lähiruoka on vain niin hyvää, että päivätorkut olisivat olleet tarpeen lounaan jälkeen :)

Halloween vai pyhäinpäivä?

Onpa hyvä, että enää ei tarvitse ottaa kantaa siihen, millaisia juhlia päivähoitoryhmissä järjestetään. Minulla olisi nimittäin suuria vaikeuksia suostua mihinkään irlantilais-amerikkalaiseen Halloween-hömppään. Voin pahoin kauppoihin tunkeneista irvistelevistä kurpitsoista ja muusta krääsästä.

Olen kyllä ollut Halloween-kemuissa peräti kahdesti. Ensi kerran siksi, että elin amerikkalaisten yhteisössä ja toisen kerran siksi, että poikani kävi englantilaista leikkikoulua. Tuolloin Halloween liittyi siihen kulttuuriin, missä elettiin tai mitä opeteltiin.

Pyhäinpäivänä meidän kai pitäisi muistella täältä lähteneitä rakkaita. Aika olisi oivallinen kuolemasta puhumiseen noin muutenkin. Sen aiheen kohtaa meistä jokainen, ennemmin tai myöhemmin. Aihe ei ole helppo, helpompaa on piilottaa se Halloween-hulinaan.

Kuopion hautausmaalla oli tuskin yhtään hautaa ilman kynttilää, kun siellä eilen illalla kävimme. Muualle haudattujen muistopaadelle oli joku jättänyt kuvan suloisen ruusukimpun. Voi vain kuvitella, miten paljon muistoja ja rakkautta siihen sisältyi.

Vieläköhän kymmenen vuoden päästä haudoilla palavat kynttilät vai onko pyhäinpäivästä tullut vain luurankojen kummittelujuhla? Halloween ajoittuu maailmalla pyhäinpäivän aattoon mutta äkkiäkös Suomessa sekoittuivat nämäkin: karjalainen, kristillinen palmusunnuntain virpomisperinne ja pohjalainen pääsiäislauantain "trullittelu".

J.K.1 Tänään maanantaina 3.11. soitteli Kortelaisen Olli, Varpaisjärven kirkkoherra. Kertoi, että seurakunta oli kutsunut vuoden aikana kuolleitten omaiset kirkkoon pyhäinpäivän illaksi. 300 ihmistä vastasi kutsuun. Hieno juttu!

J.K.2 Lue myös Päivi Puhakan Kotimaan-kolumni samasta aiheesta.

Miksi verkkoviestintä ei vedä?

Kehuskelin alla, että eteläsuomalaisistakin meidän yläsavolaisten suunnittelema Verkkoviestintäpäivä 15.11. näytti hyvältä.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä - osallistujia on päiväämme tulossa huomattavan paljon vähemmän kuin odotimme ja toivoimme. Tässä muutama syy, joita minulle on esitetty tällä viikolla.

Lauantai on huono päivä. Päiväksi valittiin lauantai, jotta seurakuntien luottamushenkilöt ja vapaaehtoiset pääsisivät myös mukaan. Mutta papeille ja kanttoreillehan tuo tietysti on kiireisin toimituspäivä ja ainakin Iisalmessa tuntuu olevan oikea hautajaisten suma. Ja toimistotyöaikaa tekevät pitävät mieluummin lauantaina vapaata kuin lähtevät viestintäkoulutukseen.

Meillä on naisten päivät. Jep, yksi työalueeni seurakunnista järjestää naisten päivät samaan aikaan. Elämä on valintoja - ilmeisesti naisten päivien järjestäjät eivät ole kiinnostuneita rovastikunnan yhteisistä asioista, tai eivät ainakaan verkkoviestinnästä.

Onhan se netti hyvä nuorille. Tämän lausuja unohtaa, että 83 % suomalaisista käyttää internetiä säännöllisesti. Kannattaisiko silti tulla mukaan, ihan vain yleissivistystä saadakseen?

Me ei tiedetty. Tätä en purematta niele. Verkkoviestintäpäivästä on jaettu esitettä ja sähköpostia varsin tiheään ja siitä on kerrottu lukuisissa koulutus- ja neuvottelutilaisuuksissa keväästä alkaen.

Jospa todelliset syyt ovatkin ihan toisaalla. Ollaan niin kuormittuneita, että ei jakseta enää viestinnästä innostua. Tahdotaan tehdä asiat niinkuin ennenkin eikä haluta mitään nettiä tuttuja tapoja sotkemaan. Pelätään verkkomaailmaa ja sitä, ettei sen saloista kuitenkaan pääse kohtuullisessa ajassa jyvälle.

Muuten olen sitä mieltä, että kun seurakunnat kerran maksavat tästä viestinnän kehittämishankkeesta niin kannattaisi toki ottaa siitä myös irti kaikki mahdollinen. Kuten tekevät vieremäläiset, jotka tulevat joukolla Portaanpäähän 15.11.

Ehkäpä kannan huolta suotta - ilmoittautumisaika päättyy vasta huomenna ja hätätilassa sitä voidaan jatkaa vielä ensi viikollekin...

Kirjallisia ja kirkollisia ruuhkia

Työmatkan jälkeen sain vielä Helsingissä huvitellakin. En ole ennen käynyt kirjamessuilla ja olihan se yhdenlainen elämys. Julkkiksia oli paikalla niin, että päät yhteen kolisivat. Ja muutama muukin, kuten kuvasta näkyy! Jos noista ruuhkista voi jotain päätellä niin lukijakansaa olemme edelleen.

Kaikkein kiinnostavimpia olivat pienkustantamojen osastot. Ja tietysti kristilliset kustantajat. Pojat saivat tuliaisiksi Mangaraamatun.

Menneenä viikonloppuna oli myös täällä Ylä-Savossa ruuhkaa - kirkkoihin! Perjantaina Samuli Edelmann veti Kiuruveden kirkkoon tuhat henkeä eivätkä kaikki mahtuneet sisällekään. Eilen aamulla Iisalmessa vietettiin Koljonvirran taisteluiden 200-vuotisjuhlavuoteen liittyvää perinnejumalanpalvelusta 800 hengen voimin. Lapinlahdella puolestaan nuoret esittivät Liekit-musikaalia ja kaikki sen nähneet ovat sitä kovasti kehuneet. Tämä oli se alkuperäinen Liekit, ensi maaliskuussa Lapinlahdella nähdään samasta teemasta tehty uusi lähetysaiheinen musikaali Liekki palaa.

Taisi olla parempi, että olin Helsingissä, sillä miten noista kolmesta olisi voinut valita, mihin osallistuu?

Presiksen kimpussa

Huomenta Espoosta. Täällä ollaan taas, kauniin tuomiokirkon kupeessa. Espoon keskus on muuten aika kolossaalinen ja töykeä mutta juuri tässä kirkon ja tuomiokapitulin ympärillä on viehättävä puisto, vanhoja puutaloja ja sympaattinen ruotsinkielinen ala-aste ja päiväkoti.

Hengellinen elämä verkossa -hanke käynnisti mittavan verkkoneuvojakoulutuksen ensimmäiseksi Espoon hiippakunnassa. Olen täällä Savon satelliittina, tarkoituksena on tuoda Espoon oppeja omaan projektiimme ja ehkä koko Kuopion hiippakuntaan.

Huomasinpa myös eilen, että meidän hankkeellamme on annettavaa espoolaisille, kirkkonummelaisille, mäntsäläläisille ja keitä täällä onkin. Esittelin verkkoviestintäpäivän 15.11. ohjelman ja se vaikutti kurssikumppaneistani hyvältä.

Meillä on tämän porukan kanssa jo syntynyt omaa slangiakin. Viime kurssijaksolla, kuukausi sitten, meille puhui IRC-Gallerian viestintäjohtaja Matti Kari, joka käytti esityksestään (presentaatio) nimeä presis.

Nyt tässä ollaan presistä tekemässä, sillä tänään iltapäivällä saamme harjoitella esitysten pitoa ja kertoa internet-hankkeistamme toisille. En ole tästä kauhean innostunut, sillä eilen aamulla heräsin junalle klo 03.15 ja tiiviin koulutuspäivän jälkeen vielä työskentelimme muutaman tunnin Kirkkopalvelujen Sari Virran kanssa Ylä-Savon kevään viestintäkoulutusten kimpussa. Onneksi kaikenlaisia esityksiä on koneella valmiina - ja kone mukana ! - joten leikaten ja liimaten on jonkinlainen presis syntynyt. Ja ainahan sitä mielellään tuo esiin savolaista osaamista, varsinkin täällä etelässä :)

Luovuus syntyy rauhasta

Terveiset syyslomaselta. Se meni aika tiiviisti keittiössä, sillä elämäämme sulostuttivat kahden oman teinipojan lisäksi heidän kaverinsa. Sopiva mittayksikkö nuorten kansalaisten ruokkimisessa näkyi olevan uunipannu. Pannullinen mureketta. Pannaria. Omenapaistosta. Rahkapiirakkaa.

Mielenkiintoista oli havaita, millaista aktiviteettia nuorisossa syntyy, kun tiukkaa päiväohjelmaa ei ole ja ehtii oleilla ja haahuilla. Äkkiä olimme keskellä kiihkeää elokuvantekoa. Roolit oli rakennettu, asut löydetty, tarina kehitelty, kohtaukset kuvattu. Editointi jäi hiukan kesken siinä vaiheessa, kun kaverien piti palata kotikulmilleen.

Kunpa töissäkin olisi aikaa luovaan mietiskelyyn, sekä yksin että yhdessä toisten kanssa. Pahoin pelkään, että tappotahtinen suorittaminen tuhoaa sekä luovuuden että rauhan eikä toinen synny ilman toista.

Ristiriitoja ja jännitystä

Hei vaan teille kaikille sinne Etelä-Suomeen. Kun olette raukat istuneet jumissa lähijunissanne tänä aamuna ja ryntäilette ruuhkissa kodin ja työn väliä.

Viereinen kuva on Iisalmen ja Vieremän väliltä. Eikö ole ihmeellistä, että jotkut saavat työssään ajella tällaisissa maisemissa?

No kyllä minäkin tarvitsen silloin tällöin annoksen kaunista vanhaa kaupunkiarkkitehtuuria ja laumojen seuraa. Voisi olla sitäpaitsi hauskaa tehdä joku määräaikainen työkeikka Etelä-Suomeen. Kunhan tietäisi, että sieltä pääsee kohtuuajassa pois, väljempiin maisemiin.

Olen viime aikoina hämmästellyt sitä, että sisäisen viestinnän koulutuksissa tahtoo joka seurakunnassa nousta esiin kaksi asiaa. Toinen on ristiriitojen käsittelemisen vaikeus. Toinen on esiintymisjännitys. Ja pahinta on, kun nämä yhdistyvät, eli kun pitäisi ottaa puheeksi vaikea, hämmentävä, ristiriitainen asia - avata suu, ottaa oma paikka ja tila työyhteisössä.

Miksikö tätä ihmettelen? Siksi, että seurakuntien työntekijät ovat sosiaalisesti hurjan taitavaa porukkaa - avoimia, puheliaita, empaattisia. Arvelen, että niitä säröjä pelätään usein ihan turhaan, sillä niissä voi piillä uuden kasvun alku.

Kun itse olin kolmen pienen lapsen virkaäiti ja horjuin burn outin rajoilla, viisas ystäväni sanoi: "Sinulla on Helena edessäsi pitkä tie kiltistä tytöstä keski-ikäiseksi riivinraudaksi." En nyt ihan riivinraudaksi tunnustaudu mutta totta on, että iän myötä ei ole enää niin hirveästi väliä, mitä muut ajattelevat. Minusta tämä ei ole tunteettomuutta vaan itsetunnon tervehtymistä. Siihen liittyy myös omien jaksamisen rajojen tunnustaminen ja kyky sanoa ei.

Änkyrät ja hörhöt

Surkuhupaisalta tuntuu Kotimaa-lehden spekulointi siitä, oliko rovasti Liisa Tuovisen toimittama rekisteröidyn parisuhteen siunaaminen rukoushetki vai siunaaminen. Kirkon tiedotuskeskuskin joutuu siinä tulilinjalle, kun tuli heinäkuussa tiedottaneeksi siunaamisesta. Ei vainenkaan, ei se mikään siunaaminen ollut, vaan rukoushetki, on nyt piispa Mikko Heikka todennut.

Jos katsoo asiaa kyseisen parin kannalta, heille ne olivat häät. Subin Meidän häät -sarjan jaksosta voimme ensi keväänä päätellä, oliko kyseessä siunaaminen vai rukoushetki vai jotain ihan muuta.

Miksi on niin vaikea myöntää, että rovasti Tuovinen teki jotain, mitä ei kirkon nimissä pitäisi vielä tehdä?

Miksi on väärin olettaa, että naisen "puoliso" olisi mies? Niin nyt vain useimmiten sattuu yhä olemaan.

En puolustele Alma Median Telannetta yhtään. Lapin Kansan uuden päätoimittajan rekrytointi ja varsinkin erottaminen on hoidettu ilmeisen tökerösti.

Kyseisen lehden nykyinen päätoimittaja Heikki Tuomi-Nikula oli yksi niistä asiantuntijoista, joita haastattelin väitöstutkimustani varten. Hän oli oikea unelma haastateltavaksi, ilmaisuvoimainen, terävänäköinen, sivistynyt, hauska - ja intohimoinen Lapin puolestapuhuja. Kurjasti päättyi komea journalistiura. Omat käänsivät selkänsä. Ja vain siksi, että hän tuli sanoneeksi ääneen jotain, mikä pohjautui hänen pitkään kokemukseensa lehdestä ja sen toimintaympäristöstä. Ja mikä luultavasti liikkui mielessä monella muullakin.

Surettaa lappilaisten - ja meidän kaikkien ei-eteläsuomalaisten - puolesta. Vaikuttaa siltä, että ellei näissä tilanteissa ole aukottomasti puolustamassa Tuovista ja vastustamassa Tuomi-Nikulaa, on vähintään keskiaikainen, ellei suorastaan esihistoriallinen jäänne.

Änkyrä. Hörhö. Siis ongelma, josta pitäisi päästä pikimmiten eroon. Myös kirkossa.

Turmeltunut Suomi-brändi ja yhteisöllisyyden kaipuu

Nämä syyskuun kirjoitukset menivät aika kriisiaiheisiksi. Ensin mainekriisi tai ainakin sen esiaste (Kirkko - hankala työpaikka?), sitten kirkon kriisikortin julkistaminen ja nyt Kauhajoen kammottavat surmatyöt.

Ulkoministeri Alexander Stubb nimitti aivan hiljattain työryhmän kehittämään Suomi-brändiä. Toiset suivaantuivat siitä, että kokoonpano oli tasa-arvolain vastainen. Itse ärsyynnyin siitä, että ryhmään ei tullut yhtään yliopistoihmistä ja kuitenkin tässä maassa on useita päteviä viestinnän ja markkinoinnin professoreja, jotka ovat brändikysymysten huippuasiantuntijoita.

Stubbin brändityöryhmän lähtökohdat ovat nyt aika heikot. Ulkomailla Suomi on vielä pitkään julman ja arvaamattoman väkivallan maa.

Vajaa vuosi sitten, pian Jokelan jälkeen, opetin Jyväskylän yliopiston kurssia nimeltä Maine, organisaatiokuva ja kriisiviestintä. Koulusurma tarjosi sitä varten runsaasti surullista aineistoa. Keskustelimme myös paljon huomiota herättäneestä Roger Boyesin kolumnista (The Times Online), jossa Boyes esitti syitä Jokelan surmatyöhön:

• Suomi on harvaanasuttu maa, järvet erottavat naapuritkin toisistaan


• Valoa ei tähän aikaan vuodesta juuri näy ja perheet laskevat päiviä talvilomaan päästäkseen Aasian aurinkoon


• Depressiota on paljon, samoin itsemurhia


• Talvi eristää nuoret toisistaa, he tulevat kouluun pimeässä ja lähtevät pimeässä ja matkustavat pitkiä matkoja koteihinsa


• Ystävyyssuhteiden ylläpito on kesäajan luksusta, joten ystävyyksistäkin tulee virtuaalisia


• Suomalainen nuori syöksyy nettiin heti kotiin tullessaan, YouTube korvaa tv:n, jota pidetään keskiaikaisena


• Nokia-maassa on halvat kännykkäpuheluhinnat, joten jo kuusivuotiaat menevät kouluun kännykän kanssa ja vanhemmat ovat ylpeitä lastensa ensimmäisistä tekstiviesteistä


• Kaikkea tätä tapahtuu toki myös muualla Euroopassa mutta Suomessa korkeasta teknologiasta on tullut tavanomainen oikeitten ihmissuhteiden korvike


• Koulussa eristäytyvä nuori eristäytyy vielä enemmän koulun ulkopuolella ja ongelmia seuraa, varsinkin, kun aseita on helposti saatavilla, Suomessa kolmanneksi eniten per henki koko maailmassa

Olimme tietysti kaikki sitä mieltä, että Boyes on väärässä, tai ainakin kärjistää rajusti. Nyt tuota tekstiä katsoo eri silmin. Näkikö brittitoimittaja jotain, mitä me täällä emme näe emmekä ymmärrä?

Sitä Boyes ei ollut havainnut, että virtuaaliyhteisöt eivät ole yksinomaan pahasta. Viime viikolla sain kuulla IRC-Gallerian (tai oikeastaan sitä ylläpitävän Sulake Dynamoidin) viestintäjohtajan Matti Karin (kuvassa) erinomaisen esityksen "Galtsusta". Kari on ollut tiuhaan mediassa sekä Suomessa että ulkomailla, löytyihän IRC-Galleriasta myös Kauhajoen ampujan profiili ja yhteisö.

Kun haikailemme hukatun yhteisöllisyyden perään, ajattelemme luultavasti agraariyhteiskunnan aikaa, jolloin monta sukupolvea eli samassa taloudessa ja kyläläiset huolehtivat toinen toisistaan. Samalla unohdamme, että on myös uudenlaista yhteisöllisyyttä, kuten IRC-Galleria.

IRC-Gallerialla on 470.000 rekisteröitynyttä käyttäjää. Aktiivisimpia ovat 16-vuotiaat tytöt, joista 85 % on tehnyt sinne profiilin. Lähes 70 % käyttäjistä kirjautuu sisään joka päivä ja päivittäin lähetetään 1,4 miljoonaa viestiä. Parhaimmillaan, klo 21-22, käyttäjiä voi olla yhtä aikaa jopa 30.000. Välimatkat eivät ole esteenä, kun etsitään samasta asiasta kiinnostuneita. Vaikeistakin asioista on helppo puhua, kun ei olla aivan kasvotusten. 60 % nuorista on saanut IRC-Gallerian kautta tosiystävän, jota tavataan muutenkin kuin netissä. Jos IRC-Galleria epäilyttää, kannattaa lukea sen tietopaketti vanhemmille.

Matti Kari, 27, muuten huomautti, että alle 12-vuotiaalla ei ole mitään asiaa nettiin yksinään. Vanhemmat voisivat katsoa peiliin.

Roger Boyes sanoo nyt, että "jotain huolestuttavaa on tapahtumassa heidän ylpeässä, itsesäätelevässä, pohjoismaisessa kulttuurissaan. Suomalaisten on aika tarkastella lapsiaan kunnolla ja läheltä."

Aamu Kauhajoella

Olen tänään, kuten tuhannet muutkin suomalaiset, viettänyt aamun Kauhajoella.

Kirkko oli kaunis. Virret hyvin valittuja. Kirkkoherran ja piispan sanat koskettivat. Näin Simo Peura:

Aikuisten tehtävä on tarjota aineksia ja rakkautta elämää ylläpitävien arvojen muodostamiseen. Ajatus, että lapsemme valitsisivat arvonsa yksin, vapaasti ja ilman vuorovaikutusta toisiin, on harhaanjohtava kuvitelma.

Jos välittää lapsesta, ei jätä häntä yksin keskustelemaan tietokoneen kanssa. Jos välittää, ei lyö lasta eikä salli hänen lyövän. Jos välittää, hyväksyy lapsen sellaisena kuin hän on ja kannustaa häntä selviytymään muutoin kuin kyynärpäitä käyttäen.

Olemmeko me aikuiset siis olleet sokeita? Entä, jos lasten ja nuorten hätä johtuukin meidän aikuisten ja yhteisöjemme vastuun ohuudesta. Tätä keskustelua on suomalaisten nyt käytävä.

Tragedian jälkeen on etsitty syyllisiä. Syytettyjen penkillä ovat, ampujan lisäksi, olleet ainakin sisäministeri, poliisi, asekauppias ja internet.

Eilen kohtasin myös palasen siitä suunnattomasta surusta, missä monessa pohjalaisessa kodissa nyt eletään. En matkan päästä, en lehtijutuista, vaan oikeasti, rakkaansa menettäneen ihmisen kotona. Hänen näkökulmastaan syyllisten etsiminen on täysin turhaan. Se ei tuo hänen rakkaintaan takaisin.

Meidän muiden tehtävä on huolehtia siitä, että tämä kouluampuminen jää Suomen viimeiseksi.

Kirkot ovat auenneet ihmisten hädälle ja surulle. Tämä kuva on Espoon tuomiokirkosta.

Lohdutuksen ja toivon ammattilaiset

Elämä on meri, meri kauhistaa,
kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa.
Mistä turvan löytää mieli levoton?
Kuka auttaa voisi, yö kun synkkä on?

Isä, sinuun katson tuskan tullessa
Sinä tahdot aina kantaa minua.
Sinulle saa huutaa henki rauhaton.
Löydän lohdutuksen, yö kun läsnä on.

Murheen musta laakso silloin valkenee.
Askeleita ottaa arka rohkenee.
Kanssasi en pelkää, Isä, yötäkään.
Kanssasi voin käydä tuskan pimeään.

Virsi 482:1-3

En voinut aavistaa, missä tunnelmissa tänään jakaisimme viime viikolla Kirkon viestintäpäivillä saamaamme kriisiviestintäkorttia Iisalmen seurakunnan työntekijöille. Eilen oli vapaapäivä, järjestin valokuvia ja lähetin niitä ystäville, kun katse nauliutui uutiseen Kauhajoelta. Iltapäivän ohjelma olikin sitten selvä.

Jokelan jälkeen seurakuntien kriisivalmius on huomattavasti parantunut. Kauhajoella seurakunta oli nopeasti mukana auttamassa. Evl.fi-sivusto on tarjonnut sekä lohdutuksen sanoja että aineistoja kriisin käsittelyyn. Seurakunnat järjestävät aamu- ja iltahartauksia, kouluille on tarjottu kriisiapua.

Hyvä niin. Ketkä sitten ovat lohdutuksen ja toivon ammattilaisia, elleivät seurakunnan työntekijät.

"Mies yli laidan -toiminto on aktivoitunut"

Terveiset Kirkon viestintäpäiviltä Helsingistä. Kolmen päivän erittäin tiivis ohjelma. Hyvää palautetta meidän hankkeestamme, jota sain päivillä esitellä. Runsaasti helmiä ja AHAA-elämyksiä. Hyödyllisiä kontakteja, joitten avulla oma hankkeemme liikahti taas eteenpäin. 250 osallistujan joukossa oli huomattavan monta yläsavolaista.

Puran viestintäpäivien antia, kunhan sitä vähän sulattelen. Nyt kerron vain hilpeän jutun, jonka kertoi Kotimaa-lehden toimitussihteeri Annmari Salmela. Perheen veneessä on uusi GPS-navigaattori. Annmari oli sitä tutkiessaan onnistunut painamaan nappia, joka sai ruudulla pyörimään hälytyksen: "Mies yli laidan -toiminto on aktivoitunut! Mies yli laidan -toiminto on aktivoitunut!"

Tuosta pitäisi melkein saada kuvaa tähän blogiin tai hankkeemme muuhun materiaaliin :)

Kuvassa viestintäjohtaja Tuomo Pesonen ja Helsingin piispa Eero Huovinen. Huoviselle luovutettiin "kirkon kriisiviestintäkortti", jossa on napakat toimintaohjeet kriisien varalle. Sen pitäisi jatkossa löytyä kaikkien kirkon työntekijöitten lompakosta. "Kriisit tulevat yleensä yllättäen. Kriisin keskellä tarvitaan kahta asiaa: herkkyyttä ja harkintaa. Herkkyys nousee sydämestä, harkintaa saa tästä kortista", muotoili piispa Huovinen.

Kirkko - hankala työpaikka?

Tiistaina olin juuri puhunut rovastikunnan kirkkoherroille ja talouspäälliköille johtamisviestinnästä. Hyvän johtamisviestinnän edellytyksistä, ryhmähengen ja yhteisöllisyyden rakentamisesta, ikävien asioiden viestimisestä.

Illalla puoli yhdeksän tv-uutisissa hyvin vakava Matti Rönkä kertoi, että "Kirkko on hankala työpaikka. Seurakunnissa riidellään edelleen enemmän kuin muissa töissä".

Haukoin henkeä jutun äärellä - kuten luultavasti myös Kirkon tiedotuskeskus - ja jäin ihmettelemään, mistä lähteistä ja vaikuttimista juttu oli tehty. Jutussa olevat haastattelutkin oli tehty tosi johdattelevasti ja sanomisista leikattu mukaan (ikävät) valitut palat. Ainoa myönteinen oli piispa Simo Peura, joka pani työilmapiirikysymyksissä toivonsa kirkon nuoremman polven johtajiin.

Kävi ilmi, että toimittaja oli lukenut aivan samaa, jo maaliskuussa julkistettua Kirkon työolobarometriä 2007, kuin minäkin. Kummallista vain, että minulle barometristä jäi mieleen, että kirkon työntekijät kokevat työnsä merkitykselliseksi, ja että sosiaaliset suhteet olivat parantuneet. Lisäksi barometristä ei löydy riitelyä ollenkaan - ristiriidoista työntekijäryhmien ja esimiesten ja alaisten kesken siellä kyllä puhutaan mutta riitely on vähän toinen juttu.

En tietenkään väitä, että seurakunnat olisivat ongelmattomia työpaikkoja. Minulla on sitäpaitsi silmät ja korvat ja kaikenlaista näkee ja kuulee myös omassa työssään.

Mutta tämä on kouluesimerkki siitä, mikä on uutinen. Kirkon uusi viestintäjohtaja Tuomo Pesonen sanoo sen naulan kantaan: "Äärimmäisyysmielipiteet kirkossa ja kirkosta kuuluvat kauas. Kirkko ja kirkot kuitenkin tekevät vankkaa perustyötä, jonka monet kohtaavat. Diakoniatyö, perhe- ja lapsityö, lähetystyö ovat olennaisia, mutta ne eivät saa suuria otsikoita."

Ristiriita on uutinen, sopuisa perustyö ei. Valitettavasti.

Kirkkoa nettiin

Kovin hitaasti on kirkkomme ottanut käyttöön internetin mahdollisuudet. Vasta viime keväänä pääsi kunnolla käyntiin Hengellinen elämä verkossa -hanke, jossa kootaan yhteen kirkon verkkopalveluja ja koulutetaan työntekijöitä.

Kuitenkin tuore uutinen kertoo, että 83 % suomalaisista käyttää nettiä säännöllisesti. Alle 40-vuotiaista internetiä käyttävät lähes kaikki. Käyttö kasvaa nopeasti myös yli 60-vuotiaiden ikäryhmässä. Heistä nettiä käyttää jo yli 40 prosenttia.

Kirkkoväen kokoontuessa ei mene kovin monta minuuttia, kun jo päivitellään, miten helppoa kirkosta eroaminen on netin kautta. Tamperelaisten vapaa-ajattelijoitten sivuston kautta on viidessä vuodessa jättänyt kirkon jo yli 115500 henkeä.

Tänä syksynä käynnistyy kirkon vastaveto: kuulukirkkoon.fi-palvelu, joka tukee kirkon jäsenyyttä ja helpottaa siihen liittymistä. Miksi vasta nyt?

Kun seurakuntien perustyö tehdään itsenäisissä paikallisseurakunnissa, verkkomaailma vaatii uudenlaista ajattelua. Verkkopalvelut eivät koskaan ole vain paikallisia vaan ne ylittävät seurakuntien ja maiden rajoja. Verkko ei myöskään kunnioita hierarkioita ja muutos on nopeaa. Melkoinen haaste hitaasti kääntyilevälle kirkkolaivalle.

Ensimmäinen askel nettimaailmaan on se, että seurakunta saa kotisivunsa kuntoon ja opettaa työntekijänsä käyttämään niitä. Toisinaan tuntuu, että kotisivu-uudistus on pitkä ja tuskallinen prosessi. Ja kun se on saatu valmiiksi, huokaistaan ja annetaan olla. Ihan kuin kotisivut olisivat vain esite muiden joukossa. Informatiivisista sivuista on vielä pitkä matka siihen, että toimitaan vuorovaikutuksessa seurakuntalaisten kanssa ja luodaan verkkosisältöä yhdessä.

Paitsi, että internet haastaa seurakuntatyön aika- ja paikkasidonnaisuuden ja kirkon instituutiona, se haastaa myös toiminnan työntekijäkeskeisyyden.

Näemmekö tässä uhan vai mahdollisuuden?

Teksti on julkaistu osittain myös Kuopion seurakuntayhtymän Kirkko ja koti -lehdessä 15.8.2008

Kuvia Kiuruveden Elomessuilta

Messukoordinaattori Tanja Reinikainen neuvoo messurakentajia ja -esittelijöitä

Väkeä oli osaston rakentamisessa mukavasti
(seurakunta ei ole vastuussa otsalaudan oikeinkirjoituksesta :)

Pastorit Risto Pentikäinen ja Unto Niskanen rakennustalkoissa

Arpajaisvoittoja

Osastosta tuli soma, kiitos Tanjan ja Marittan luovien lahjojen.
Jolla ei ole vain rekvisiittaa, sillä seurakunnalla on purjehduskerho.

Kuorolaisten kuvista moni messuvieras löysi tuttuja

Risto Pentikäinen jututtaa kutsuvieraita

Mirita Häyrynen ensimmäisen messupäivän ruuhkassa

Kuinka 21.000 ihmistä törmäsi Kiuruveden seurakuntaan

Kiuruvedellä oli viikonloppuna kolmatta kertaa paikallisten yrittäjien, kaupungin ja järjestöjen suurponnistus, Elomessut.

Kävijälaskurien mukaan messuilla kävi peräti 21.000 ihmistä. Saavutus on huikea, sillä Kiuruveden kaupungissa asuu noin 9.500 henkeä. Totta kai tuossa luvussa on väkeä, joka kävi useampana päivänä - sisäänpääsymaksua ei ollut - mutta iso luku se on silti.

Kiuruveden seurakunta osallistui Elomessuille ensimmäisen kerran. Messuosaston teemaa ideoitiin porukalla ja tehokkaana messukoordinaattorina toimi diakoni Tanja Reinikainen.

Joka kymmenes messukävijä sai Elomessuilta matkaansa Kiuruveden seurakunnan uuden postikortin (kuva). Kuvaa ei ole mitenkään käsitelty, se nyt vain on Eero Svärdin mestarilaukaus. Kortteja jaettiin messuilla 2.000 ja painos olisi voinut olla isompikin, sillä kortit loppuivat pari tuntia ennen kuin messut.

Korttien kanssa lähestyttiin messuvieraita ja kehotettiin lähettämään terveisiä Kiuruvedeltä. Samalla tarjottiin seurakunnan syys- ja kuorotoimintaesitettä ja kerrottiin mm. lokakuisesta Samuli Edelmannin konsertista. Jos juttua syntyi enemmän, messuvierasta pyydettiin täyttämään lomake, jossa tiedusteltiin halukkuutta vapaaehtoistoimintaan. Näitä vastauksia saatiin satakunta.

Palautepalaveri on vielä pitämättä mutta ensivaikutelmien perusteella oli ilmeisen hyvä ratkaisu lähteä Elomessuille mukaan. Seurakunnan pitää olla siellä, missä ihmiset liikkuvat, ja näillä messuilla heitä totisesti liikkui.

Eloisia esitteitä?

Elokuun alun hallitseva teema on ollut ilman muuta: esitteet.

Ei siinä mitään, mutta kun tiedottaja-Seija on lomalla ja siirtyy sen jälkeen uusiin tehtäviin, ja kun Publisher-ohjelma on minulle ihan outo.

Olen kyllä ostanut töitä osaavilta graafikoilta ja tuottanut kokonaisia graafisia ohjeistoja. Pidän myös visuaalisia asioita mielelläni esillä, sillä kuvalliset viestit ovat tärkeitä yhteisökuvan rakentajia. Omia taittotöitä olen kuitenkin tehnyt vain äärimmäisessä hädässä, sillä työtiimeissä on aina ollut niitä, jotka taittavat paremmin ja nopeammin ja olen itse saanut pysytellä tekstipuolella. Olen sitäpaitsi aivan liian kärsimätön siihen millinviilaukseen, mitä taittotyö vaatii eikä luovuuteni riitä kovinkaan kummoisiin graafisiin ratkaisuihin.

Kiuruveden seurakunnan syystoimintaesitteen kanssa vietin jo melkein unettomia öitä, kunnes osaava kuvaaja ja kuvankäsittelijä Svärdin Eero otti sen hoitaakseen. Ja upeaa jälkeä tuli. Toivottavasti näemme Eeron huippukuvia vielä seurakunnan nettisivuillakin.

Iisalmen seurakunnan miesten tapahtuman kutsu-ohjelman värkkäilin minä, seinäjulisteen kanssa oli taas apuna osaava seurakuntalainen, Kyllösen Matti. Miten olenkaan näitä yhteistyökumppaneita siunannut!

Lapinlahden viidensien yhteyspäivien esitteen ja seinäjulisteen tein ihan itse (tapahtuman tunnuskuva ylävasemmalla). Saavutus ei tosin ole kummoinen, sillä Publisherissa on valmiina erilaisia esitepohjia, joitten avulla saa melko säädyllistä jälkeä aikaan.

En ole suinkaan ainoa seurakunnan työntekijä, joka näihin aikoihin, syystoimintakauden alla, rakentelee jos jonkinlaista esitettä, kutsua ja ilmoitusta. Pahoin pelkään, että kopiokoneet syytävät parhaillaan niin erilaisia esitteitä, että ei äkkiseltään arvaisi, että ko. tilaisuudet järjestetään samassa seurakunnassa.

Mietinkin juuri, miten viestintähankkeessamme voisimme neuvoa työntekijöille sellaisia esitteen ja mainoksen suunnittelun perusasioita, jotka toisivat yhtenäisyyttä, erottuvuutta ja laatua seurakuntien aineistoihin. Kaikkien ei nimittäin kannata tuottaa kalliita graafisia ohjeistoja.

Ideoita ja kouluttajaehdotuksia vastaanotetaan!

Leirikuulumisia reaaliajassa

Avasimme 19.6. uudet, helppokäyttöiset kotisivut viidelle savolaiselle seurakunnalle. Ensi töikseni olen loman jälkeen tutkinut, mitä sivustoilla on kesällä tehty ja onko mitään.

Jep jep, ainakin nuorisotyössä on sivut otettu oitis tehokäyttöön. Kuvagallerioita on ladattu nettiin sekä leirien aikana että niiden jälkeen Vieremällä ja Sonkajärvellä.

Sonkajärvellä ja Iisalmessa on myös kokeiltu kuvitettuja leiripäiväkirjoja, joiden avulla kotiväki ja kaverit pääsevät lähes reaaliajassa mukaan leiritapahtumiin, jopa Lappiin asti. Vastuu on tietysti ollut työntekijöillä mutta jonkin verran myös leiriläiset itse ovat sekä kuvanneet että kirjoittaneet.

Olen tietysti tosi iloinen siitä, että uutta työkalua jo näin näppärästi käytetään. Vielä en ole leirien vastuunkantajia ehtinyt jututtaa kokemuksista - miten työlääksi tai hauskaksi leiripäiväkirjojen teko on koettu, tai ovatko saaneet palautetta kotiväeltä. Ainakin sivuja on seurattu, Iisalmen sivuilla on parisataa kävijää päivittäin ja Sonkajärvelläkin nelisenkymmentä. Mielestäni se on varsin hyvä startti, kun ottaa huomioon, että sivut ovat olleet auki vasta kuukauden ja eletään kesäloma-aikaa.

Toisaalta mietiskelen, pitääkö muutenkin nettimaailmassa elävien nuorten olla online myös rippikoulussa. Vaarantaako netti sen hienon mahdollisuuden oman itsensä ja Pyhän kohtaamiseen, jonka rippikoulu tarjoaa, jos koko ajan ollaan kuin tarjottimella, kavereiden nähtävillä? Pitääkö vanhempien nähdä myös huonoista säistä ärtyneitä, happamia naamoja - ja huolestua suotta?

Haluan silti uskoa, että kokeneet ja osaavat nuorisotyönohjaajat ja rippikoulupastorit oppivat nopeasti hyödyntämään nettityökaluamme niinkuin viisasta on. Ainakin tähän asti nähdyistä kuvagallerioista ja teksteistä välittyy ennen muuta leireillä koettu ilo, yhteys, elämys, pyhyyskin. Saattaapa leiripäiväkirjoista tulla myös nuorille hauska ja hyödyllinen tapa jäsentää leireillä koettua ja opittua.

Lisäys 29.7.2008: Lapin-riparilla ollut Martti-pappi käväisi huoneessani ja kertoi, että useammankin leiriläisen kotiväki oli kiitellyt leiriuutisointia. Tämän verran palautetta on siis saatu kokeilustamme.

Etsintäkuulutus: tiedottaja Iisalmeen

Olen oikeasti lomalla vielä viikon mutta kuuluttelen kuitenkin, että Iisalmen seurakuntaan tarvitaan tiedottajan sijainen ajaksi 15.8.-31.12.2008. Lähin työtoverini ja huonekumppanini Seija Rytkönen lähtee nimittäin kohti uusia haasteita ja aloittaa Kuopion seurakuntayhtymän verkkotoimittajana 1.9.

Tiedottajan sijaisuudesta voi lukea lisää Iisalmen seurakunnan sivuilta.

Lisäys 29.7.2008: Saimme kymmenen hakijaa, joita ryhdymme pian haastattelemaan. Uskon, että siitä joukosta löytyy osaava tiedottaja ja mukava uusi työtoveri.

Lähetystä aalloilla

Radiolähetyspäivien mediatiimiläisiä muutaman päivän rutistuksen jälkeen.
Vas. Liisa Kudjoi Lapinlahdelta, Merja Kauppinen Sanansaattajista, minä, Merja Hynynen-Niskanen Iisalmesta ja Ilkka Kastepohja Sanansaattajista. Kuva: Markus Kujala.

Radiolähetysjärjestö Sanansaattajat järjesti kesäpäivänsä ja 35-vuotisjuhlansa Iisalmessa menneenä viikonloppuna. Sanansaattajien ja Iisalmen seurakunnan sivuilta löytyy kuvia, juttuja ja äänitiedostoja viikonlopun tapahtumista.

Takana on taas sellainen viikonloppu, joita on ollut elämässä aika monta. Sellainen, jolloin tehdään hirveästi töitä ja nukutaan hyvin vähän. Jolloin nautitaan iloisesta yhteistyöstä samanhenkisten työtovereitten kanssa. Ja koetaan Taivaan Isän hyvää huolenpitoa.

Aina on väsyttänyt kamalasti jälkeenpäin. Usein olen ajatellut, että ei ikinä enää. Silti tunnistan merkit heti, kun joku kysyy mukaan jonkun tapahtuman järjestelyihin, esimerkiksi kun Pulkkisen Marjatta pyysi Kiuruveden herättäjäjuhlien 2010 viestintätiimiin. Tulee sellainen metka kutina, että vau, taas se alkaa.

Useissa tapahtumajärjestelyissä on myös yhteinen ongelma: sisäinen tiedonkulku. Vaikea on tapahtumasta tiedottaa, ellei tiedotusvastaava ole mukana siinä tärkeimmässä valmistelutoimikunnassa. Lisäksi on eduksi, jos vastuunjako on mahdollisimman selkeä.

Sitäkin olen joskus ihmetellyt, miksi vuosittain toistuvissa tapahtumissa pyörä pitää keksiä aina uudestaan. Ei ole nimittäin suinkaan itsestäänselvää, että kokemukset ja palautteet kootaan ja hyödynnetään seuraavan vuoden järjestelyissä. Sanansaattajiin tämä ei päde, sillä siellä on kehitetty oikea kesäpäivämanuaali, johon on koottu kaikki olennainen.

Sanansaattajien päivillä minulla oli upea mahdollisuus oppia uutta - tai palata vanhaan, miten vain. Kävin Tiinakaisa Honkasalon vetämän radiotyön kurssin vuonna 1992 ja hoitovapailla tein joitakin ohjelmia, mutta siitä on tosiaan muutama vuosi :=) Nyt sitten vain rohkeasti H2:n (digitallennin) varteen kiinni ja ihmisiä jututtamaan.

Mitä tarinoita sainkaan kuulla!

Kroatian-lähetti Seija Uimonen kertoi, miten hän nuorena sinnikkäästi tappeli lähetystyötä vastaan. Jos lähetystyöstä alettiin jossain puhua, hän poistui paikalta. Kunnes hän kerran ehtoollispöydässä kohtasi Jeesuksen rakkauden ja armahtavaisuuden niin erityisellä tavalla, että tuli aivan selväksi, että tällaisesta Jeesuksesta hän haluaa kertoa muillekin.

Kaksi Marja-Liisaa, toinen Kauhajoelta ja toinen Nilsiästä, ovat tehneet vuosikymmeniä Sanansaattajien työtä ulkomaisten miestensä rinnalla. Marja-Liisa ja David Ezzine tekevät arabimaailmaan suunnattua radiolähetystyötä Etelä-Ranskasta käsin. Iisalmen seurakunnan nimikkolähetit Marja-Liisa ja Jakov Mrcela työskentelevät Jakovin kotimaassa Kroatiassa ja ovat perustamassa uutta seurakuntaa Dalmatiaan.

En varmasti ikinä unohda haastatteluja, jotka sain tehdä näitten viisaitten ja sydämellisten naisten kanssa. Olen kuunnellut tallenteita liikuttuneena - ja kiitollisena siitä, että minulla on työ, jossa saan tavata tuollaisia ihmisiä.

Muuten Sanansaattajien päivät olivat siitä kivat kesäjuhlat, että ne olivat inhimillisen kokoiset. Tilaisuuksissa oli kerrallaan enimmillään 400 henkeä, joten ystävätapaamisen tuntu säilyi. Hyvä niin.

Juhannus tämäkin

Perhe lähti Keuruulle juhannuspäiväksi saamaan hengen ravintoa ja tapaamaan tuttuja. Koska ajoin viime viikolla 800 km, en jaksanut bussimatkailua ajatellakaan.

Viime viikonloppuna olimme sitäpaitsi Lähetysjuhlilla ja ensi viikonloppuna on Sanansaattajien päivät Iisalmessa, joten hengellisten kesäjuhlien kiintiö kyllä ihan täyttyy tämän kesän osalta.

Jäin siis vapaaehtoisesti ja iloisella mielellä kotiin askaroimaan omiani. Tarkoituksena oli ladata väitöstutkimukseni saksalaisen kustantamon julkaisutietokantaan. Oli ammatillisesti mielenkiintoista nähdä, miten koko julkaisuprosessi oli automatisoitu. Kansikin valittiin suoraan kuvakirjastosta (kylläpä oli kamalan paljon vaihtoehtoja!) ja kannen värin sai itse säätää mieleisekseen. Kustannustoimittajan tehtäväksi jäi ainoastaan viimeisen silmäyksen luominen - että kirjan nimi on asiallinen ja kuva siihen sopiva. Varsin kustannustehokasta julkaisemista sanoisin, kirjoja ei ole varastoissa vaan tietokannoissa, mistä niitä tulostetaan tilausten mukaan.

Yhtäkkiä tuli tunne, että tällaisen juhannuksen olen viettänyt kerran ennenkin. Ja aivan oikein, myös 27 vuotta sitten istuin yksin kotona juhannuksena opintojen äärellä. Heti juhannuksen jälkeen olivat nimittäin Vaasan yliopiston pääsykokeet ja muu perhe oli lähtenyt mökille ja jättänyt minut lukemaan. Muistan, että silloinkin oli hauskaa olla yksin, viettää erilainen juhannus. Ja, kuten nytkin, jääkaapissa oli kyllä mukavasti vielä aattoillan herkkuja.

Silloin en tiennyt, että Vaasan-matka kestäisi 21 vuotta, ja että sillä tiellä elämäni karttuisi neljällä mukavalla miehellä. Kannatti opiskella se juhannus :)

Syvällä nettisyövereissä

Tekisi mieleni oikeastaan kirjoittaa lähetystyöstä ja Lähetysjuhlista mutta en pysty nyt kaivautumaan nettisivu-uudistuksen syövereistä takaisin viikonlopun valoisiin, kesäisiin, kansainvälisiin tunnelmiin Oulussa. Ehkäpä myöhemmin.

Siinä kohtaa viimeistään maanantaiaamuna unet karisivat, kun Pielaveden seurakunnan talouspäällikkö-Riitta soitti, että Pielaveden seurakunnan verkkotunnuksella aukeavat mainossivut, joilla esitellään mm. optikkopalveluja ja ovulaatiotestejä. Pikainen tarkistuskierros osoitti, että sama ilmiö vallitsi myös Keiteleellä, Sonkajärvellä ja Vieremällä.

Tällainen ilmiö on nähty nykyisen palveluntarjoajamme kanssa aiemminkin, juuri vapun alla Vieremällä, kun Kyrönniemi oli avaamassa toimintakauttaan. Ihailen seurakuntaihmisten pitkää pinnaa. Missään aiemmassa työpaikassani ei moista olisi siedetty yhtään vuorokautta. Tarvinneeko selittää, miksi olemme nettisivutoimittajaa vaihtamassa.

Kauhean hauskaa tässä nettisivu-uudistuksessa on ollut se, että olemme tosiaan tehneet tätä hommaa yhdessä. Me kymmenet seurakuntien työntekijät luomme yhdessä kuvaa seurakunnastamme nettimaailmaan.

Minulle viestintäihmisenä tämä on ollut myös opettelua. Minkä verran meidän on vaalittava yhtenäisyyttä kielessä ja tyylissä ja minkä verran annettava vapauksia. Koska seurakunnissa ei pahemmin tiedottajia ole, on vapauksia oltava aika paljon. Ja minun on opeteltava sietämään pilkku- ja yhdyssanavirheitä. On tärkeämpiäkin asioita kuin pilkun paikka. Esimerkiksi elämän maku!

Joitakin poimintoja elämän mausta:

• Pielaveden seurakunnan visio on niin värisyttävän upea, että nostimme sen etusivulle
• Keiteleen sivuilla on erityisen kivasti kirjoitetut tekstit ja etusivun juhannusruusun tuoksun voi melkein tuntea
• Vieremällä on hienosti kuvattu seurakunnan toimintaympäristö Juhani Ahosta alkaen
• Iisalmessa kirkkoherra tekee nettiin mainioita hartaustekstejä
• Sonkajärvellä on oivallettu kuvien merkitys, esimerkiksi kesän ensimmäisen rippikoulun kuvagalleria on jo netissä

Olen tosi ylpeä tästä porukasta ja talkoohengestä. Mihin kaikkeen he ovatkaan pystyneet muitten töittensä ohella!

Luultavasti huomenna tulee sekä teknistä hämminkiä että valituksia siitä sun tästä. Eihän nettisivujen kanssa koskaan valmiiksi tulla mutta olemme sentään hypänneet aimo loikan eteenpäin.

Käryän!

Työpäivän intensiivisen kotisivutyöskentelyn jälkeen suhautin koti-Kuopioon siirtyäkseni intensiiviseen kotisivutyöskentelyyn harrastuspuolella. Kaikkeen sitä ryhtyykin. Puolisoni kyllä ehdotti, että pysyisit sivussa, kun et kuitenkaan malta olla puuttumatta asiain kulkuun.

Ihan arvostettu, valtakunnallinen firma yritti opettaa pariakymmentä juniorijalkapallojoukkueen joukkueenjohtajaa ja valmentajaa tekemään ja päivittämään kotisivuja. Istuimme kaksi ja puoli tuntia, suurin osa suoraan töistä tulleina, ilman taukoja. Huokauksista päätellen moni ei kovin paljon koulutuksesta kostunut.

Että siis futisvalmentajan tai -vanhemman pitäisi tietää, mitä tarkoittaa tiedon vieminen juuritasolle? Tai osata säätää kuvien pikselit kohdalleen nettijulkaisemista varten? Ymmärtää, mitä tarkoittavat hakemistorakenteet ja meta-tagit?

Höpöhöpö. Miten kiitollinen olinkaan ajatellessani, että töissä meillä sentään on paremmin! Rutistus Kotimaa-yhtiöitten verkkopalveluihin!

Kotisivu-uudistus finaalissa

Vatsanpohjassa kutkuttaa taas. Kahden viikon päästä viimeistään julkaistaan viiden pohjoissavolaisen seurakunnan uudet nettisivut.

Onhan tätä hommaa tehty koko sen ajan, kun olen töissä ollut, eli helmikuusta. Ja toiset aloittivat jo vuosi sitten kilpailuttamalla palveluntarjoajat. Aina vain tahtoo kiire tulla!

Tämä ei ole maksettu mainos - on riemastuttavaa, miten simppeliksi Kotimaa-yhtiöissä on tehty seurakuntien nettisivujen luominen ja päivittäminen. Olen istunut HTML-kursseilla useaan otteeseen ja opetellut myös editoreja, kuten FrontPagen. Nyt ollaan siinä, mistä olen vuosia haaveillut: sivuston huoltoon riittää normaali äly ja tekstinkäsittelytaito. Ja jos vielä kuvista vähän ymmärtää, saa aikaan jo varsin hurmaavaa jälkeä.

Miehestä mittaa

Olen yllättäen mukana rovastikunnallisen miesten tapahtuman järjestelyissä. Sellainen on Iisalmessa, Kustaa Aadolfin kirkossa, perjantaina 29.8.2008 klo 17-21.

Perheessäni on neljä miestä, joten sikäli olen kyllä pätevä tähän tehtävään. Hankkeeni nimi - Mies yli laidan! - on tosin hiukan kyseenalainen tässä yhteydessä.

On kiinnostavaa nähdä, miten miehet läheltä ja kaukaa ottavat tapahtuman omakseen. Miehestä mittaa -otsikon alla mietitään mm. työelämän arvoja ja miehen matkantekoa. Ohjelmaa ovat toteuttamassa ainakin Joensuun piispa Arseni, kaupunginjohtaja Martti Harju, tekniikan tohtori h.c. Ilpo Martikainen ja kenttäpiispa Hannu Niskanen. Sekä rakastettu muusikko Pekka Simojoki - Mies ja kitara.

Pekka jos kuka tietää, millaista on kipuilla työn ja perhe-elämän välillä, onhan hän jatkuvasti tien päällä. Näin hän kertoo laulussaan Elämän sylissä:

Kuljen vieraissa kylissä, tunnen murheen ja riemun.
Olen astellut kaarisillat ja pitkospuut.
Olen elämän sylissä, minne polkuni vie mun.
Tunnen paahtavat helteet ja kylmät tammikuut.
Se on elämää se, se on elämää se! Minä menen ja minä tulen takaisin.
Se on elämää se, se on elämää se! Olen sylissä kuitenkin.

Simojoen musiikista saa nauttia syksyn alussa Ylä-Savossa tiuhaan, sillä syyskuun alkupäivinä hän on EXIT-yhtyeen kanssa mukana Lapinlahden viidensillä yhteiskristillisillä Yhteyspäivillä.

Kerron kirkosta ja kirkon vierestä

Kerro kirkosta -seminaari, Wanha Satama 21.5.2008 (järj. Kotimaa-yhtiöt)
Professori Leif Åberg, 60 v-juhlaseminaari, Helsingin yliopisto 21.5.2008 (järj. Viestinnän laitos)

Osallistuin siis viime viikolla Helsingissä näihin kahteen erittäin kiinnostavaan seminaariin. Molemmissa olisi ollut ohjelmaa klo 9-21, joten jouduin tekemään valintoja.

Koska ensisijaisesti olin virkamatkalla kirkon viestintätyöntekijänä, olin enimmän aikaa Wanhassa Satamassa. Yliopistolle poikkesin iltapäiväksi, koska minulla oli juhlaseminaarissa myös oma kommenttipuheenvuoro.

Kerro kirkosta järjestettiin nyt ensimmäisen kerran. Ilmeisesti suosio yllätti järjestäjät, sillä Wanhaan Satamaan olisi ollut tulokkaita enemmänkin kuin se 80, mitä tilaan mahtui. Olin ylpeä siitä, että Ylä-Savosta meitä oli peräti kolme: lääninrovasti Lauri Jäntti, iisalmelainen seurakunta-aktiivi Kyllikki Tuominen ja minä. Alustajat olivat todella nimekkäitä, mikä tietysti näkyi seminaarimaksussa. Ei silti, oli heillä myös annettavaa. Lisäksi esitykset olivat hauskoja.

Nämä kuuntelin:
- johtaja Teppo Turkin (Suomen taideyliopistojen koulutus- ja kehittämisinstituutti) alustus kirkosta ubiikin aattona
- johtaja Kimmo Kääriäisen (Kirkon tutkimuskeskus) ja päätoimittaja Reetta Meriläisen (Helsingin Sanomat) alustukset kirkosta mediassa
- johtaja Olli-Pekka Heinosen (Yle) alustus kansallisesta instituutiosta muuttuvassa toimintaympäristössä
- muusikko Jukka Perkon alustus luovuudesta voimavarana (höystettynä upeilla, jatsahtavilla virsisovituksilla, soittimina saksofoni ja kitara)
- hankekoordinaattori Hannu Majamäen (Kirkkohallitus) alustus kirkon interaktiivisten palvelujen kehittämisestä.

Ubiikki (ubiquitous) on muuten alun perin teologinen termi ja viittaa Kristuksen kaikkialle ulottuvaan läsnäoloon. Nykyisin sillä tarkoitetaan online-yhteiskuntaa, jossa ollaan 24/7 kytkeytyneenä verkon tarjoamiin palveluihin. Suomeksi ubiikki tarkoittaa arjen tietoyhteiskuntaa.

Teppo Turkki esitteli käsitteet nettinatiivi (alle 30-vuotiaat) ja nettituristi (yli 30-vuotiaat). Natiivit ovat netissä kuin kotonaan eivätkä vain vieraile siellä. Suomessa mennään samaan suuntaan kuin Japanissa, missä jo nelisen vuotta sitten tutkimusten mukaan 1/5 ajasta oltiin verkkoon kytkeytyneinä. Puolet tuosta ajasta kului viestintään, toinen puoli hyötytietojen etsimiseen, viihtymiseen ja yleiseen tylsyyden karkottamiseen.

Siinä sitä onkin kirkolle haastetta, kun seurakunta ei ole ensisijaisesti paikassa vaan ihmisissä; kun ensin on virtuaalisuus, sitten henkilökohtaisuus. Tuolloin se, millaiseen estetiikkaan, rytmeihin ja ääniin sanoma puetaan, tulee todella tärkeäksi. Oiva esimerkki siitä, miten perinteestä ponnistaen on saatu aikaan mobiili hittituote on katolisen kirkon keksintö tarjota päivän rukous tekstiviestinä.

Kimmo Kääriäisen mukaan suomalaiset näkevät kirkon aiempaa suvaitsevaisempana, heikkojen puolustajana, armahtavana sekä jopa joustavampana. Suhtautuminen on perusmyönteistä, joskin kirkko on hiukan etäinen.

Arvostan suuresti Kirkon tutkimuskeskuksen työtä. Juuri siksi pidän sen johtajalta halpahintaisena yleisön kosiskeluna letkautusta, jonka mukaan pastori Jari Rankinen on siirtynyt Afganistaniin tutustumaan siihen, mikä naisen aseman pitäisi hänen mielestään olla. Oletus on, että kirkon viestijät ovat niin moderneja, että nauravat vitseille toisinajattelijoista. Olen varmasti vanhanaikainen mutta mielestäni ihmisten julkinen pilkkaaminen ei kuulu hyviin tapoihin.

Hesarin päätoimittaja ja muuta raikasta

En ole ennen kuullut Reetta Meriläistä ja viehätyin hänen tyylistään kovasti. Hän oli välitön, hauska ja itsekriittinen, ei ollenkaan sellaista ylimysainesta kuin jotkut tapaamani päätoimittajat. Meriläisen mukaan kirkkoa käsitellään mediassa samoin kuin mitä tahansa instituutiota. Ja kaikki perinteiset instituutiot ovat nyt kriisissä. Tasa-arvo ja erilaisuuden hyväksyminen ovat suomalaisen yhteiskunnan taistelupaikkoja yleensäkin eikä kirkko tee siinä poikkeusta.

Meriläisen mukaan vaihtoehdot ovat:
- sulkea silmät, käpertyä sisäänpäin ja toivoa, että "internet menee ohi" (se ei mene!)
- tunnistaa omat vahvuudet, oma ydinsisältö ja opetella toimimaan uudessa maailmassa (mikä vaatii nöyryyttä, rohkeutta ja luovuutta).

On avainasia tunnistaa ympäröivän maailman muutokset ja se, mikä ei muutu. Toinen avainasia on tunnistaa ihmisten tarpeet tässä ajassa ja tutustua varsinkin heihin, jotka ovat meistä erityisen kaukana.

Meriläisen mukaan kirkon kuva mediassa on vähän sumea ja heilahtanut sekä turhan viileä - missä ovat tunteet? Kirkolla on sanoma mutta siitä ei oikein osata viestiä. Kirkko on hiukan hukassa mutta niin ovat kaikki muutkin perinteiset instituutiot. Toisaalta: epäröivä ja etsivä kirkko on mahdollisuus. Meriläisen mukaan mediassa kirkko yhdistyy kuitenkin myös perussanomaan: armoon, toivoon, jakamattomaan ihmisarvoon, ja tämä tuo kirkolle nostetta.

Kirkollisen viestinnän innovaatiopalkinto 2008 annettiin tamperelaisten nuoria aikuisia tavoittavalle työlle, jonka nimi on Uusi verso. Kampanjan sivustolta löytyy myös YouTubessa vauhdikkaasti leviävä kampanjavideo Jaakko ja uusi verso. Uuden verson väen viesti seminaarilaisille oli, että nuorissa aikuisissa on valtavasti potentiaalia. Se pitäisi seurakunnissa päästää irti eikä toimia niin, että rahaa, valtaa ja resursseja saa käyttöön vasta sitten, kun täyttää 55.

Viestinnän professorin juhlaseminaari

Professori Leif Åberg eli Lefa kutsui minut elämäni ensimmäiseen viestinnän tutkimusseminaariin yli kymmenen vuotta sitten. Hän myös toimi v. 2000-2001 käymäni Viestintäpäällikön koulutusohjelman innostavana kouluttajana. Ja tietysti olen lukenut Åbergiä työtäni, omia opintojani ja toisten ohjaamista varten.

Leif Åbergin juhlaseminaarissa ehdin kuunnella
- yliopistonlehtori Salli Hakalan (Helsingin yliopisto) ja dosentti Hannele Seeckin (Työterveyslaitos) puheenvuoron kriisiviestinnästä; ovat julkaisseet myös kirjan Kriisi ja viestintä, jota suosittelen lämpimästi kaikille kriisiviestinnästä kiinnostuneille
- dosentti Erkki Karvosen (Tampereen yliopisto) puheenvuoron mediamaailman viihteellistymisestä ja dosentti Juha Herkmanin (Helsingin yliopisto) kommentit siihen
- hollantilaissyntyisen professori Marita Vosin (Jyväskylän yliopisto) puheenvuoron viestinnän arvioinnista ja mittaamisesta; tätä esitystä kommentoin itse englanniksi
- lehtori Pekka Pällin (Helsingin kauppakorkeakoulu) puheenvuoron globalisaation eettisistä haasteista ja yhteiskuntavastuun asiantuntija Maija-Leena Uimosen (Työ- ja elinkeinoministeriö) kommentit siihen.

Hakalan ja Seeckin osiosta jäi erityisesti mieleen se, miten vahvasti suomalaisissa julkisissa organisaatioissa – seurakunnat eivät ole poikkeus – elää ajatus siitä, että tietoa siirretään lähettäjältä vastaanottajalle, sen sijaan, että sitä luotaisiin yhdessä, vuorovaikutuksessa. Kriisitilanteissa varsinkaan pelkkä tiedonjako ei riitä, viranomaisella pitää olla kasvot ja tunteet.

Erkki Karvonen hahmotteli kiinnostavasti median emotionaalistumista ja viihteellistymistä. Itse asiassa hänen ajatuksensa olivat hyvin samantyyppisiä kuin Olli-Pekka Heinosen ajatukset aamupäivällä. Perinteisistä lukijan, katsojan ja kuuntelijan rooleista on siirrytty aktiivisiin tarinankertojan, kehittäjän ja osallistujan rooleihin. Ennen tärkeää oli informaatio (sisältö; mitä), nyt tärkeää on muoto (miten). Se joukko, joka rientää kirkkoihin sanankuuloon, on todellakin hupenemassa. Myös kirkon odotetaan yhä enemmän ruokkivan ihmisen elämysten, tunteiden ja yhteisöllisyyden kaipuuta.

Pekka Pällin alustuksesta haluan erityisesti mainita sen, miten nykymaailmassa eettisyys on neuvoteltava asia. Jos näin on, niin eikö meidän pitäisi kirkon ihmisinä nousta barrikadeille – puolustamaan ihmisarvoa, joka ei ole neuvoteltavissa? Tämä liittyy suoraan siihen, mitä Kotimaan toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä sanoi Wanhan Sataman seminaariavauksessa: pitäisikö lopettaa vikiseminen ja kertoa kirkkaasti, mitä kirkko tekee esimerkiksi köyhyyden vastaisessa taistelussa.

Leif Åbergin juhlaseminaarin päätteeksi julkistettiin professori Pekka Aulan toimittama teos Kivi vai katedraali. Organisaatioviestintä teoriasta käytäntöön. Kirjoittajat ovat Suomen eturivin viestintäammattilaisia ja tutkijoita, joten 315 sivussa riittää kiinnostavaa luettavaa.

P.S. Oli muuten ihan hulppeaa heittää konsistorin salissa esille powerpointit, jotka oli tehty Iisalmen seurakunnan uudelle pohjalle. Ne olivat sitäpaitsi huomattavasti paremman näköiset kuin useimpien muiden.

Yliopiston seminaarin aineisto löytyy täältä: http://www.aula.fi/ > Lefa 60
Kerro kirkosta -seminaarin aineisto tulee toivottavasti tänne: http://www.kerrokirkosta.fi/

Suhinaa

Olimme maanantaista tiistaihin Kajaanissa Iisalmen seurakunnan työntekijöiden kanssa käynnistämässä seurakunnan strategiatyöskentelyä.

Keskiviikosta torstaihin olin Helsingissä Kotimaa-yhtiöitten Kerro kirkosta -seminaarissa ja viestinnän professori Leif Åbergin 60-vuotisjuhlaseminaarissa.

Päässä suhisee. Purettavaa ja pureskeltavaa on paljon. Tarjoilen paloja täällä, kunhan saan tolkkua ajatuksiini.

Ensi hätään lue kuitenkin Irja Askolan blogi Kotimaasta, siinä on esimakua tulevasta.

Kajaanissa ei muuten vielä vihertänyt ollenkaan. Helsingissä kukkivat omenapuut ja syreenit. Suomi on iso maa!

Hyvä ja paha tieto

Kirkon vuotuisten viestintäpäivien ohjelma julkistettiin tänään. Se on tosi mielenkiintoinen! Aiheena on Hyvä ja paha tieto.

Poimintoja:

• Hyvän tiedon karuselli (jaetaan kokemuksia, esittäytymässä myös meidän hankkeemme)
  
• Tiedottajan ammatti-identiteetti


• Dinosauruksesta kärpäksi - perinteisen organisaation taivuttaminen nettimaailmaan


• Pop-messu tuomiokirkossa

Nyt kaikki viestintäaktiivit anomaan kirkkoneuvostoilta matkarahoja, ellei niitä vielä budjeteissa ole! Viestintäpäivät ovat Helsingissä 17.-19.9. Ohjelma löytyy täältä.

Kirkkolaivasta putoajista

Rovastikunnan työntekijöillä oli hiljan mainio tilaisuus kuunnella yhden kirkollisen konkarin, tamperelaisen teologian tohtori Juha Kauppisen alustusta kirkosta eroamisen ja kirkkoon liittymisen syistä.

Kauppinen tyypitteli eroajat seitsemään pääryhmään:

• Nuori aikuinen (tyypillisin eroaja: kotoa muuttaja, jonka ero liittyy itsenäistymiseen, netin käyttäjä, kaveria seuraava, heti kaiken haluava, "mun juttua" etsivä)
• Seurakuntaan muuttaja (erityisesti monimuuttaja, irrallinen, kotikirkko kateissa)
• "Kaiken saanut" (vihitty, lapset kastettu ja konfirmoitu, viidenkympin kriisi)
• Paremman uskon etsijä (kuten helluntailainen, joogi, new age)
• Vapaamatkustaja (yhteisvastuun kadottanut, osallistuu toimintaan mutta ei jäsen)
• Kirkon kannanottoihin pettyjä (erityisesti suurten kaupunkien nuoret aikuiset, naispappeus, homoliitot, yhteiskuntavastuu; toisaalta pettyjissä on myös kirkon liialliseen suvaitsevaisuuteen ja päättämättömyyteen pettyjiä)
• Kirkosta vieraantunut (tämä vain taustatekijä, Kauppisen mielestä korostettu liiaksi)

Kauppisen esityksessä tuli vahvasti esille kristillisen kasvatuksen merkitys. Isän ja äidin antamat hengelliset eväät pitävät nuoren aikuisen kirkon jäsenenä. Ja kun on osallistunut seurakunnan toimintaan lapsena ja nuorena, on todennäköisesti kirkon jäsen vielä aikuisenakin - isosena toimiminen on jo tosi kova kirkon jäsenyyteen sitouttaja.

On muuten päästävä siitä harhasta, että kirkosta eroaminen olisi vain "Helsingin tauti". Iisalmen rovastikunnassa kirkkoon kuuluu noin 10 % enemmän väestöstä kuin Etelä-Suomessa mutta jäsenmäärä laskee täsmälleen samaa vauhtia kuin etelässäkin eli 0,6 % vuodessa.

Kirkkoon liittyminen olikin sitten jo eroamista monisyisempi ilmiö. Siinä hätkähdytti se, miten vaikeaa takaisin palaaminen useasti on. Kirkosta eroaminen käy nopsasti, mutta liittyminen on pitkällinen prosessi.

Miten me voisimme tehdä paluun helpommaksi?

Seurakuntalehden aika?

Keskustelimme rovastikunnan viestintätiimissä eilen perusteellisesti siitä, olisiko jo aika tälläkin seudulla ryhtyä julkaisemaan omaa seurakuntalehteä.

Kotimaa-yhtiöt ovat tehneet lehdenteon seurakunnille varsin helpoksi. Kustantajan puolesta hoituvat niin graafinen suunnittelu, sivunvalmistus kuin ilmoitusmyyntikin. Niinollen seurakunnissa voidaan keskittyä tärkeimpään eli sisältöön.

Asiaa perusteellisesti harkittuamme päädyimme kuitenkin vielä odottamaan. Syyt olivat sekä käytännöllisiä että periaatteellisia. Meidän seudullamme monet seurakunnat tekevät erittäin hyvää yhteistyötä paikallislehtensä kanssa. Viestinnän ammattilaisia on seurakunnissa vähän. Oto-tiedottajat ovat kovasti kuormitettuja. Lehden perustaminen ja toimittaminen suuntaisivat viestintähankkeemme eri lailla kuin alun perin oli tarkoitus.

Puuttuiko rohkeutta? Näkyä? Tahtoa? Vai olimmeko viisaita?

Se jää nähtäväksi. Joka tapauksessa asiaan palataan viimeistään ensi vuoden syksyllä.

Jeesus Lapinlahdella

Kirjoitin jo aiemmin Lapinlahden seurakunnan 150-vuotisjuhlavuoden hienoista tauluista Valtatie 5:n varressa. Vappuaattona sain viimein ne kuvatuksi. Kas tässä! Graafinen suunnittelu on Elisa Pesosen.